Tähti lensi - toivoitko?

Tähdenlento on yksi kauneimmista asioista, jonka tiedän. Lentoa seuratessa minut valtaa mystinen tunne siitä, että olen hyvin pieni osa tätä äärettömän suurta maailmankaikkeutta. Kun olin lapsi, yritin toivoa nopeasti jotain tähdenlennon aikana - sellaisen vihjeen olin saanut serkuiltani. Tämä kreikkalaisen tähtitietelijä Ptolemaioksen synnyttämä uskomus onkin kulkenut sukupolvelta toiselle jo vuodesta 150. Ptolemaioksen mukaan tähdenlento syntyi, kun jumalat tarkkailivat taivaasta ihmisiä maan päällä. Oli siis otollista rukoilla, koska jumalat olivat otollisen valppaina. 

Meteori eli puhekielessä tähdenlento on valoilmiö, joka syntyy, kun hiekanmurunen eli meteoroidi kuumenee kitkan vaikutuksesta ja palaa ilmakehässä. Tähdenlento havaitaan alle sekunnin kestävänä valoilmiönä, joka voi toisinaan olla myös vihertävä tai oranssi, sillä värit tulevat sen mukaan, mitä kemiallisia aineita höyrystyvässä kappaleessa on.

Voit nähdä keskimäärin viidestä viiteentoista tähdenlentoa tunnissa joka yö aina, kun on riittävän pimeää. Mitä suurempi meteoroidi ilmakehään putoaa, sitä kirkkaampana se hehkuu pudotessaan.Tulipallot ovat muuten tavallisia tähdenlentoja, mutta ne ovat yleensä kirkkaampia. Jos avaruuskivi putoaa maahan saakka, sitä sanotaan meteoriitiksi. Mikäli avaruudessa liikkuva kappale on suuri, sitä kutsutaan asteroidiksi, useimmat ovat kooltaan muutamia kilometrejä.

Mikäli haluat tarkkailla tähdenlentoja, sinun ei tarvitse tietää sitä tähtikuviota, josta tähdenlennot tulevat. Varmistu kuitenkin siitä, että tähtikuvio on horisontin yläpuolella. Apua tähdenlentojen tarkkailuun saat Ursan internetsivustolla olevasta tähtikartasta, josta voit katsoa oman sijaintisi ja sen, miten jokin tähtikuvio näkyy taivaalla tiettyyn kellonaikaan. Geminidien parven meteorit olivat aktiivisimmillaan aamulla ja illalla 14.12.2018. Alla on kuvakaappaus Ursan tähtikartasta.

 

Meteoriparvella tarkoitetaan Maan ilmakehään tulevia meteoreja, jotka tulevat tietystä taivaan suunnasta tiettyinä päivinä vuodesta. Tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan mukaan vuoden 2019 näyttävimmät meteoriparvet ovat tammikuun Kvadrantidit ja elokuun Perseidit sekä joulukuun Geminidit. Muitakin, vaisumpia meteoriparvia näkyy ympäri vuotta. Meteoriparvet nimetään sen tähdistön mukaan, jonka alueella meteoriparven säteilypiste eli radiantti sijaitsee. Vaihtoehtoisesti meteoriparvi voidaan nimetä sen aiheuttaneen komeetan mukaan.

Mikä olen? Tähdenlento
Luojan ikuisessa yössä,
tomujyvä aavan aineen
lakkaamattomassa työssä.
Alistukaa, avaruudet,
pienen tähden välkynnälle!
Tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle! 

L. Onerva

Lähteet: Anna Nuutinen, Ilta-Sanomat, ulkomaat 25.1.2017; Anniina Vallius Yle Uutiset ulkomaat 1.6.2016; Antti Halonen, Ilta-Sanomat 2.6.2016; Jakob Priess, Tieteen kuvalehti Tieku 2.1.2018; Lasse Yde Hegnet, Tiede 28.6.2018; Maiju Karhunen, Kotimaa 19.10.2014, Tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan tiedottaja Anne Liljeström; Mikko Naalisvaara, Yle Uutiset; Sakari Nummila, Ursa. Tähdet ja avaruus 11.12.2018; Sami Rainisto, Tekniikan maailma, Teknologia, Tiede 23.1.2017; Suvi Syrjä, Ursa; Tieteen kuvalehti 21.11.2017; Tähtitieteellinen Yhdistys Ursa 24.8.2018, 6.8.2012, 17.12.2018; Wikipdia; L. Onerva, Särjetyt jumalat.

LUE LISÄÄ

Joulukataja vai joulukuusi?

Katajaa kutsutaan samalla nimellä monessa itämerensuomalaisessa kielessä, kuten myös latviassa ja liettuassa, joissa katajasta käytetään nimitystä kadakas, kadagio ja kadikis. Eri maiden kansantarinoissa kataja edustaa yleensä aina hyviä voimia, esimerkiksi katajanoksan kiinnittäminen oveen suojaa pahalta silmältä. Kälyni omin käsin kokoama kranssi sopii oivallisesti siihen tarkoitukseen.

 

Saarenmaalla katajaa on kutsuttu elämänpuuksi, sillä sen uskotaan antavan ihmiselle enemmän elinvoimaa ja terveyttä kuin muut puut. Katajansavun parantavat vaikutukset onkin tunnettu laajalti. Suomen maalaistaloissa on ollut tapana ennen aikaan savustaa huoneet säännöllisesti joka viikko, sillä hyvän tuoksun lisäksi katajan uskottiin karkottavan sairaudet ja pahat voimat loitommalle. Olen kuullut katajan polttamista käytettävän vielä nykyäänkin kellarin ummehtuneen hajun poistamiseen.

 

Kansa on selittänyt katajan hyvää tekeviä vaikutuksia usein sillä, että katajanmarjan päässä on risti, vaikka tosiasiassa ns. risti on syntynyt biologisesti käpysuomujen yhteen kasvamisesta. Kolmihaarainen merkki marjan päässä todellakin on. Vanha kansa sanoo, että merkin katajanmarjaan on pannut joko Jeesus tai Neitsyt Maria.

Virossa laajalti tunnetun selityksen mukaan Jeesus on merkinnyt katajanmarjan siksi, että hänen ristinsä oli katajapuusta. Suomesta puolestaan on tallennettu perimätieto, jonka mukaan kataja on tarjonnut Neitsyt Marialle marjojaan tämän ollessa nälkäinen. Sen ansiosta Jumala siunasi katajapehkon laittamalla jokaisen katajanmarjan päähän ristin, etteivät sen marjat jäädy kovassakaan pakkasessa.

Suomessa kuusi vakiintui joulupuuksi parisataa vuotta sitten. Mikäli sopivan kokoisia kuusia ei ollut saatavilla, sen tilalle kelpasi myös muu ikivihreä puu. Jotkut toivat sisälle katajan, joka on nykyisinkin suosittu kapean muotonsa vuoksi. Monissa maissa käytetään jouluna eri kuusilajien lisäksi muun muassa mäntyä, katajaa ja pinjaa. Löysin kotimaisten kielten keskuksen nauhoitteelta Lemiltä maininnan, jossa kuusien puutteen vuoksi joulupuuksi otettiinkin kataja: Siel ei toas olt näreitä,-- ol tuoniet kataja joulukuuseks.

Hyvää joulua!

Kataja tuo pienoinen, kuuntel vaieten,
sitten katseen nosti toisihin
ja todeten:

kauan olen elänyt, ja marjat kantanut.

Nyt uusi muoti tullut on
vaarassa oon minäkin
joulupuuksi joutua jonnekin.
Silti tervetullut joulu on!

marimeri

Lähteet: Anna-Kaisa Rämö, Maaseudun Tulevaisuus 12.12.2011; Hendrik Relve, Puiden juurilla. Puut ja pensaat luonnossa ja kansanperinteessä; Kai Aulio, Tiedebasaari 21.6.2013; Kotimaisten kielten keskus, Joulukuusi ja tontut; Seppo Vuokko, Sypressikasvit. Kataja. Suomen luonto, kasvit; marimeri, marinmenot.blogspot.com, Jouluisessa metsässä, katkelma siitä.

LUE LISÄÄ

Palleroporonjäkälästä on moneksi

Muutaman kilon painoisesta jäkäläannoksesta poro saa runsaasti hiilihydraatteja, mutta vitamiinien ja valkuaisaineiden lähteenä kuiva jäkäläsolukko on köyhää ruokaa. Poronjäkälä on myös lumisiin olosuhteisiin sopeutuneen metsäpeuran herkkua. Se pystyykin pidempien jalkojensa sekä kuono-osansa avulla kaivamaan sitä helpommin esiin kuin poro. 

 

Suomen jäkäliköt ovat monesti ylilaidunnettuja runsaan poromäärän takia, ja jäkäläpeitteen palautuminen entiselleen kestää noin 30 vuotta. Vuonna 1965 julkaistun tutkimuksen perusteella Pohjois-Suomen metsien terveyttä eivät uhkaakaan yksin Kuolan niemimaan teollisuussaasteet, vaan puustovaurioihin vaikuttaa myös maaperän jäkäläpeitteen häviäminen.

Pula-aikoina jäkälää on annettu karjan rehuksi, mutta käytetty myös ihmisravintona.    Ensin lipeässä liotetut kasvit huuhdeltiin ja lopulta kuivattiin, minkä jälkeen niitä voitiin käyttää leipäviljan jatkeena. Rehuksi haravoitua jäkälää ei voi säilyttää pitkään kosteana, sillä massa alkaa käydä. Tätä ominaisuutta on tosin myös hyödynnetty, sillä Ruotsissa tiedetään sata vuotta sitten käytetyn poronjäkäliä viinan valmistukseen yli 115 tonnia, josta saatiin 5 500 litraa paloviinaa.

 

Palleroporonjäkälä kasvaa koko Suomessa yleisenä karuissa männiköissä ja kallioilla, usein yhdessä muiden poronjäkälien kanssa. Palleroporonjäkälä on koristeellisin poronjäkälistä, jotka ovat läheistä sukua torvijäkälille. Niinpä sitä käytetään yleisesti asetelmissa ja seppeleissä, myös arkkitehdit rakentavat usein kaupunki- ja talomallien puuston poronjäkälästä. Kuivuttuaan herkästi murenevan jäkälän keruu oli aikaisemmin mahdollista vain sateisina päivinä, mutta nykyisin parhaita mäntykankaita sadetetaan, että jäkälä saataisiin pysymään pehmeänä ja joustavana.

Suomesta viedään vuosittain ulkomaille tuhansia tonneja palleroporonjäkälää, joista valtaosa kuljetetaan Saksaan. Jäkälän keruulla on taloudellista merkitystä etenkin Hailuodossa ja Oulujärven ympäristössä. Poronjäkälän keruussa liikkuu niin suuri raha, että parhailla mäntykankailla kannattaa metsänhoito suunnitella jäkälän, eikä niinkään puuston ehdoilla, sillä palleroporonjäkälän tuotto metsämaalla ylittää usein kasvupaikan puuston arvon. Jäkälän keruuseen pitää olla maanomistajan lupa, sillä se ei kuulu jokamiehenoikeuksien piiriin. Eräs pariskunta oli jo ehtinyt kerätä 33 jätesäkillistä palleroporonjäkälää, ennen kuin kun jäi varkaudestaan kiinni.

Mäntykangasta, poronjäkälää.
jossain taustalla hälinä,
vaimenee askelten myötä.
Jäljellä hiljaisuus.
Metsä.

Ilmassa aavistus syksyä.
Muutama lintu.
Lähdön tuntu.

Minä olen jostain täältä.
Minä olen joku näistä puista.
Minä jään.

mandarinyshhi 356 runoa

Lähteet: Jenna Keto-Tokoi Yle Uutiset 25.10.2016; Kai Aulio, Tiedebasaari 19.10.2011;
Krister Karttunen, Kotimaan luonto-opas; Mikko Kuusinen, Jäkälät. Suomen luonto. Kasvit; Pinkka oppimisympäristö; Valokki-nettikasvio; mandarinyshhi 356 runoa.blogspot.com 14.8.2017.

LUE LISÄÄ

Väärinymmärretyt ampiaiset

Mustan- ja keltaisenkirjavat ampiaiset ovat kaikille tuttuja kiusanhenkiä varsinkin loppukesällä, kun ne hyörivät hedelmien ja makeiden juomien ympärillä. Menneenä kesänä ampiaisia oli jopa 20-kertaisesti vuodentakaiseen verrattuna, sillä helteet lisäsivät niiden määrää. Ampiaisten runsaus vaihtelee kuitenkin huomattavasti vuosittain. Meillä oli pesiä halkoliiterin lisäksi mökin kattorakenteissa, joista pesät tulivat näkyviin remontin yhteydessä. Valokuvien ampiaisen sain "kaverikseni" tarjoamalla sille vesimelonia.

Suomalaiset ampiaislajit jaetaan kahteen heimoon eli yhteiskunta-ampiaisiin ja erakkoampiaisiin. Maastamme on löydetty kaksitoista yhteiskunta-ampiaislajia, joista runsaslukuisin on yleinen ampiainen.

 

Toukokuun lämpöolot ovat ilmeisesti ratkaisevia ampiaisyhteiskunnan perustamisen onnistumiselle. Hyvän ampiaisvuoden edellytyksenä on myös lämmin ja kuiva loppukesä, koska vain silloin ravintoa on riittävästi saatavilla.

Yksivuotisen ampiaisyhteiskunnan perustaa keväällä talvilevolta herännyt kuningatar, joka sekä rakentaa ensimmäiset kennot yksin että ruokkii toukkia. Toukista kasvaa lisääntymiskyvyttömiä naaraita työläisiksi, jotka alkavat huoltaa jatkuvasti syntyviä uusia sisaruksia. Kuningatar ei kuitenkaan ole itsevaltias, joka kertoo työläisille, mitä tehdä. Sen sijaan ampiaisilla on työnjako, jota pesässä noudatetaan, mutta jokainen hoitaa tehtävänsä ilman käskyttämistäkin.

Toiset ampiaislajit rakentavat pesänsä riippuvaan asentoon vaikkapa räystäisiin tai ullakolle, toiset taas pesivät muun muassa puiden koloissa ja maan alla. Pallomaisen, katosta riippuvan pesän ampiaiset rakentavat lahopuusta tekemästään paperista. Pesän väriin vaikuttaa käytetyn puuaineksen laatu.

Valmiissa pesässä on yksi- tai useampikerroksinen seinämä, joka ympäröi vaakasuorassa olevia kennolevyjä. Kuningatar munii alapuolelta avoimiin kennoihin ja munasta kuoriutunut toukka riippuu kuusikulmaisessa kennossa pää alaspäin. Täyskasvuisena toukka erittää seittiä, josta se kutoo kennoon kannen koteloitumista varten.

Työläisten lukumäärän kasvaessa ampiaispesä laajenee kaiken aikaa. Suurimmissa puolimetrisissä pesissä voi olla jopa kymmenen kennolevyä ja niissä sisällä yli 10 000 kennoa. Ampiaisyhteiskunnat ovat kookkaimmillaan heinäkuun lopulla ja elokuussa.

Loppukesällä yhteiskuntaan syntyy ensin koiraita ja pari viikkoa myöhemmin uusia kuningattaria. Nämä lähtevät pesästä parveilemaan ja parittelemaan, minkä jälkeen koiraat kuolevat. Ainoastaan uudet kuningattaret jäävät henkiin ja hakeutuvat sopiviin suojaisiin talvehtimispaikkoihin, vaikkapa ulkorakennuksiin. Pesän perustamisen jälkeen kuningatar kuolee. Tämä ei kuitenkaan vaikuta muiden ampiaisten työtahtiin, sillä ne yrittävät ensisijaisesti huolehtia vielä pesässä olevista toukista.

Elokuussa työläiset voivat ärsyyntyä ja stressaantua, sillä pesässä alkaa olla ravintopula, ja toukille pitää etsiä ruokaa hinnalla millä hyvänsä. Tämän vuoksi makeat aineet saattavat houkutella työläisiä joukoittain mm. puutarhoihin, terasseille, leipomoihin ja jopa koteihin. Silloin meistä ihmisistä tuntuu, että ampiaisia on kaikkialla. Ampiainen ei kuitenkaan pistä, ellei se tunne oloaan uhatuksi. Työläiset menehtyvät viimeistään ensimmäisten kovien yöpakkasten tultua.

Ampiaiset ovat väärinymmärrettyjä eli ne eivät ole vain kiusankappaleita vaan myös hyödyllisiä kasvien pölyttäjiä. Tarkkaa pölytysmäärään ei kuitenkaan tiedetä, koska ampiaisia on tutkittu paljon vähemmän kuin muita sukulaisiaan. Se kuitenkin tiedetään, että rauhoitetulle lehtoneidonvaipalle ne ovat jopa tärkeimpiä pölyttäjiä. Hyötykasveista vadelmankukissa noita musta-keltaraitoja pörrää runsain mitoin.

Ampiaiset syövät sekä kasvis- että liharavintoa, mutta toukkien pääravintona ovat aikuisten pyydystämät pienet ötökät. Toukille kelpaa myös isompien eläinten liha. Ampiaiset ovatkin osa luonnon siivouspartiota, joka tehokkaasti paloittelee ja siistii pois eläinten raadot.

Elä ammu ampiainen,
elä pistä piikkiäinen.
Pistä piikkis pihlajan juureen,
kannukses kankaaseen. 

varssyja.wordpress

Lähteet: Antti Pekkarinen, Suomen eläimet, hyönteiset, ampiaiset; Maija Karala, Uudenkaupungin Sanomat 8.6.2018; Pihla Loula, Helsingin Sanomat Kotimaa 2.8.2018; Toimitusneuvosto, Tietosanakirja Suomalainen luonto; varssyja.wordpress, Ampiainen.

LUE LISÄÄ

Syystalven vinokkaat

Marraskuisella suppilovahveroreissulla eteeni osui vanha koivun kanto, josta pursusi isohkoja, kiiltävänlimaisia sieniä. Jotenkin tunnistin ne heti vinokkaiksi, vaikka en ollut koskaan löytänytkään niitä aiemmin. Olin kyllä toivonut näkeväni jonkin vinokkaista, mutta en tiennyt, kasvaako niitä edes tässä ruokolahtelaisessa saaressa. 

Talvivinokas on kohtalaisen yleinen syysmyöhällä kasvava helttasieni, väriltään vihreäsävyisen ruskeanharmaa. Tämän heikosti tuoksuvan sienen vaaleat tai punakeltaiseen vivahtavat heltat ovat tiheässä eivätkä ylety jalkaan asti. Lakin pinta on hyvin limainen, ja nuorella sienellä lakin reuna on alaskiertynyt. Hauskasti epäkeskeisen vinokkaan jalka on erittäin lyhyt tai se voi jopa puuttua kokonaan.

Talvivinokkaat kasvavat pystyyn kuolleilla tai maahan kaatuneilla lahoilla lehtipuilla, joskus niitä on löydetty myös havupuilta. Sieni on satoisin järvien rantaryteiköissä, joissa on runsaasti lahoavia leppiä. Kasvukausi alkaa vasta myöhään syksyllä, vaikka ensimmäisiä sieniä voi löytyä jo syyskuun lopulla. Kun muualta sienten satokausi loppuu, niin rannalla se jatkuu edelleen vesistön lämmittävän vaikutuksen ansiosta.

Talvivinokasta viljellään ja myydään Itä-Aasiassa ruokasieneksi kauppanimellä. Pitkään on ollut epäselvää, onko se sama laji kuin meidän talvivinokkaamme, mutta viimeaikaisten tietojen mukaan laji olisi sama. Suomessa talvivinokasta on käytetty ruuaksi lähinnä kokeilumielessä ja sen makua on jopa kehuttu. LuontoPortin sieniasiantuntijan mukaan talvivinokastamme ei kuitenkaan ihan varauksetta suositella käytettäväksi, ennen kuin kokemus ja tieto lisääntyvät.

Talvivinokkaan kanssa samaan aikaan ja samanlaisilla paikoilla kasvavat sekä helmenharmaa osteri- että rusehtavanharmaa koivuvinokas, jotka ovat hyviä ruokasieniä. Vinokkaat eivät suinkaan lopu tähän, vaan samaan sieniheimoon kuuluu kuusi sukua ja 94 lajia, jotka ovat laajalle levinneitä lauhkeilla ja trooppisilla vyöhykkeillä.

Rouskut, tatit, vinokkaat,
vanhat sekä nuorekkaat.
Maasta ylös kurkottuu,
nyt on metsän marraskuu. 

Birgitmummu

Lähteet: Adam Leave, Late Fall Oyster Mushroom Panellus serotinus – An Edible Winter Fungus 30.12.2014; Hannu Tiihonen kääpäblogi 16.7.2014; LuontoPortti; Maija Karala, Uudenkaupungin Sanomat 29.9.2016; Michael Kuo, Panellus serotinus; Mikko Veräjänkorva; Birgitmummu.vikki.fi mukaillen.

LUE LISÄÄ

Hevoskastanja on jäänne jääkaudelta

Hevoskastanjan pystyt kermanvalkoiset, hunajalle tuoksuvat terttukukinnot avautuvat yleensä kesäkuun alussa, mutta tänä vuonna ne aukesivat jo toukokuussa. Kastanjan kukkien sanotaan viestivän ylellisyyttä.

Hevoskastanja on inspiroinut myös taiteilijoita, muun muassa Nora Fleming suunnitteli 2005 Marimekolle limenvihreää, valkoista ja mustaa yhdistävän Hevoskastanja-kuosin, jota on käytetty keittiötekstiileissä.

Komeasti kukkivia hevoskastanjoita käytetään avarilla, aurinkoisilla paikoilla puistopuuna Etelä-Suomessa. Helsingin vanhimmat hevoskastanjat on istutettu 1900-luvun alkupuolella ja tunnetuimmat kasvavat nykyisin Hesperian esplanadilla. Suomessa hevoskastanja oli haluttu puu 1830-luvulla, jolloin suosittiin muitakin eteläisiä lajeja, muun muassa Saksasta hankittiin jaloja lehtipuita. Koska hevoskastanja ei siedä kuumia kesiä, se menestyy hyvin täällä Pohjois-Euroopassa.

Etelämpänä Euroopassa laji on nykyisin hyvin yleinen koristepuu, muun muassa Ukrainan Kiova on tunnettu hevoskastanjoistaan. On jopa sanottu, että kaupungin läpi ei voi kävellä poistumatta hetkeksikään kastanjoiden varjoista. Ruotsalainen kasvitieteilijä Lars Björk teki yltiöpäisen ehdotuksen, että kaikkien kaupunkien jokainen katu olisi hyvä muuttaa hevoskastanjakujaksi, koska näillä puilla on erikoislaatuinen kyky puhdistaa ilmaa, niiden lehdet myös tuhoavat tehokkaasti karsinogeenisia aineita.

Koska hevoskastanja ei ole kasvupaikan suhteen erityisen vaatelias, se menestyy ihmisen siirtämänä käytännössä koko Euroopassa. Hevoskastanja vaikuttaa nykyisin yleispuulta, vaikka se on levinnyt Eurooppaan vasta viimeisen parin sadan vuoden aikana oltuaan sitä ennen jo sukupuuton partaalla. Koska hevoskastanja on yleinen laji, tuntuu yllättävältä, että se on kansainvälisen luonnonsuojelujärjestön IUCN:n punaisella listalla. Hevoskastanjaa ei ole vielä luokiteltu uhanalaiseksi, mutta se on silmälläpidettävä laji.

Länsieurooppalaiset tapasivat ensimmäisen kerran hevoskastanjan Ottomaanien Istanbulissa, minkä vuoksi lajin oletettiin pitkään olevan peräisin Aasiasta. Luontaisesti hevoskastanjaa esiintyy kuitenkin vain pienellä alueella Balkanin vuoristossa sekä Bulgariassa. Siellä luonnonvaraisia hevoskastanjoita on todennäköisesti alle 2500 runkoa, ja laji näyttäisi olevan häviämässä.

Hevoskastanjan lokakuussa kypsyvät siemenet ovat isoja ja piikkikuorisia, ja niiden sisällä on kiiltävä kova siemen. Koska hedelmä on raskas, se ei kulkeudu itsestään tai tuulen mukana. Hevoskastanjan hedelmiä voivat syödä vain villisiat ja kauriit, mutta nekin purevat siemenet rikki.

Ilman siementen levittäjää hevoskastanjat rupesivat katoamaan jääkausien edetessä, kunnes viimeiset puut löytyivät enää Balkanin vuoristoista. Hevoskastanja on siis jäänne eli relikti jääkauden ajalta. 

Jääkauden jälkeen hevoskastanjat eivät levinneet luontaisesti ja lajista tuli luonnossa niin harvinainen ja syrjäseuduilla kasvava, että kun brittiläinen seikkailija raportoi löytäneensä hevoskastanjaa 1700-luvun lopulla Kreikan vuorilta, eivät parhaat kasviasiantuntijat olleet vakuuttuneita asian todenperäisyydestä. Lajin alkuperä oivallettiin vasta 1800-luvun lopulla uusien löytöjen myötä. Hevoskastanjan pelastus oli se, että ihmiset ihastuivat komeaan ja kauniisti kukkivaan puuhun.

Useimmissa kielissä lajin nimi on hevoskastanja. Sen ranskan- ja italiankieliset nimet viittaavat aasialaiseen alkuperään. Istanbulin ottomaanit eli osmanit käyttivät hevoskastanjaa hevosten lääkkeenä, mistä puu on saanut hevos-alkuliitteen nimeensä.

Hevoskastanjalla voidaan hoitaa myös laskimovaivoja esimerkiksi suonikohjuihin käytettävänä salvana. Hevoskastanja parantaa verenkiertoa ja vähentää turvotusta, se myös estää lievästi tulehduksia ja lisää virtsaneritystä. Lisäksi kastanjasta saadaan keltaista ja ruskeaa luonnonväriainetta. Meikäläiset puistohevoskastanjan hedelmät eivät sovi myrkyllisyytensä ihmisten nautittavaksi, vaan paahdettavat kastanjat pitää ostaa kaupasta. Myös lehdet ja kukat sisältävät eskuliini- ja eskiini-nimistä myrkkyä.

Kuu puistossa on sytyttänyt soihdut kastanjain – 
yö tuoksuva ja täyteläinen kevään!
Kuin unessa ma vaistoan sun varjos sivullain
ja tartun hiljaa kätees värisevään. --

Kaarlo Sarkia

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Heinävesi. Hevoskastanja; Kasvit – kaupungin vaatteet. Helsingin historiaa puistojen kertomana; Irja Laamanen, Uusi Suomi 30.5.2013; Kekkilä; Kuudes sukupuutto ja muuta maailman menoa. Hevoskastanjan pelastuminen sukupuuton partaalta 12.1.2017; Meillä kotona; Wikipedia; Kaarlo Sarkia, Kuutamonäky.

LUE LISÄÄ

Koristeellinen oranssiorakas

Syksyisessä metsässä huomioni kiinnittyi polun vieressä keltaisina loistaviin haarakkaisiin ja poikkesin katsomaan niitä vähän lähempää. Keltahaarakkaiden vierestä löysin minulle tuntemattomia oranssiorakkaita, joiden nimi selvisi vasta kotona tietolähteitä tutkiessani. Nämä vaaleat, nukkaiset ja reunoiltaan hieman oranssiin vivahtavat sienet toivat mieleeni rintakorun.

Lähipäivinä ja viikkoina poikkesin katsomaani ”sieniäni”, viimeksi vierailin niitä tutkimassa marraskuun alussa. Pikkuhiljaa sienten lakin väri muuttui ruosteenruskeaksi, jonka seassa pilkistelee vähän oranssia. Halkaisijaltaan liki kymmensenttisen lakin alapinnalla oli selvä piikistö eli orat.

Oranssiorakkaan irrottaminen sammalikosta oli vaikeaa, sillä sieni ei ollut kiertänyt varpuja ja sammalia vaan kasvanut niiden läpi. Kova jalka oli pinnaltaan tummanoranssi ja halkaistuna sisältäpäin selvästi oranssi sekä vyöhykkeinen.

 

Sekoitin sienen aluksi ruosteorakkaaseen, jolta kuitenkin puuttuvat vaaleat ja oranssit sävyt. Oranssiorakkaat ovat aika yleisiä ja koristeellisia mäntykankaiden lajeja. Ne eivät ole lähisukua tunnettujen syötävien orakkaiden kuten vaaleaorakkaan kanssa.

 

Ruokasieneksi oranssiorakas on liian kova ja sitkeä, mutta sienivärjäykseen se kelpaa mainiosti. Sillä on saatu lankoihin erilaisia vihertäviä värejä käsittelyaineina käytettyjen metallisuolojen mukaan. Ilonan Värimaailma -blogin pitäjä Ilona Winebridgen kertoo käyttäneensä oranssiorakasta värjäykseen, ja tuloksena oli ollut värisävyjä harmaansinisestä tummaan harmaanvihreään puretustavasta ja väriliemen pH:sta riippuen.

Halki avaruuden,
nähden tulevaisuuden,
luoden maailman uuden,
seikkaili sieni suurenmoinen.
Ja se onkin tarina ihan toinen ...

T. Sol

Lähteet: Ilona Winebridge Värjärin pata. viinasilta.blogspot.com; Jarkko Korhonen ja Pirkko Penkkimäki, Suomalainen sienikirja, Risto Tuomikoski, Sienet värikuvina, Wikipedia; T. Sol 3.8.2006.

LUE LISÄÄ