lauantai 19. toukokuuta 2018

Kevätkasveja

Montako kevät-alkuista kasvin nimeä sinä tiedät? Minä löysin kasvikirjasta kymmenkunta, mutta osa niistä on minulle vieraita. Kevät-alkuiset kasvit kukkivat touko-kesäkuussa, jopa huhtikuun loppupuolella. Yleensä kevätkukat ovat keltaisia ja erottuvat hyvin ympäristöstään, mikä on tärkeää pölytyksen kannalta. Tosiasiassa Etelä-Suomessa on myös muunvärisiä kevätkukkia, mutta pohjoiseen ja sisämaahan mentäessä keltaisten kukkien ylivalta kasvaa.



Monivuotinen kevätpiippo on matalakasvuinen ruoho, joka sulautuu helposti ympäristöönsä. Tämä matalakasvuinen ja vaatimaton kasvi jääkin monelta huomaamatta haalean värinsä ansiosta, eikä sen kukkiakaan oikein tunnista kukiksi. Opin tuon kasvin jo kouluikäisenä, ehkäpä sen hauskan latinankielisen nimen johdosta, joka on Luzula Pilosa.


Kevätesikko työntää jo huhti-toukokuussa esille sykkyräisiä lehtiään kukkapenkissä. Esikko on sananmukaisesti kevään ensimmäinen eli esikoinen. Esikko on kova leviämään, joten pihapiirissä on syytä tarkkailla, ettei kasvi karkaa lähimetsiin. Ahvenanmaalla esikko on saanut maakuntakukan nimen ja on siellä yhtä runsas kuin muualla leskenlehti.

Kevättaskuruoho on saapunut Suomeen saksalaisen heinänsiemenen mukana ja kulkeutunut rikkaruohoksi heinäpelloille. Sieltä se on levinnyt muille niityille ja pientareille jääden 1900-luvulla lopullisesti kasvistoomme. Minunkin kotipihallani kasvaa runsaasti kevättaskuruohoa, onhan se yleinen kasvi Suomen eteläisimmässä kolmanneksessa.




Kevätleinikki on aurinkoisen keltainen, mutta vaatimattomamman näköinen kuin pari viikkoa myöhemmin kukintansa aloittava niittyleikki. Kevätleinikin kukan teriö on usein epämuodostunut, ja vain pari kolme terälehdistä on normaaleja.





Kevätlinnunsilmä on mielestäni yksi kevään söpöimmistä kasveista, sillä siitä tulee ensimmäisenä mieleen piparkakku. Nämä keltaisen-vihreät kasvit erottuvat ruskeassa maastossa helposti, ennen kuin ruoho alkaa kasvaa ja pensaat saavat lehtensä. Linnunsilmät suosivat kosteikkoja, joissa ne kasvavat laikkuina lähinnä Etelä-Suomessa. Puron varsi näyttää olevan niille erityisen mieluisa kasvupaikka. Myöhemmin kesällä keltainen väri haalistuu ja kasvit sulautuvat ympäristöönsä. 









Kevätlinnunherne on purppuranpunainen lehtokasvi, jonka havaitsin muutama vuosi sitten lenkkimaastostani. Kasvia esiintyy vain hajanaisesti ja paikallisena, koska on vaatelias kasvupaikkaansa nähden. Kevätlinnunhernekin on eteläisen Suomen laji, siitä syystä en tavannut sitä koskaan lapsuuteni kotiseudulla Pohjois-Savossa. Kevätpiippo onkin näistä kevätalkuisista kasveista ainoa, johon tutustuin jo alakouluikäisenä.

--
Ja laakso, äiti, vihreä on, raikas ja hiljainen
ja esikot ja leinikit on katteena kumpujen.
Ja kaikki pienet purot alkavat villin karkelon.
Kevätneidoksi minut valittu, Kevätneidoksi valittu on.

Lähteet: Hymy. Luontosarja 27.5.2009; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 28.4.2016; Lajitietokeskus; LuontoPortti; Seppo Vuokko Suomen Luonto 5/2013, alkuaan 5/2000; Alfred Tennyson (1809 – 1892), The May Queen, Kevätneito, suom. Raili Takolander.

lauantai 12. toukokuuta 2018

Porkkananenäinen meriharakka

Mustavalkoinen lintu punaisine nokkineen ja yhtä räikeän värisine jalkoineen erottuu jo kaukaa. Kun näin tällaisen linnun elämäni ensimmäisen kerran Lappeenrannan lähistöllä Saimaan rannalla, tiesin sen heti meriharakaksi. Sitä ei voi sekoittaa mihinkään toiseen siivekkääseen, sillä meriharakka on kenties Suomen erilaisin lintu. Se on näkyvä, kuuluva ja aktiivinen.




Meriharakka on melkein variksen kokoinen tanakka, mustavalkoinen kahlaaja, jolla on erityisen kova ääni. Meriharakoita on perinteisesti esiintynyt Suomessa rannikkoseuduilla, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana laji on levittäytynyt myös sisämaan suurille järville, kuten Saimaalle. Suomen kanta on tällä hetkellä arviolta 4000 – 5000 paria, niistä sisämaassa pesii 50 - 100 paria.

Nykyisin meriharakat pesivät myös kaupungissa ja etsivät ravintoa puistojen nurmikoilta. Uusien, vuonna 2012 tehtyjen havaintojen mukaan meriharakka pesii Helsingissä jopa talojen, kuten Kansallisoopperan katolla. Ilmankos minä näin edelliskevään Helsingin-matkallani meriharakoita kaivelemassa nurmikkoa Töölönlahden rannalla.


Meriharakat palaavat Länsi-Euroopasta pesimään Suomen rannikoille ja saaristoihin toukokuun alkuun mennessä. Ne olivat siis juuri saapuneet, kun näin tämän meriharakkaparin tepastelevan Mikonsaaren rannalla paljon ennen vappua.



Meriharakalla on pitkät jalat, joilla se harppoo pitkin rantoja etsien syötäväksi kotiloita ja simpukoita, nurmikoiden hieta- ja kastematoja sekä hyönteisiä. Linnun tieteellinen nimi onkin käännettynä verijalkainen osteripoimija ja sen englanninkielinen nimi Oystercatcher eli osterinsieppaaja. Muista kahlaajista poiketen meriharakat syöttävät poikasiaan, sillä nämä eivät saisi hennolla nokallaan auki kotilon tai osterin kuorta.

Meriharakka on Fär-saarten kansallislintu. Siellä sille riittää vihreitä niittyjä ja monenlaisia rantoja, lisäksi vuoroveden vaihtelu helpottaa osterien poimintaa.


Tasavallan presidentin puolison Jenni Haukion kolmessa runokokoelmassa on yhteensä 23 lintua, mutta hänen lempilintunsa on porkkananenäinen meriharakka. Sen hän on paljastanut BirdLifen Suomen jäsenlehdessä Tiirassa. Haukion mukaan meriharakka on kaunis, helppo havaita ja tunnistaa. Sitä on helppoa tarkkailla sen rohkean luonteen vuoksi. Meriharakka pesii muun muassa presidenttiparin naapurina Kultarannassa.

Tänä viikonloppuna vietetään muuttolintujen päivää, jollainen meriharakkakin on. Se saapuu meille pesimään huhtikuussa ja lähtee paluumatkalle talvehtimisaluilleen jo kesäkuussa, meriharakoiden päämuutto on kuitenkin vasta elokuun alussa. Suomesta meriharakka suuntaa Länsi-Euroopan rannikoille

Rannan kivet järjestyvät
juuri kuten mieli ne kuvittelee
järkähtämättömiksi
meriharakka laukaisee akvarellin
elämään siipien liikettä ja ääntä
kirkon kellot lyövät yötä
valoisaa, liian valoisaa
tuuli laantuu
maisema vaikenee, kivet

Lähteet: Ari Lehtinen. Yle. Uutiset 29.4.2014; LuontoPortti; Pentti Koskimies, Suomen Luonto 6.5.2013; Pentti Koskimies. Yle. Luonto 16.5.2017; Samuli Haapasalo. Suomen Luonto 24.4.2018; Suomen lintuatlas; Tuomas Manninen, Ilta-Sanomat Kotimaa 14.3.2014; Keijo Nevaranta, Pöytälaatikon runot I (1980-luku).

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Taas norppia livenä!

WWF:n norppalive avattiin jälleen yleisölle tiistaina 8.5. Kamera on suunnattu sille samalle kivelle, jolla Pullervoksi nimetty saimaannorppa löhöili toissa keväänä. Norppa on melko paikkauskollinen, joten toivotaan, että Pullervo lepäilee mielellään nytkin tutulla kivellä. Kamera asennettiin nimenomaan toukokuuksi, sillä norpat nousevat heti jäiden sulamisen jälkeen rantakiville karvanvaihtoajaksi.

Vuonna 2016 eli ensimmäisenä katselukeväänä Norppaliveä seurasi samaan aikaan enimmillään 180 000 silmäparia, kokonaiskatselukertojen noustessa yli kahteen miljoonaan. Tuona keväänä kivillä nähtiin kaksi saimaannorppaa: aiemmin Itä-Suomen yliopiston lähetinseurannassa ollut Siiri sekä koodinimeä Phs106 kantanut urosnorppa. Tuona keväänä yleisöltä pyydettiin urokselle nimiehdotuksia ja yli 6000 ehdotuksen joukosta parhaaksi äänestettiin Pullervo.

Pullervon ensimmäinen esiintyminen vuoden 2017 Norppalivessä keräsi yhden päivän aikana 260 000 katselukertaa. Kamerasta tuli Suomessa todellinen netti-ilmiö, sillä Pullervoa ja Siiriä käytiin katsomassa kolmen viikon aikana kaikkiaan kolme miljoonaa kertaa. Myös Suomen rajojen ulkopuolella saimaannorpat kiinnostavat katsojia. Minäkin laitoin heti linkin tutuilleni Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Venäjälle, Ruotsiin Irlantiin, Saksaan ja Australiaan, että he pääsivät näkemään ihka elävän saimaannorpan.

Pullervo ja Siiri kellottelivat äsken aurinkoisilla Saimaan rantakivillä, mistä yllä oleva kuvakaappaus on tallennettu. Kurkistapa sinäkin Norppalivestä, olisivatko norpat lepäilemässä!

WWF toteuttaa Norppaliven yhdessä luontokuvaaja Juha Taskisen sekä Itä-Suomen Yliopiston norppatutkijoiden, Live Eyenin, Pukki Visualsin ja Franticin kanssa. WWF:n suojelujohtaja Jari Luukkosen mukaan ”Kaikkien Luontoliven eri kamera- ja äänihankkeiden tavoitteena on levittää tietoa harvinaisista eläinlajeista ja niiden kohtaamista uhkista sekä innostaa ihmisiä osallistumaan luonnon suojeluun”. Tänä vuonna WWF laajensi livekamerasivustonsa Luontoliveksi, koska sivuilla voi seurata myös liito-oravaa ja metsäpeuroja omista linkeistään.


Hylje lepäsi rannalla.
Tuoksui sade ja aamuhämärä.

Niin kuin yleensä,
viimeinenkin aamuista
tuoksuu aina tuoreelta.
Oli viileää, muttei kylmä.
Miljoona väreilyä vedenpinnalla,
ja helliä kokeiluja hiekalla,
etteivät linnut heräisi
vielä. --

Lähteet: Helsingin Uutiset 8.5.2018; Juho Maijala. Etelä-Saimaa 12.5.2016; Jussi Salmela, Helsingin Sanomat 9.5.2018; Saara Tunturi, Aamulehti. Kotimaa 9.5.2016; Terhi Kinnunen, Etelä-Saimaa 9.5.2018; WWF:n Luontolive; WWF Suomen viestintäasiantuntija Joonas Fritze; Wikipedia; Rakkausrunot. Lacerta, Hylje lepäsi rannalla 31.10.2011.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Jäät lähtivät Saimaasta!

Tänä talvena jäät tulivat ja lähtivät Lappeenrannan seudulla saman vuoden aikana, sillä Suur-Saimaan selät saivat jääpeitteen vasta tammikuun alkupuolella. Pien-Saimaa tosin jäätyi jo viime vuoden lopussa, mutta joulun aikaan sinne ei vielä ollut asiaa. Alkutalvella jäät olivat poikkeuksellisen huonoja ja heikkolaatuisia Etelä-Suomesta Kainuuseen asti, sillä lauha sää, runsas lumentulo ja paikoin voimakkaat juoksutukset estivät järviä jäätymästä kunnolla koko maassa Lappia lukuun ottamatta.

Järvien jäät rupesivat heikkenemään kovaa vauhtia huhtikuun toisella viikolla maan etelä- ja keskiosassa. Huhtikuun 20. päivän jälkeen jään paksuutta ei voitu enää mitata Lappeenranta – Vaasa-linjan eteläpuolella, vaikka samaan aikaan keski- ja itäosissa maata saatiin vahvuudeksi vielä paikoin 20 – 50 senttiä.


Saimaan jää rupesi tummenemaan huhtikuun kolmannella viikolla. Se tarkoitti, että kiintojää haurastui ja muuttui puikkojääksi kevään lämmön seurauksena.

Puikkojäät lienevät innoittaneet Tapio Wirkkalan luomaan Ultima Thule -sarjansa, joka on yksi suomalaisen lasimuotoilun ikoneista
.



Puikkojää koostuu heikosti toisissaan kiinni olevista pystysuuntaisista jäätikuista, joiden välissä on alhaalta tulevaa vettä. Jopa puolen metrin jääkerros voi pettää kävelijän alla, sillä puikkojään kantokykyä ei voi arvioida. Vaikka jää aamulla kantaa, se ehkä ei enää iltapäivällä kestä jäällä liikkujaa. 


Pyöräilin huhtikuun loppupuolella usein Saimaan rannassa kulkevaa tietä pitkin. Minulla oli silloin päivittäin mahdollisuus seurata, miten jään väri muuttui tehden tilaa avovedelle, mutta tuttavani näki jäiden lähdön ihan aitiopaikalta. Hän nimittäin kuvasi kotinsa parvekkeelta jäiden lopullisen sulamisen kevätauringon siivittämänä 27. ja 28.4. välisenä aikana.

Katselen kuinka
yhä suurempia ja suurempia vesialueita vapautuu
kauniin, sinertävän jään puristavasta otteesta.
--
Jään on kuitenkin väistyttävä.
Virtaa ei voi väkivalloin estää
soljumasta eteenpäin.
--
Rajoittava kylmyys on väistymässä.
Kohta vesi voi taas virrata ja aaltoilla
mielensä mukaan, vapaasti.
On uudistumisen aika.

Foreca; Iittala; Ilkka Hartikainen, Helsingin Uutiset 7.4.2016; Seija Hackman, Etelä-Saimaa 14.1.2018; Suomen ympäristökeskus SYKE; April 29, 2012, On uudistumisen aika. Jäiden lähtö.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Luonto herää kevääseen

Luonnon tarkkaileminen on yksi keväisistä lempipuuhistani, sillä vuodet eivät ole veljeksiä, niin kuin eivät keväätkään. On aina yhtä mielenkiintoista katsella maasta nousevia vihreitä ja punaisia silmuja sekä kasvien alkuja. Tämän kevään ensimmäisenä kasvina näin huhtikuun alkupäivinä ohdakkeen piikkisten lehtien pilkistävän aurinkoisesta mäen rinteestä. Myös lupiinit ovat yleensä varhaisimpien heräilevien kasvien joukossa.

Vaikka lupiini nostaa lehtensä maasta jo varhain keväällä, voit nähdä sen kukkivan vielä lokakuussakin. Lupiini on siis sekä aikainen että myöhäinen kasvi, mikä selittääkin sen vahvaa leviämistä. Lupiineja on kylvetty alkujaan koristekasviksi kotipuutarhoihin, joista ne ovat karkailleet pitkin tienvarsia ja sitä kautta levinneet räjähdysmäisesti koko Etelä- ja Keski-Suomeen. 




Toukokuussa ilmestyvät lehmuksen punaiset ja vihreät lehtisilmut ovat pulleita ja kookkaita. Lehmus on puistamme myöhäisin kukkija, sillä sen huumaavantuoksuiset kukat ilmestyvät vasta heinäkuun lopulla. 


Heti roudan sulettua tulevat näkyviin kortteitten paljaat, nivelikkäät varret. Kortteilla on erityinen lehtivihreätön kevätverso, jonka yksittäisen varren päässä on kukintoa muistuttava itiöpesäkerykelmä. Kesällä varteen kasvaa ohuita oksia, niin että korte muistuttaa mielestäni pientä kuusta

Pihlaja kukkii vasta alkukesällä ennen juhannusta, mutta se alkaa kasvattaa lehtiä jo toukokuussa. Pihlajan lehtisilmut näyttävät keväällä harmailta ja karvaisilta, mutta alkukesällä silmuista avautuvat parilehdykkäiset lehdet ovat tummanvihreitä, pinnalta kaljuja ja reunoiltaan teräväsahalaitaisia. Useasti pihlajissa on kaunis syysruska, mutta viime syksynä värit hehkuivat oranssista punaiseen.

Mesiangervo on keskikesän kukkija, mutta senkin lehdet nousevat maasta jo toukokuun puolivälissä. Angervo on monivuotinen, metrin korkuinen ruoho, jonka kermanvalkea huiskilokukinto tuoksuu hyvältä. Angervo on tuttu näky ojanreunoilla ja muilla kosteahkoilla mailla. Se on hyötynyt ihmisen toiminnasta ja saanut myös tyhjilleen jääneistä pelloista nopeasti uusia kasvualueita. 




Aikaisimpien kasvien joukossa olevan vuohenputken kuvasin huhtikuun viimeisellä viikolla. On siis yleistä, että vuohenputken ensimmäiset lehdet voi löytää salaatteihin useimpina vuosina jo ennen vappua. Reheväkasvuinen vuohenputki alkaakin pian aiheuttaa kotipuutarhurille päänvaivaa, sillä se kasvaa nopeammin, kuin sen lehtiä ennättää syödä!

Millaisia keväthavaintoja sinä olet jo tehnyt? Jos haluat jakaa ne muiden kanssa, käypä kirjaamassa havaintosi talteen Luonto-Liiton kevätseurantaan, joka jatkuu aina 30.6.2018 asti.

Kevät lumen sulattaa,
auringossa sulaa maa.
Talven valta raukeaa,
lehtisilmut aukeaa.

Lähteet: Luonto-Liitto; LuontoPortti; Vieraslajit; Yrttitarha; Wikipedia; Juha Parkkinen, Kevät.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Lintu, joka tunnistaa Picasson taulut

Kesykyyhkyt eli pulut ovat pikkuvarpusten ohella kaupunkilaisille tutuimpia lintuja. Pulut muistuttavat ulkonäöltään Etelä-Euroopan rantakallioilla pesivää kalliokyyhkystä, josta ne kesytettiin viitisen tuhatta vuotta sitten. Ihmisen mukana pulut ovat levinneet kaikkiin maanosiin Etelämannerta lukuun ottamatta.

Vastikään Biological Reviews -tiedelehdessä julkaistu katsaus osoittaa lintujen mukautuvan uusiin olosuhteisiin ilmaston lämmetessä. Esimerkiksi Euroopassa kesykyyhkyjen nokan koon on havaittu kasvavan, sillä linnut säätelevät ruumiinlämpöään ja nestetasapainoaan nokan kautta, siksi iso nokka haihduttaa lämpöä tehokkaammin kuin pieni.




Suomessa kesykyyhkyjä pidettiin 1800-luvulla herraskartanoissa, joista ne ovat levinneet suurimpien kaupunkien ja asutuskeskusten ympäristöön, mutta maaseudulla niitä tavataan vain harvoin. Pohjoisimmat puluesiintymämme ovat Sodankylässä ja Ivalossa. Pulukanta on keskittynyt Suomen eteläpuoliskoon ja on tihein Etelä-Suomessa. Koska kesykyyhkyt ovat alun perin pesineet kalliojyrkänteillä, ne ovat löytäneet kaupunkien rakennuksista ja siltojen alta itselleen sopivia keinojyrkänteitä, joissa ne elävät löyhissä yhdyskunnissa.

Vaikka kesykyyhkyt asuttavat hitaasti uusia asuinalueita kotipaikkauskollisuutensa vuoksi, monessa etelän kaupungissa on kyllästytty jo puluihin niin, että niitä on ruvettu hävittämään. Suomen tämänhetkiseksi pulukannaksi on arvioitu 20.000 – 40.000 paria. Kesykyyhky kuuluu rauhoittamattomien lintulajien melko pieneen joukkoon.

Pyhän Markuksen tori Venetsiassa on tunnettu tuhansista kesykyyhkyistään, ja kyllä niitä siellä olikin! Paljon vähemmän puluja on Viipurin Punaisenlähteentorilla, mutta silti enemmän kuin Lappeenrannassa, siksi kuvasin niitä itärajan taakse suuntautuneella vierailullani.

Alkuperäisten kalliokyyhkyjen paikkauskollisuutta on hyödynnetty kirjekyyhkyjen jalostuksessa. Viestikyyhkyjä käytetään sekä kaupallisiin tarkoituksiin että rauhan ajan tehtäviin, mutta niitä on käytetty myös sota-aikana. Kyyhkyjen kyky suunnistaa takaisin kotilakkaansa eli lepo- ja suojapaikkaansa tuhansien kilometrien päästä on askarruttanut tutkijoita jo vuosisatojen ajan. Tarkkaan ei tiedetä, mihin kirjekyyhkyjen ja muiden lintujen suunnistustaito perustuu, mutta sillä on ilmeisesti jotain tekemistä Maan magneettikentän kanssa.



Kesykyyhky on seurallinen parvilintu, kun yksi lintu lehahtaa lentoon, koko parvi seuraa sitä. Pulu lentää hyvin nopeasti ja kääntyilee taitavasti ripein, terävin siiveniskuin. Maassa se astelee keinuvasti päätään nyökytellen. Puussa pulu ei istu ollenkaan, mutta sen sijaan se viihtyy katoilla ja räystäillä. Kesykyyhkyille kelpaa kaikenlainen kasvisruoka, ne etsivät ravinnokseen siemeniä, jyviä, silmuja ja varastoivat eväät hyvin kehittyneeseen kupuunsa. Varsinkin talvisaikaan pulu on riippuvainen ihmiseltä saatavasta ravinnosta.

Kaduilla ja toreilla on helppo huomata kesykyyhkysten soidinmenot, joihin kuuluu kujertelua, pöyhistelyä, pyrstön levittelyä ja monenlaista mahtailua. Soidinääni on kumeaa kujerrusta tai matalaa huhuilua. Vaikka kyyhkyjä pidetään rauhanlintuina, ne saattavat kinastella vastakkaisen sukupuolen huomiosta.

Kesykyyhkyillä on elinikäinen parisuhde. Oli mukava katsella, kun pulupari suukotteli ja helli toisiaan marketin kattoparruilla. Pariskunnat pesivät loppusyksyä lukuun ottamatta ympäri vuoden ja kasvattavat jopa 4 – 5 poikuetta. Nykyisin lämmitettävien parkkihallien ja muiden kaupunkien keskustan puoliulkotilojen suojissa pulut pystyvät lisääntymään läpi talvenkin.




Koska kesykyyhkyt ovat yleisiä ja helppohoitoisia, niitä käytetään runsaasti myös koe-eläiminä. Tutkimusten ansiosta pulujen kyvyistä tiedetään nykyisin kaikenlaista yllättävääkin. Uusiseelantilaisen Otagon yliopiston ja saksalaisen Ruhrin yliopiston yhteistyössä tekemässä tutkimuksessa arvioidaan kesykyyhkyjen kykenevän muun muassa erottamaan oikeita sanoja satunnaisista kirjainyhdistelmistä. Samoin kyyhkyt oppivat kokeissa erottamaan Picasson taulut Monet´n maalauksista. Eivätkä erottelukyvyt rajoitu pelkkiin kuviin, vaan pulut tunnistavat toisistaan myös Bachin ja Stravinskyn sävellykset.


Onnen kyyhky lentää,
kaukomailta entää, onnen kirjettä kuljettaa, 
kirjeen kelle kantaa, onnen hälle antaa.
Kuka tänä päivänä onnen saa?
Anssi tänä päivänä onnen saa.
Lähteet: Ilpo Pajunen. Yle uutiset. Tiede 23.9.2016; Lars Jonsson, Talvilintujen elämää; LuontoPortti; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas Suomen luonto. Linnut. Pertti Koskimies: Kyyhkyt; Maija Karala. planeetanihmeet.wordpress 3.8.2014; Pertti Koskimies. Suomen Luonto 9/2016; Tieteen kuvalehti 1.9.2009; Vesa Huttunen. Suomen Luonto 6/2017; Wikisanakirja; Matilda Sirkkola, Onnen kyyhky lentää.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Metsänhaltijan, veren ja lemmen puu

Lepät saapuivat Suomeen luultavasti ensimmäisten lehtipuiden mukana noin 7000 vuotta sitten. Harmaaleppä on levinnyt kaikkialle Suomessa, tervaleppiäkin kasvaa Kokkolan korkeudelle asti vesistöjen läheisyydessä. Tervaleppiä käytetään myös istutettuina puisto- ja maisemointipuina. Tiesitkö muuten, että tervaleppä on Kymenlaakson maakuntapuu?

Sana leppä on ikivanha suomalais-ugrilainen sana, joka on alkujaan tarkoittanut verta. Kun tervaleppää sahataan, sen puuaines muuttuu ilman ja valon vaikutuksesta punertavaksi. Ilmeisesti sekä leppäkertun että leppälinnun nimi johtuu niiden oranssinpunertavasta verta muistuttavasta väristä.

Tervaleppä on ollut noitien puu, sillä sen avulla on voitu loitsia vaikkapa karhu naapurin karjan kimppuun. Tervaleppä on ollut myös lemmenpuu, jonka kuorta taian tekijä on syöttänyt sille henkilölle, jonka rakkauden hän halusi. Sekä Virosta että Suomesta on tietoa verilepistä, joita on kunnioitettu pyhinä puina. Leppä on yhdistetty suomalaisissa ja itäkarjalaisissa taioissa metsänväkeen, se on ollut metsänhaltijan oma puu.

Tervaleppäpaneeli on nykysaunoissa suosittu pintamateriaali. Se sopii myös vesirakenteisiin, koska kestää pitkään mätänemättä. Suomessa on valmistettu tervalepästä huonekaluja, minkä vuoksi sitä on sanottu köyhän miehen mahongiksi. Kaunista tervaleppää käytetään edelleen etenkin Keski- ja Etelä-Euroopan huonekalumarkkinoilla. Tervaleppää on käytetty aikoinaan myös tarvepuuna ruoka-astioiden ja puukenkien valmistuksessa.
Harmaaleppä ei ole ollut arvostettu puu, koska se on puuainekseltaan haurasta ja helposti lahoavaa. Lisäksi leppä on nopeakasvuinen ja vaikeasti hävitettävä. Leppää pidetään metsätaloudessa usein roskapuuna, isänikin katkoi aina lepät havupuiden taimien tieltä metsissä kuljeskellessaan. Harmaalepän urpuja on kuitenkin hyödynnetty kasvivärjäyksessä. Lisäksi niiden perusteella on ennen vanhaan ennustettu tulevaa viljasatoa.

Polttopuuna harmaaleppä on kuitenkin hyvä, koska se ei kipinöi, ja savusaunan lämmityspuuksi sen sanotaan sopivan erityisen hyvin. Myös lihan ja kalan savustuksessa harmaaleppää käytetään sekä puuna että puruna. Harmaalepästä on valmistettu keihäitäkin, mistä on tullut tuttu sanonta Lentää kuin leppäkeihäs.


Leppälajimme voi erottaa toisistaan kasvupaikan lisäksi esimerkiksi seuraavien tuntomerkkien perusteella: Tervalepän lehti on kärjetön, vähän sydämen muotoinen. Lehti on nuorena tahmea, kuin tervainen. Sen sijaan harmaalepän lehdessä on kärki ja lehden alapinta on harmaa. Lisäksi tervaleppäpuun kuori on rosoinen ja tumma, mutta harmaalepän runko on harmaa.

Leppä ei tule ruskaan vaan pudottaa lehtensä vihreinä, koska lepällä on niin paljon typpeä juurinystyröissään, ettei sitä tarvitse ottaa talteen. Lepän lehdet ovatkin erinomainen typpilannoite maaperälle. 

Leppä kukkii ennen lehtien puhkeamista maalis-huhtikuussa aiheuttaen herkille allergisia oireita. Leppien punaisista emikukista kehittyy kesällä pyöreitä ns. käpyjä, joiden vihreä väri vaihtuu syksyyn mennessä ruskeaksi. Talvella olen nähnyt urpiaisten ja vihervarpusten viihtyvän leppäpuissa syömässä niiden siemeniä. Juuri näinä kevättalven viikkoina leppä tyhjentää siemenet kävyistään viimeisille hangille.

Pieni harmaaleppä,
vähäisin puista,
pukeutuu juhlaan:
Harmaa on puku kyllä,
mitä muuta on yllä?

"Kerralla kaiken tuhlaan,
arkea nyt en muista.
Norkot kuin hohtava jade,
ken ei olisi kade
riipuksista näistä?
Kaikkien riipusten päistä
loistavat timantit.

Tekijä taitavin seppä,
minkä jo unohdit.
Onni on olla leppä!"

Lähteet: Arla Kanerva, Helsingin Sanomat 3.4.2018; Henry Väre, Suomen luonto. Kasvit. Lepät; Hevvey 1992; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; LuontoPortti; Martat. Pikku kokki; Taivaannaula. Puiden juurilla; Yle. Oppiminen; Nimimerkki tee 21.12.2008.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Mustarastas, pehmeä-ääninen huilisti

Mustarastaan ulkonäkö ja laulutaito tekevät siitä eksoottisen ilmestyksen niin Etelä-Suomessa kuin lähes koko Euroopassakin. Mustarastasta kuunnellessa ei tule mieleen, että sen soinnukkaan livertelyn ja mustan värin uskottiin keskiajalla olevan synnin, pimeyden ja lihallisten houkutusten vertauskuva. Meille suomalaisille mustarastas on sen sijaan kevään ilosanoman tuoja!



Mustarastaskanta on kolminkertaistunut 1980-luvulta ja alue laajentunut pohjoista kohti, siksi se onkin tutuimpia kaupunkilintujamme. Suomen mustarastaiden pesimäkanta on noin puoli miljoonaa paria, ja parilla voi olla kolmekin poikuetta kesässä. Mustarastas on Uudenmaan maakuntalintu, mutta kanta on tihein lounaisimmassa Suomessa, varsinkin Ahvenanmaalla.

Mustarastas on maamme linnustossa uudistulokas, sillä se pesi ensimmäisen kerran Suomessa sata vuotta sitten. Tulokkaiksi sanotaan lajeja, jotka ovat levittäytyneet Suomen luontoon 1800-luvun loppupuolelta lähtien omilla keinoillaan, kuten mustarastas.
 



Loka-marraskuussa mustarastaat tekevät päätöksen siitä, kannattaako jäädä Suomeen vai onko parempi siirtyä etelään. Pieni mustarastaiden vähemmistö jää tänne ja selviää talven yli linturuokinnan ja leutojen talvien ansiosta. Luonnontieteellisen keskusmuseon talvilaskentatulosten mukaan mustarastaiden talvehtiminen on yleistynyt maassamme pitkin 2000-lukua, sitä selittää paitsi hyvä marjasato ja mustarastaiden runsastuminen mutta ennen kaikkea lämpimät syksyt.

Meidän pihalintujen ruokintapaikalla on koko talven käynyt säännöllisesti neljä mustarastasta, jotka ilmestyvät aamupalalle ennen muita lintuja. Onkin ollut mielenkiintoista huomata rusinoiden olevan niiden herkkuruokaa.

Mustarastas on vähän pyylevähkö, räkättirastasta pienempi lintu. Koiraalla on hiilenmusta höyhenpeite ja oranssinkeltainen silmärengas, vanhalla koiraalla on myös nokka keltainen. Naaras on puolestaan himmeänruskea, sillä on ruskea silmärengas ja vaalea nokka.

Joskus kottarainen ja mustarastaskoiras sekoitetaan toisiinsa. Kottaraisen tuntomerkkinä on pilkullinen musta höyhenpuku ja lyhyempi pyrstö, myös liikkumistavassa on eroa, sillä kottarainen juoksee, mutta mustarastas etenee tasajalkaa hyppien. 
 

Mustarastaan huilumainen lavertelu alkoi jo maaliskuussa, vaikka olikin vielä talvista. Sen hieman surumieliset säkeet olen kuullut jo varhain aamulla hakiessani sanomalehtiä postilaatikosta. Mustarastas vihelteleekin mieluimmin aamu- tai iltahämärissä ja valitsee laulamiselleen mahdollisimman korkean paikan puunlatvassa tai vaikkapa antennilla.

Suomen Luonto -lehti järjesti linnunlaulukilpailun, jossa musiikkikriitikot arvioivat varpuslintujen taiteelliset kyvyt ja etsivät voittajaa. Lehden toimitus oli valinnut kilpailuun laululintujen joukosta kahdeksan finalistia, ja voittajaksi selviytyi ääninäytteiden perusteella mustarastas. Mustarastas oli arvioijien mielestä koiraspuolinen koloratuurisopraano, sitä pidettiin myös runollisimpana ja parhaana improvisoijana.

Mustarastaan laulu onkin innoittanut monia säveltäjiä, ja sitä pidetään tunteiden tulkkina. Muun muassa ranskalainen säveltäjä Olivier Messiaen (1908 – 1982) piti mustarastaan laulua kaikkein kauneimpana.

Koko pitkän päivän oli ilta.
Satoi lunta
ja tarkoitti sataakin.
Mustarastas istui kuusen kämmenellä.

Lähteet: Antero Järvinen, Linnut liitävi sanoja; birds-on-stamps; Hannu Jännes, Suomen luonto. Linnut. Rastaat; Hannu Kauhanen, Karjalainen 1.1.2018; Johanna Mehtola 13.3.2017, alkujaan Suomen Luonto 2/2012; Jouni Tikkanen Suomen Luonto 3.2.2015; Jouni Tikkanen, Suomen Luonto 7.5.2013, 4/2011. Hannu-Ilari Lampila ja Wilhelm Kvist; Juho Rahkonen, Apu-toimitus; Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus; Maiju Lehtiniemi, Petri Nummi & Erkki Leppäkoski, Vieraslajit Suomessa; Pertti Koskimies, Suomen lintuopas; Pertti Koskimies, Opas suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Juha Laaksonen, Koko perheen luontoretki; Lasse J. Laine. Suomen luonto. Tunnistusopas; LuontoPortti; Wallace Stevens, Kolmetoista tapaa katsoa mustarastasta, 13. säkeistö, suomennos Jukka Kemppisen.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Pajunkissakranssi ovessa toivottaa pääsiäisvieraat tervetulleiksi

Pajunoksat kuuluvat suomalaiseen pääsiäiseen, ne ovat kevään merkki. Tänä vuonna pajunkissat ovat kehittyneet hitaasti kylmän maaliskuun vuoksi. Löysin omasta mökkirannasta pajuja, joiden kissat olivat vielä ihan olemattomia, mutta ne kasvoivat nopeasti huoneen lämmössä. Pajunoksia ei voikaan katkoa mistä tahansa, sillä jokamiehen oikeuksien mukaan on oltava maanomistajan lupa, jos ottaa oksia kasvavista puista ja pensaista.


Karvaisena kissana pajun kukka on vielä nuppu. Paju kukkii vasta sitten, kun pajunkissa on muuttunut keltaiseksi, jolloin se on satojen pienten kukkien muodostama kukinto.
 


Täksi pääsiäiseksi askartelin erilaisia pajunkissakransseja. Alla oleva oviseppele on kietaistu pajunoksista. Löysin ompelukorista kapeaa pitsiä, siitä tuli oiva rusetti. Pääsiäiskoristelaatikon pieni tipu kiipesi kranssille. Sieltä sen on nyt hyvä katsella maailmaa ulko-ovessamme.

Seuraavaan oviseppeleeseen meni lukematon määrä pajunoksia. Leikkelin oksat lyhyiksi ja niputin ne rautalangan avulla pieniksi kimpuiksi. Kimput puolestaan sidoin rautalangalla työn runkona olevaan vanteeseen, jonka olin kiertänyt taipuisasta pitkästä pajunoksasta. 
 

Kolmas kranssi syntyi siten, että liimasin styroksisen renkaan täyteen pajunkissoja. Työ eteni hitaasti, koska liiman piti välillä kuivahtaa muutamia tunteja ennen uusien kissojen kiinnittämistä renkaan pintaan. Kun renkaan pohja oli kokonaan peitossa, liimailin kissoja vielä edellisten päälle ja sivuille runsaan kerroksen. Pehmeä ja kevyt siitä tuli. 
 


Nyt minulla on siis kolme oviseppelettä ja on päätettävä, vaihdanko pääsiäisen aikaan päivittäin uuden vai annanko pari kranssia naapureille. Yksi jää joka tapauksessa omaan ulko-oveen toivottamaan pääsiäisvieraat tervetulleiksi.

Niksipirkassa oli muuten neuvottu suihkuttamaan hiuslakkaa pajunkissoihin, jolloin ne säilyvät hyvännäköisinä maljakossa pääsiäisen ajan

Hyvää pääsiäistä!


Rantatieltä, ojan laidasta
pajunkissoja löydän.
Niillä minä pääsiäisenä
koristelen pöydän.
Pehmeä on silitellä
pajunkissan selkää. --

Lähteet: Yle. Kotimaa 23.3.2015; Marjatta Pokela, Pajunkissoja pääsiäiseksi, runosta katkelma.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Pilkkijä ei pelkää kohmeisia käsiä eikä kiemurtelevaa toukkaa

Kairanterä syö rohisten jäätä ja pyöreä pilkkimisreikä syntyy nopeasti. Sormet noukkivat punaisen kärpäsentoukan rasiasta ja pujottavat sen näppärästi koukkuun. Sitten pilkki sukeltaa hyiseen veteen. Kun pilkki on tavoittanut pohjan, se voidaan nostaa ylemmäksi haluttuun kalastussyvyyteen.

Pilkkijä istuu keskittyneenä jakkaralla ja tuijottaa onkeaan. Aika etenee verkkaisesti, luonnon omassa tahdissa, jäällä pilkkireiän äärellä istuessaan voi päästä jopa meditatiiviseen olotilaan. Pakkasta on kymmenkunta astetta, viimainen tuuli käy luoteesta, mutta selän voi laittaa vastatuuleen ja kääntää kasvot kohti kevättalven aurinkoa.  


Olemme pilkkimässä tutulla porukalla Ruokolahden Haapaselällä. Jäätä on runsas kolmekymmentä senttiä ja vettä sen alla nelisen metriä. Pilkkijämme eivät ole aktiivisia kalastajia, mutta käyvät kuitenkin silloin tällöin kalassa. Pilkkiminen onkin hyvää talviliikuntaa. Talvikalastamista harrastavan tuttavani mukaan pilkkiminen ei ole pelkästään helppoa ja halpaa huvia, vaan toimii myös hyvänä talviliikuntana ja stressinpoistajana. Pilkillä pärjää ilman suurta varustearsenaalia, sillä siihen tarvitaan vain pikkionki ja kärpäsentoukkia. Kairan voi lainata, jos harrastus on kertaluonteista, samoin jakkara-repun. Minä sain oman pilkkijakkarani lahjaksi joitakin vuosia sitten, kun osallistuin Ladypilkkiin Lappeenrannassa. Lämpimät vaatteet ovat tarpeen, samoin jäänaskalit kaulalla roikkumassa. 



Pilkkiminen on ikivanha pyyntimuoto, ja edelleen se on yksi suosituimmista kalastustavoista. Vuonna 2016 Suomessa oli 1,5 miljoonaa vapaa-ajan kalastajaa. Tämä tieto perustuu alkuvuodesta 2017 tehtyyn postikyselyyn, jossa oli kohteena väestörekisteristä poimittu 7500 henkilön otos ympäri Suomea.


Pilkkiminen kuten ongintakin ovat jokamiehenoikeuteen rinnastettavia yleiskalastusoikeuksia eikä erityistä lupaa tarvita. Pilkkimistä harjoitetaan pääasiassa Suomessa, Kanadassa, Norjassa, Ruotsissa ja Venäjällä. Yhdysvalloissa pilkkijöitä on lähinnä Suurten järvien alueella, jonne tämän harrastuksen toivat aikoinaan pohjoismaiset siirtolaiset.

Ahven on Suomen yleisin kala ja se on myös pilkkijän tavallisin saaliskala. Ahti ei kuitenkaan suonut meille antejaan tällä kertaa, mutta saimme Saimaalla runsaasti raitista ilmaa ja hyvää mieltä. Nämä olivat meidän kaveriporukan pilkkikisat, mutta voittaja ei selvinnyt, koska kukaan ei saanut sintin sinttiä. Onneksi, sillä olimme unohtaneet hankkia palkinnot!

Jäätä kaikkialla.

Suunnaton jääkenttä,
rantoja ei näy.

Yksin pilkkijä
valkoisella peitteellä
jäisen kylmässä.

Tunteettomassa suuruudessa.

Pieniä reikiä pintaan sen,
kairallansa tekee hän.

Narske lastuavan jään,
kirskahtelee korvaan.

Hiljaisuudessa kaikki kovana,
äänet pienetkin kuuluu.

Läpi jään kaira uppoaa
purskahtaa jää hyhmä,
vähäisen vettä pinnalle jääkentän.

Istahtaa penkille.

Monta jäälakeutta jo nähnyt
rispaantunut jakkara.

Pilkkinsä upottaa.

Reikään tummaan,
mies tuo hiljainen
elämää jo nähnyt.

Vartoo, vartoo
liikettä ongen odotellen.

Sielu leväten,
kaiken kiireisen elämän keskellä.

Jospa tänään tulisi
saalista makiaa.

Ehkä ei sittenkään.
Kun täällä vaan olla saan.

Lähteet: Fishing in Finland; Yle. Oppiminen; UlkonaTV. Kalastus ja metsästys; Yle-uutiset. Kotimaa 29.12.2015; TosiLappi. Aktiviteetit. Talvi. Pilkkiminen; Me Naiset 19.2.2017; Luonnonvarakeskus Luke 9.11.2017; koboltti1, Pilkillä 15.1.2008 8:22.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Löytämisen iloa omassa talvipihassa

Oli niin kaunis talvipäivä, että oli ihan pakko lähteä kameran kanssa ulos. Edellisenä yönä oli satanut kevyttä pakkaslunta, mikä antoi vielä lisää ilmettä ja ihastelemista. Oikeastaan en ehtinyt omaa piha-aluetta kauemmaksi, sillä silmäni havaitsivat koko ajan uusia kuvaamiskohteita. Tunnistatko sinä nämä kasvit tai niiden siemenkodat?



Pihassamme kukkii alkukesällä kaksi alppiruusua eli rhododendronia, vaaleanpunainen ja valkea. Osa alppiruusuista on ainavihantia eli ne säilyttävät lehtensä talven yli, kuten meidän kasvimme. Nyt talvella rhodot näyttävät surkean näköisiltä värjötellessään korvat luimussa ja odottaessaan, että talvi loppuisi pian. Kevät onkin meidän pohjoisissa oloissamme alppiruusulle ongelmallista aikaa, koska aurinko paistaa lämpimästikin, mutta maa on vielä jäässä.

Alppiruusut kuuluvat kanervakasvien heimoon eivätkä ole mitään sukua ruusuille. Puutarhassa alppiruusuja hoidetaan havukasvien tavoin. Ne pitävät happamasta maasta, niinpä kotipuutarhassa maaperän voi säilyttää happamana kahvinporoilla ja piimällä.


Särmäkuismalla on mielestäni hauskannäköiset keltaiset kukat loppukesällä. Vaikka kasvi on ruohovartinen, sen varsi puutuu tyvestä niin, että se pysyy jäykkävartisena, minkä vuoksi laji luetaan ns. talventörröttäjiin. Juuri nyt kuisman siemenet kiitävät tuulen mukana pitkin keväisiä hankia.









Lupiini eli komealupiini on monivuotinen hernekasvi, joka tuotiin Eurooppaan koriste- ja rehukasviksi vuonna 1826. Meillä kasvia on levitetty ahkerasti puutarhoihin ja mökeille, joista se on edelleen karkaillut pitkin tienvarsia ja lisääntynyt räjähdysmäisesti Etelä- ja Keski-Suomessa. Maamme ensimmäinen karkulaishavainto lupiinista on jo 1800-luvun lopulta. Koska lupiini on kova lisääntymään siemenestä, kotipuutarhassa kukinnot kannattaa leikata pois heti kukkimisen jälkeen, ennen siementen kypsymistä.

Hevonhierakka kukkii kesällä vihrein kukin ja on silloin hyvin vaatimattoman näköinen. Syksyllä ja talvella se on näyttävä, kun siemenet ovat värjäytyneet ruskeiksi. Hierakka on tatarkasveihin kuuluva monivuotinen isokokoinen muinaistulokaskasvi, joka kasvaa ihmisten muokkaamilla paikoilla.


Ketokeltto viihtyy ihmisen elinpiirissä. Se lienee alun perin yleistynyt heinänviljelyn myötä, mutta on nyt yleisempi kesannoilla ja tienvierillä. Muutamia kelttolajeja viljellään koristekasveina, toisaalta jotkin keltot ovat sitkeitä rikkakasveja. Niiden mykeröiden kukat ovat kirkkaankeltaisia, oransseja tai punertavia.


Pikkulaukku ja isolaukku kukkivat kesä-elokuussa pienin kirkkaankeltaisin huulimaisin kukin, jotka lähtevät verholehtien muodostamasta pussista. Kasvi on saanut nimensä juuri tuosta pussista tai laukusta, kukkaroksiksin sitä on sanottu kansankielellä.

Pikkulaukku ja isolaukku ovat puoliloisia: ne imevät naapurikasvien juurista ravintoa. Isäntäkasveiksi on todettu kelpaavan yli viisikymmentä kasvilajia – todennäköisesti mikä tahansa niittykasvi kelpaa.
 
Alppiruusujemme lähellä on ruusuaita, sen punaisista tuoksuvista kurtturuusujen kukista on kesän mentyä jäljellä enää muutama oranssinpunainen kiulukka talvi-iloksi.

Kaikki nuo talventörröttäjät ja rhodo kasvavat pihapiirissäni. Minulla ja meillä kaikilla on tutkittavaksi asti muotoja ja värejä ja monia muita pikkujuttuja ihan siinä silmiemme edessä, kun vain huomaamme katsoa ja ihmetellä.

Hippunen kultaa oli pudonnut tielle.
Kaikki kulkivat sen ohi edes huomaamatta sitä.
Lopulta eräs köyhä kulkija poimi sen mukaansa.
Näet sen mitä tahdot, koet sen mitä haluat.

Lähteet: Ilmari Hiitonen, Otavan värikuvakasvio; LuontoPortti; Luopioisten kasvisto; Valokki-nettikasvio;
Vieraslajit, Wikipedia; Runotalo, Iloisena kahden maailman välissä.