Luonto herää kevääseen

Luonnon tarkkaileminen on yksi keväisistä lempipuuhistani, sillä vuodet eivät ole veljeksiä, niin kuin eivät keväätkään. On aina yhtä mielenkiintoista katsella maasta nousevia vihreitä ja punaisia silmuja sekä kasvien alkuja. Tämän kevään ensimmäisenä kasvina näin huhtikuun alkupäivinä ohdakkeen piikkisten lehtien pilkistävän aurinkoisesta mäen rinteestä. Myös lupiinit ovat yleensä varhaisimpien heräilevien kasvien joukossa.

Vaikka lupiini nostaa lehtensä maasta jo varhain keväällä, voit nähdä sen kukkivan vielä lokakuussakin. Lupiini on siis sekä aikainen että myöhäinen kasvi, mikä selittääkin sen vahvaa leviämistä. Lupiineja on kylvetty alkujaan koristekasviksi kotipuutarhoihin, joista ne ovat karkailleet pitkin tienvarsia ja sitä kautta levinneet räjähdysmäisesti koko Etelä- ja Keski-Suomeen. 

Toukokuussa ilmestyvät lehmuksen punaiset ja vihreät lehtisilmut ovat pulleita ja kookkaita. Lehmus on puistamme myöhäisin kukkija, sillä sen huumaavantuoksuiset kukat ilmestyvät vasta heinäkuun lopulla. 

Heti roudan sulettua tulevat näkyviin kortteitten paljaat, nivelikkäät varret. Kortteilla on erityinen lehtivihreätön kevätverso, jonka yksittäisen varren päässä on kukintoa muistuttava itiöpesäkerykelmä. Kesällä varteen kasvaa ohuita oksia, niin että korte muistuttaa mielestäni pientä kuusta. 

 

Pihlaja kukkii vasta alkukesällä ennen juhannusta, mutta se alkaa kasvattaa lehtiä jo toukokuussa. Pihlajan lehtisilmut näyttävät keväällä harmailta ja karvaisilta, mutta alkukesällä silmuista avautuvat parilehdykkäiset lehdet ovat tummanvihreitä, pinnalta kaljuja ja reunoiltaan teräväsahalaitaisia. Useasti pihlajissa on kaunis syysruska, mutta viime syksynä värit hehkuivat oranssista punaiseen.

 

Mesiangervo on keskikesän kukkija, mutta senkin lehdet nousevat maasta jo toukokuun puolivälissä. Angervo on monivuotinen, metrin korkuinen ruoho, jonka kermanvalkea huiskilokukinto tuoksuu hyvältä. Angervo on tuttu näky ojanreunoilla ja muilla kosteahkoilla mailla. Se on hyötynyt ihmisen toiminnasta ja saanut myös tyhjilleen jääneistä pelloista nopeasti uusia kasvualueita. 

Aikaisimpien kasvien joukossa olevan vuohenputken kuvasin huhtikuun viimeisellä viikolla. On siis yleistä, että vuohenputken ensimmäiset lehdet voi löytää salaatteihin useimpina vuosina jo ennen vappua. Reheväkasvuinen vuohenputki alkaakin pian aiheuttaa kotipuutarhurille päänvaivaa, sillä se kasvaa nopeammin, kuin sen lehtiä ennättää syödä!

Millaisia keväthavaintoja sinä olet jo tehnyt? Jos haluat jakaa ne muiden kanssa, käypä kirjaamassa havaintosi talteen Luonto-Liiton kevätseurantaan, joka jatkuu aina 30.6.2018 asti.

Kevät lumen sulattaa,
auringossa sulaa maa.
Talven valta raukeaa,
lehtisilmut aukeaa.

Juha Parkkinen

Lähteet: Luonto-Liitto; LuontoPortti; Vieraslajit; Yrttitarha; Wikipedia; Juha Parkkinen, Kevät.

LUE LISÄÄ

Lintu, joka tunnistaa Picasson taulut

Kesykyyhkyt eli pulut ovat pikkuvarpusten ohella kaupunkilaisille tutuimpia lintuja. Pulut muistuttavat ulkonäöltään Etelä-Euroopan rantakallioilla pesivää kalliokyyhkystä, josta ne kesytettiin viitisen tuhatta vuotta sitten. Ihmisen mukana pulut ovat levinneet kaikkiin maanosiin Etelämannerta lukuun ottamatta.

Vastikään Biological Reviews -tiedelehdessä julkaistu katsaus osoittaa lintujen mukautuvan uusiin olosuhteisiin ilmaston lämmetessä. Esimerkiksi Euroopassa kesykyyhkyjen nokan koon on havaittu kasvavan, sillä linnut säätelevät ruumiinlämpöään ja nestetasapainoaan nokan kautta, siksi iso nokka haihduttaa lämpöä tehokkaammin kuin pieni.

Suomessa kesykyyhkyjä pidettiin 1800-luvulla herraskartanoissa, joista ne ovat levinneet suurimpien kaupunkien ja asutuskeskusten ympäristöön, mutta maaseudulla niitä tavataan vain harvoin. Pohjoisimmat puluesiintymämme ovat Sodankylässä ja Ivalossa. Pulukanta on keskittynyt Suomen eteläpuoliskoon ja on tihein Etelä-Suomessa. Koska kesykyyhkyt ovat alun perin pesineet kalliojyrkänteillä, ne ovat löytäneet kaupunkien rakennuksista ja siltojen alta itselleen sopivia keinojyrkänteitä, joissa ne elävät löyhissä yhdyskunnissa.

Vaikka kesykyyhkyt asuttavat hitaasti uusia asuinalueita kotipaikkauskollisuutensa vuoksi, monessa etelän kaupungissa on kyllästytty jo puluihin niin, että niitä on ruvettu hävittämään. Suomen tämänhetkiseksi pulukannaksi on arvioitu 20.000 – 40.000 paria. Kesykyyhky kuuluu rauhoittamattomien lintulajien melko pieneen joukkoon.

Pyhän Markuksen tori Venetsiassa on tunnettu tuhansista kesykyyhkyistään, ja kyllä niitä siellä olikin! Paljon vähemmän puluja on Viipurin Punaisenlähteentorilla, mutta silti enemmän kuin Lappeenrannassa, siksi kuvasin niitä itärajan taakse suuntautuneella vierailullani.

Alkuperäisten kalliokyyhkyjen paikkauskollisuutta on hyödynnetty kirjekyyhkyjen jalostuksessa. Viestikyyhkyjä käytetään sekä kaupallisiin tarkoituksiin että rauhan ajan tehtäviin, mutta niitä on käytetty myös sota-aikana. Kyyhkyjen kyky suunnistaa takaisin kotilakkaansa eli lepo- ja suojapaikkaansa tuhansien kilometrien päästä on askarruttanut tutkijoita jo vuosisatojen ajan. Tarkkaan ei tiedetä, mihin kirjekyyhkyjen ja muiden lintujen suunnistustaito perustuu, mutta sillä on ilmeisesti jotain tekemistä Maan magneettikentän kanssa.

Kesykyyhky on seurallinen parvilintu, kun yksi lintu lehahtaa lentoon, koko parvi seuraa sitä. Pulu lentää hyvin nopeasti ja kääntyilee taitavasti ripein, terävin siiveniskuin. Maassa se astelee keinuvasti päätään nyökytellen. Puussa pulu ei istu ollenkaan, mutta sen sijaan se viihtyy katoilla ja räystäillä. Kesykyyhkyille kelpaa kaikenlainen kasvisruoka, ne etsivät ravinnokseen siemeniä, jyviä, silmuja ja varastoivat eväät hyvin kehittyneeseen kupuunsa. Varsinkin talvisaikaan pulu on riippuvainen ihmiseltä saatavasta ravinnosta.

Kaduilla ja toreilla on helppo huomata kesykyyhkysten soidinmenot, joihin kuuluu kujertelua, pöyhistelyä, pyrstön levittelyä ja monenlaista mahtailua. Soidinääni on kumeaa kujerrusta tai matalaa huhuilua. Vaikka kyyhkyjä pidetään rauhanlintuina, ne saattavat kinastella vastakkaisen sukupuolen huomiosta.

Kesykyyhkyillä on elinikäinen parisuhde. Oli mukava katsella, kun pulupari suukotteli ja helli toisiaan marketin kattoparruilla. Pariskunnat pesivät loppusyksyä lukuun ottamatta ympäri vuoden ja kasvattavat jopa 4 – 5 poikuetta. Nykyisin lämmitettävien parkkihallien ja muiden kaupunkien keskustan puoliulkotilojen suojissa pulut pystyvät lisääntymään läpi talvenkin.

Koska kesykyyhkyt ovat yleisiä ja helppohoitoisia, niitä käytetään runsaasti myös koe-eläiminä. Tutkimusten ansiosta pulujen kyvyistä tiedetään nykyisin kaikenlaista yllättävääkin. Uusiseelantilaisen Otagon yliopiston ja saksalaisen Ruhrin yliopiston yhteistyössä tekemässä tutkimuksessa arvioidaan kesykyyhkyjen kykenevän muun muassa erottamaan oikeita sanoja satunnaisista kirjainyhdistelmistä. Samoin kyyhkyt oppivat kokeissa erottamaan Picasson taulut Monet´n maalauksista. Eivätkä erottelukyvyt rajoitu pelkkiin kuviin, vaan pulut tunnistavat toisistaan myös Bachin ja Stravinskyn sävellykset.

Onnen kyyhky lentää,
kaukomailta entää, onnen kirjettä kuljettaa, 
kirjeen kelle kantaa, onnen hälle antaa.
Kuka tänä päivänä onnen saa?
Anssi tänä päivänä onnen saa. 

Matilda Sirkkola

Lähteet: Ilpo Pajunen. Yle uutiset. Tiede 23.9.2016; Lars Jonsson, Talvilintujen elämää; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas Suomen luonto. Linnut. Pertti Koskimies: Kyyhkyt; Maija Karala. planeetanihmeet.wordpress 3.8.2014; Pertti Koskimies. Suomen Luonto 9/2016; Tieteen kuvalehti 1.9.2009; Vesa Huttunen. Suomen Luonto 6/2017; Wikisanakirja; Matilda Sirkkola, Onnen kyyhky lentää.

LUE LISÄÄ

Metsänhaltijan, veren ja lemmen puu

Lepät saapuivat Suomeen luultavasti ensimmäisten lehtipuiden mukana noin 7000 vuotta sitten. Harmaaleppä on levinnyt kaikkialle Suomessa, tervaleppiäkin kasvaa Kokkolan korkeudelle asti vesistöjen läheisyydessä. Tervaleppiä käytetään myös istutettuina puisto- ja maisemointipuina. Tiesitkö muuten, että tervaleppä on Kymenlaakson maakuntapuu?

 

Sana leppä on ikivanha suomalais-ugrilainen sana, joka on alkujaan tarkoittanut verta. Kun tervaleppää sahataan, sen puuaines muuttuu ilman ja valon vaikutuksesta punertavaksi. Ilmeisesti sekä leppäkertun että leppälinnun nimi johtuu niiden oranssinpunertavasta verta muistuttavasta väristä.

Tervaleppä on ollut noitien puu, sillä sen avulla on voitu loitsia vaikkapa karhu naapurin karjan kimppuun. Tervaleppä on ollut myös lemmenpuu, jonka kuorta taian tekijä on syöttänyt sille henkilölle, jonka rakkauden hän halusi. Sekä Virosta että Suomesta on tietoa verilepistä, joita on kunnioitettu pyhinä puina. Leppä on yhdistetty suomalaisissa ja itäkarjalaisissa taioissa metsänväkeen, se on ollut metsänhaltijan oma puu.

 

Tervaleppäpaneeli on nykysaunoissa suosittu pintamateriaali. Se sopii myös vesirakenteisiin, koska kestää pitkään mätänemättä. Suomessa on valmistettu tervalepästä huonekaluja, minkä vuoksi sitä on sanottu köyhän miehen mahongiksi. Kaunista tervaleppää käytetään edelleen etenkin Keski- ja Etelä-Euroopan huonekalumarkkinoilla. Tervaleppää on käytetty aikoinaan myös tarvepuuna ruoka-astioiden ja puukenkien valmistuksessa.

 

 

Harmaaleppä ei ole ollut arvostettu puu, koska se on puuainekseltaan haurasta ja helposti lahoavaa. Lisäksi leppä on nopeakasvuinen ja vaikeasti hävitettävä. Leppää pidetään metsätaloudessa usein roskapuuna, isänikin katkoi aina lepät havupuiden taimien tieltä metsissä kuljeskellessaan. Harmaalepän urpuja on kuitenkin hyödynnetty kasvivärjäyksessä. Lisäksi niiden perusteella on ennen vanhaan ennustettu tulevaa viljasatoa.

Polttopuuna harmaaleppä on kuitenkin hyvä, koska se ei kipinöi, ja savusaunan lämmityspuuksi sen sanotaan sopivan erityisen hyvin. Myös lihan ja kalan savustuksessa harmaaleppää käytetään sekä puuna että puruna. Harmaalepästä on valmistettu keihäitäkin, mistä on tullut tuttu sanonta Lentää kuin leppäkeihäs.

Leppälajimme voi erottaa toisistaan kasvupaikan lisäksi esimerkiksi seuraavien tuntomerkkien perusteella: Tervalepän lehti on kärjetön, vähän sydämen muotoinen. Lehti on nuorena tahmea, kuin tervainen. Sen sijaan harmaalepän lehdessä on kärki ja lehden alapinta on harmaa. Lisäksi tervaleppäpuun kuori on rosoinen ja tumma, mutta harmaalepän runko on harmaa.

Leppä ei tule ruskaan vaan pudottaa lehtensä vihreinä, koska lepällä on niin paljon typpeä juurinystyröissään, ettei sitä tarvitse ottaa talteen. Lepän lehdet ovatkin erinomainen typpilannoite maaperälle. 

 

Leppä kukkii ennen lehtien puhkeamista maalis-huhtikuussa aiheuttaen herkille allergisia oireita. Leppien punaisista emikukista kehittyy kesällä pyöreitä ns. käpyjä, joiden vihreä väri vaihtuu syksyyn mennessä ruskeaksi. Talvella olen nähnyt urpiaisten ja vihervarpusten viihtyvän leppäpuissa syömässä niiden siemeniä. Juuri näinä kevättalven viikkoina leppä tyhjentää siemenet kävyistään viimeisille hangille.

Pieni harmaaleppä,

vähäisin puista,
pukeutuu juhlaan:
Harmaa on puku kyllä,
mitä muuta on yllä?

"Kerralla kaiken tuhlaan,
arkea nyt en muista.
Norkot kuin hohtava jade,
ken ei olisi kade
riipuksista näistä?
Kaikkien riipusten päistä
loistavat timantit.

Tekijä taitavin seppä,
minkä jo unohdit.
Onni on olla leppä!" 

Nimimerkki tee

Lähteet: Arla Kanerva, Helsingin Sanomat 3.4.2018; Henry Väre, Suomen luonto. Kasvit. Lepät; Hevvey 1992; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; LuontoPortti; Martat. Pikku kokki; Taivaannaula. Puiden juurilla; Yle. Oppiminen; Nimimerkki tee 21.12.2008.

LUE LISÄÄ

Mustarastas, pehmeä-ääninen huilisti

Mustarastaan ulkonäkö ja laulutaito tekevät siitä eksoottisen ilmestyksen niin Etelä-Suomessa kuin lähes koko Euroopassakin. Mustarastasta kuunnellessa ei tule mieleen, että sen soinnukkaan livertelyn ja mustan värin uskottiin keskiajalla olevan synnin, pimeyden ja lihallisten houkutusten vertauskuva. Meille suomalaisille mustarastas on sen sijaan kevään ilosanoman tuoja!

Mustarastaskanta on kolminkertaistunut 1980-luvulta ja alue laajentunut pohjoista kohti, siksi se onkin tutuimpia kaupunkilintujamme. Suomen mustarastaiden pesimäkanta on noin puoli miljoonaa paria, ja parilla voi olla kolmekin poikuetta kesässä. Mustarastas on Uudenmaan maakuntalintu, mutta kanta on tihein lounaisimmassa Suomessa, varsinkin Ahvenanmaalla.

Mustarastas on maamme linnustossa uudistulokas, sillä se pesi ensimmäisen kerran Suomessa sata vuotta sitten. Tulokkaiksi sanotaan lajeja, jotka ovat levittäytyneet Suomen luontoon 1800-luvun loppupuolelta lähtien omilla keinoillaan, kuten mustarastas.

 

Loka-marraskuussa mustarastaat tekevät päätöksen siitä, kannattaako jäädä Suomeen vai onko parempi siirtyä etelään. Pieni mustarastaiden vähemmistö jää tänne ja selviää talven yli linturuokinnan ja leutojen talvien ansiosta. Luonnontieteellisen keskusmuseon talvilaskentatulosten mukaan mustarastaiden talvehtiminen on yleistynyt maassamme pitkin 2000-lukua, sitä selittää paitsi hyvä marjasato ja mustarastaiden runsastuminen mutta ennen kaikkea lämpimät syksyt.

Meidän pihalintujen ruokintapaikalla on koko talven käynyt säännöllisesti neljä mustarastasta, jotka ilmestyvät aamupalalle ennen muita lintuja. Onkin ollut mielenkiintoista huomata rusinoiden olevan niiden herkkuruokaa.

 

Mustarastas on vähän pyylevähkö, räkättirastasta pienempi lintu. Koiraalla on hiilenmusta höyhenpeite ja oranssinkeltainen silmärengas, vanhalla koiraalla on myös nokka keltainen. Naaras on puolestaan himmeänruskea, sillä on ruskea silmärengas ja vaalea nokka.

Joskus kottarainen ja mustarastaskoiras sekoitetaan toisiinsa. Kottaraisen tuntomerkkinä on pilkullinen musta höyhenpuku ja lyhyempi pyrstö, myös liikkumistavassa on eroa, sillä kottarainen juoksee, mutta mustarastas etenee tasajalkaa hyppien. 

 

 

Mustarastaan huilumainen lavertelu alkoi jo maaliskuussa, vaikka olikin vielä talvista. Sen hieman surumieliset säkeet olen kuullut jo varhain aamulla hakiessani sanomalehtiä postilaatikosta. Mustarastas vihelteleekin mieluimmin aamu- tai iltahämärissä ja valitsee laulamiselleen mahdollisimman korkean paikan puunlatvassa tai vaikkapa antennilla.

Suomen Luonto -lehti järjesti linnunlaulukilpailun, jossa musiikkikriitikot arvioivat varpuslintujen taiteelliset kyvyt ja etsivät voittajaa. Lehden toimitus oli valinnut kilpailuun laululintujen joukosta kahdeksan finalistia, ja voittajaksi selviytyi ääninäytteiden perusteella mustarastas. Mustarastas oli arvioijien mielestä koiraspuolinen koloratuurisopraano, sitä pidettiin myös runollisimpana ja parhaana improvisoijana.

Mustarastaan laulu onkin innoittanut monia säveltäjiä, ja sitä pidetään tunteiden tulkkina. Muun muassa ranskalainen säveltäjä Olivier Messiaen (1908 – 1982) piti mustarastaan laulua kaikkein kauneimpana.

Koko pitkän päivän oli ilta.
Satoi lunta
ja tarkoitti sataakin.
Mustarastas istui kuusen kämmenellä.

Wallace Stevens, Jukka Kemppinen

Lähteet: Antero Järvinen, Linnut liitävi sanoja; birds-on-stamps; Hannu Jännes, Suomen luonto. Linnut. Rastaat; Hannu Kauhanen, Karjalainen 1.1.2018; Johanna Mehtola 13.3.2017, alkujaan Suomen Luonto 2/2012; Jouni Tikkanen Suomen Luonto 3.2.2015; Jouni Tikkanen, Suomen Luonto 7.5.2013, 4/2011. Hannu-Ilari Lampila ja Wilhelm Kvist; Juho Rahkonen, Apu-toimitus; Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus; Maiju Lehtiniemi, Petri Nummi & Erkki Leppäkoski, Vieraslajit Suomessa; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Pertti Koskimies, Opas suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Lasse J. Laine. Suomen luonto. Tunnistusopas; LuontoPortti; Wallace Stevens, Kolmetoista tapaa katsoa mustarastasta, 13. säkeistö, suomennos Jukka Kemppisen.

LUE LISÄÄ