sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Kansallisperhosen ruuasta haravanpiikkeihin

Lehtokuusama on parimetrinen harittavahaarainen pensas. Se kukkii alkukesästä kellanvalkoisin, pienin tuoksuvin kukin, jotka houkuttavat pölyttäjiksi yöperhosia. Lajin suomenkielinen sukunimi kuusama on tullut kielisukulaisiltamme Volgan mutkasta; votjakit eli nykyiseltä nimeltään udmurtit käyttävät nimittäin lehtokuusamasta nimeä guzembu, suomeksi kesäpuu.



Loppukesällä kypsyvät kauniinpunaiset, kuultavat marjat, jotka ovat usein osittain toisiinsa kiinni kasvaneita kuin siamilaiset kaksoset. Marjat ovat kuitenkin kitkeriä ja myrkyllisiä.

Koska kuusaman puuaines on sitkeää ja kovaa, siitä on valmistettu ennen aikaan tarve-esineitä, kuten puuharavan piikkejä ja rannikkoseudulla verkkojen kudonnassa tarvittavia työkaluja. Keski-Euroopassa lehtokuusama tunnetaan piipunvarsipuuna.



Lehtokuusama on luonnonvarainen tuoreiden ja kuivien lehtojen tyyppilaji koko Suomessa Napapiirille asti. Tavallisimmin se kasvaa rinnemetsissä ja aukeiden reunoissa, kuten meidänkin mökillä.

Kuusama on innoittanut tunnettuja nimiä Shkespearesta Holdeniin:

Punottu lehtimaja, kuusamat siellä, päivän kypsyttämät,
päivältä pääsyn estää. Shakespeare (1564 - 1616)

Ruusut ja kuusama olivat täynnä nuppuja, mutta kukat ovat myöhässä tänä vuonna, koska oli niin kauan kylmää. Näin kirjoitti Edith Holden (1871 - 1920) päiväkirjaansa 16.6.1906.



Paatsama ja korpipaatsama ovat Suomen kansallisperhosen eli paatsamasinisiiven toukan tärkeimpiä ravintokasveja. Jos keväällä seuraat sitruunaperhosnaarasta, se opastaa sinut paatsamalle. Sitruunaperhonen nimittäin munii lehtisilmujen vierelle, koska paatsamanlehdet ovat myös sen toukkien ruokaa.

Kesäkuussa ilmestyvät kellanvihreät kukat ovat vaatimattomat, mutta marjat näkyvät kukkia paremmin. Marjat ovat raakoina punaisia ja kypsinä mustia, mutta niitä molempia voi olla yhtä aikaa. Minä kiinnitin huomioni tänä syksynä tutun tien varrella oleviin paatsamapensaisiin vasta punaisten marjojen aikaan.



Paatsaman marjat ovat ehkä kuusamaakin vaarallisempia. Kansa on tiennyt paatsaman myrkylliseksi, mistä kertovat nimitykset kuolemanpuu, myrkkypuu ja käärmeenmarjapensas.

Paatsama muistuttaa ulkonäöltään paljon kuusamaa ja viihtyykin samanlaisilla kasvupaikoilla. Paatsama on vaatimaton enintään nelimetrinen pensas, jota ei tosiaan huomaa helposti, vaikka se on yleinen koko maassa Kuusamon korkeudelle asti. Opin tuntemaan paatsamapensaan jo lapsena, koska niitä kasvoi kodin lähellä olevan puron varrella. Nykyisen kotipihani reunassa niitä on muutama, tosin kukkimattomina pieninä oksina. Syksyn värjäämät paatsaman lehdet ovat heleän keltaisia ja niiden suonitus näkyy kauniisti.



Paatsaman kuori oli ennen Pohjoismaiden tärkein ulostusrohto. Paatsaman kuoret, lehdet ja marjat keitettiin ja liemi juotettiin hevosille tai lehmille myös virtsatietulehdukseen. Puumalassa pensaasta on käytetty sellaisiakin nimityksiä kuin pajatsin, pajatsi ja pajatti.

Paatsaman puuaines ei kelpaa oikeastaan mihinkään, koska se on liian haurasta, mutta paatsaman lehdet sopivat lankojen värjäykseen, sillä ne antavat langoille kirkkaan kellanvihreän värin. Sen kuoresta saa puolestaan joko syvän kullanhohtoista tai kirkkaan tiilenpunaista väriä ja marjoista vihertävää väriä. Paatsaman siemenistä on puristettu aikoinaan lamppuöljyä. Paatsamalla on ollut siis hyötykäyttöä, minkä vuoksi se on tallennettu esimerkiksi sellaisiin paikannimiin kuin Paattemajärvi ja Paattainkorpi.

Paatsama kukkii (osa runosta)    
Jokainen kukka,
valkoinen tähti
on taideteos,
kuin kypsä rakkaus.

Lähteet: Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Kai Aulio. Turun Sanomat. Luonto; Kotimaan luonto-opas. Teuvo Suominen: Kasvit; LuontoPortti; Mustila; Puumalan Kalevalaiset Naiset, Perinnetietoa Puumalasta; Suomen luonto. Kasvit. Janne Lampolahti: Paatsamakasvit; Suomen luonto. Kasvit Seppo Vuokko: Kuusamakasvit; tee 24.8.2005, Paatsama kukkii; Edith Holden, Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906; Shakespeare, Paljon melua tyhjästä.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Muurahaiset, metsän salainen yhteiskunta, osa 2

Muurahaiset ovat elintärkeitä monille kasveille ja eläimille. Muun muassa sinivuokot, orvokit, käenrieskat, rohtoimikät, kevätpiipot ja maitikat leviävät nimenomaan muurahaisten avulla. Muurahaiset ja niiden kotelot ovat puolestaan hämähäkkien, tikkojen sekä mäyrien ja karhujen ravintoa. Jotkut linnut käyvät jopa ”kylpemässä” muurahaispesässä, jotta pääsisivät eroon syöpäläisistään.  



Suomessa elää kuusi kekomuurahaislajia ja yli viisikymmentä muuta muurahaislajia. Yksittäisistä hyönteisryhmistä muurahaiset ovat metsän tärkein ryhmä. 
 






Suurimmat muurahaisemme hevosmuurahaiset asustavat lahovikaisen tai kuolleen havupuun sisällä, jonka runkoon tai kantoon ne kaivavat käytäviä ja kammioita. Meidän pihan reunassa vuosia sitten vioittunut kuusi tuli pikkuhiljaa täyteen koloja, kun tikat ja palokärjet herkuttelivat rungosta löytämillään hevosmuurahaisilla.

Hevosmuurahaiset rakentavat kennomaisen pesäontelonsa nimenomaan sydänpuuhun, kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Pesä laajentuu ylöspäin vuosi vuodelta ja voi olla jopa kymmenen metriä korkea. Kovalla tuulella puu saattaa murtua juuri pesän kohdalta.

Metsäisellä seudulla hevosmuurahaisnaaras voi perustaa pesänsä myös talon rakenteisiin, esimerkiksi hirsiin tai lattiaan. Hevosmuurahainen ei syö puuta, mutta se jyrsii hirteen kolon pesää varten.


Viholaisen sukuun kuuluu kymmenen suomalaista lajia, joita kutsutaan yleisesti myös polttiaisiksi. Siloviholaisia sanotaan kansan kielellä myös kusiaisiksi. Ne pesivät kivien alla, mättäissä tai kannoissa ja hankkivat ravintonsa pääasiassa maan alta. Viholaiset pistävät herkästi ja pistos on kirvelevä. Sen sain tuta viime kesänä, kun olin valokuvaamassa järven rannassa ja satuin vahingossa astumaan polttiaisten pesään.

Keltiäiset sekoitetaan usein värinsä vuoksi kipeästi pistävään kusiaiseen. Keltiäisillä ei kuitenkaan ole myrkkyä eikä pistintä, ne ovat hidasliikkeisiä, lempeitä muurahaisia. Keltiäiset elävät maan alla ruohostoissa. Maan alla sijaitsevan pesän päälle saattaa ajan myötä muodostua korkea maamyyrän kekoa muistuttava kumpare, näitä olen nähnyt matalakasvuisilla niityillä.

Kahden millimetrin pituiset, kellertävät tai punertavat faaraomuurahaiset elävät sisätiloissa ympäri vuoden. Ne pitävät asuinhuoneiden lämpötilasta, koska ovat lähtöisin tropiikista mutta levinneet tavaroiden mukana ympäri maailmaa. Pesäkin on jossain lämmönlähteen, esimerkiksi uunin tai lämpöpatterin lähellä. Faaraomuurahaiset ovat kaikkiruokaisia ja vaikeasti hävitettäviä.

Pienet mustat sokerimuurahaiset eli mauriaiset voivat vallata keväisin puutarhan, terassin tai kodin sisätilat, mutta ne saattavat olla joskus myös ympärivuotinen vitsaus. Yleensä mauriaisten pesä on ulkoseinän takana maassa talon aurinkoisella puolella, esimerkiksi kukkapenkissä tai pihalaattojen alla. Mauriainen ei pure, mutta ulkona puutarhassa siitä voi olla välillisesti haittaa, koska se pitää "kotieläiminään" kasveja tuhoavia lehtikirvoja.



Sokerimuurahaiset viihtyvät keittiössä ja ruokakaapeissa, joista ne löytävät syötävää, koska ovat persoja makealle. Kuvassa tarjoilen niille kotimaista hunajaa valokuvaamista varten.

Muurahainen kantaa mustikkaa:
se on menossa keilaamaan.

Lähteet: Jouni Tikkanen. Suomen Luonto 26.7.2017; Helsingin Uutiset 21.7.2016; Arja Kivipelto. Tiede. Helsingin Sanomat 9.6.2016 ja 6.7.2016; Faunatar; Hyönteismaailma; Jani Kaaro. Petri Riikonen. Tiede-lehti 6/2000; Kankaanhuhta, V.& Väkevä, J. Metla/Luonnonvarakeskus; Merja Siirilä. Yle 8.7.2015; Olsen, Pikkuötökät talossa ja puutarhassa; Luontoliitto; Peda.net; Pertti Koskimies. Opas Suomen luontoon; Sami Kilpiö. Lasten tiedekysymykset. Helsingin Sanomat 20.10.2017; Suomen eläimet. Hyönteiset; Suomen luonnonsuojeluliitto; Suomen luonnonsuojeluliitto. Pohjanmaa; Suomen Luonto 8/2017; Yle. Luonto. Kati Turtola 13.8.2014; Vieraslajit; Yle. Oppiminen; Lasse Kämäri, Loistava puhallus

lauantai 11. marraskuuta 2017

Muurahaiset, metsän salainen yhteiskunta, osa 1

Muurahaiset ovat yli sata miljoonaa vuotta sitten ampiaisista kehittyneitä myrkkypistiäisiä, jotka ovat levinneet lähes koko maapallolle. Pistiäisiin kuuluvat myös mehiläiset ja kimalaiset. Muurahaiset ovat maailmanlaajuisia menestyjiä, koska ne pärjäävät hyvin monenlaisissa elinympäristöissä ja niillä on tehokkaat yhdyskunnat.

Muistatko muurahaisiin liittyvän elämyksen lapsuuden kesiltä: Työnsit heinän tai ohuen kuoritun oksan muurahaispesään ja annoit sen maustua hetken. Sitten vedit heinää hitaasti huulten välissä ja nautit, kun kirpeys kutitti suuta. Tämä maku tulee muurahaishaposta, jonka avulla pistintä vailla olevat muurahaiset puolustautuvat.
 




Muurahaisilla on suuri ekologinen merkitys, sillä pesimäalueilla niitä voi olla jopa tuhansia neliökilometriä kohden. Erityisesti kekomuurahaisia pidetään tärkeinä metsien tuhohyönteisten hävittäjinä, lisäksi ne vähentävät maapohjan happamuutta keräämällä neulasia. Tämän vuoksi useissa Keski-Euroopan maissa kekomuurahaisia yritetään suojella eri tavoin.

Monilla kekomuurahaisilla on pesäverkostoja, koska yhtä kekoa ei kannata kasvattaa loputtomiin. Pesistä lähtee satojen metrien pituisia polkuja, joita pitkin muurahaiset kulkevat keräämään puista kirvojen mesikastetta. Lapsuudessani äiti kertoi, että kirvat ovat muurahaisten lehmiä, koska muurahaiset hoivaavat kirvoja ja lypsävät niitä. Puista muurahaiset keräävät myös hyönteisiä ja niiden toukkia ruoakseen. Kekomuurahaiset aiheuttavat toisaalta haittaakin hoitaessaan kirvoja, jotka ovat kasvituholaisia. 
 

Suuret muurahaiskeot ja isot polut ovat tärkeä osa iäkästä havumetsää. Keot voivat olla 50 – 100 vuotta vanhoja ja useita metrejä korkeita. Pesästä jopa puolet voi sijaita maan alla. Sekä maanpäällinen että maanalainen osa ovat täynnä erilaisia kammioita, joita käytävät yhdistävät. Keon tarkoituksena on lämmön säätely: maanpäällinen osa kerää lämpöä, jota muurahaiset johtavat alaspäin käytäviin tilanteen mukaan. Muurahaiset talvehtivat horrostilassa pesän alaosissa tai maanalaisissa onkaloissa, mutta nousevat jo varhain keväällä pesäkeon päälle.

Suomen suurin muurahaispesä on Jalasjärvellä. Yllä olevaan mahtavankokoiseen kekoon törmäsin Iso-Syötteen tunturimaastossa. Ylimmän kuvan laaja muurahaispesä on puolestaan Ylläkseltä. Suomessa kekomuurahaisten yhdyskunnat ovat vähentyneet, koska nykyinen metsätalous pirstoo ja nuorentaa metsiä ja siten muuttaa niitä muurahaisille epäedulliseen suuntaan.
 


Muurahaiset elävät hyvin järjestäytyneessä yhdyskunnassa, jota johtaa kuningatar. Lisäksi yhdyskuntaan kuuluu työläisiä ja kuhnureita eli koiraita. Isoissa keoissa voi asua miljoona työläistä ja jopa tuhat kuningatarta.

Kuningattaria kasvatetaan naaraista, joita ruokitaan poikkeuksellisen hyvin. Ne ovat varsinaisia munimiskoneita, jotka takaavat pesän jatkuvuuden. Useilla lajeilla kuningattaret elävät vuosia, joillakin jopa 10 - 20 vuotta. Yhdessä pesässä on yleensä useita kuningattaria, sillä osa kunkin munapolven kuningattarista jää lisääntymään kotipesään.

Työläiset ovat naaraita, joita on ruokittu huonommin kuin kuningattariksi kasvatettuja yksilöitä. Työläiset elävät noin vuoden. Ne pitävät huolta kuningattarien hyvinvoinnista, kunnostavat ja vartioivat pesää, hoitavat jätteet sekä huolehtivat munista ja toukista. Kaikki muurahaiset, joita näemme vilistämässä pesässä tai poluilla, ovat työläisiä.

Koiraat eli kuhnurit ovat yhteiskunnan lyhytikäisimpiä jäseniä. Ne elävät yleensä vain muutamia viikkoja ja kuolevat hoidettuaan tehtävänsä eli pariteltuaan nuorten, häälennolleen lähteneiden kuningattarien kanssa.
 
Lentomuurahaiset eivät ole omia lajejaan vaan pariutumisaikaan siivet saaneita eri lajien koiraita ja kuningattaria, häälennon jälkeen ne pudottavat siipensä. Työläiset sen sijaan ovat siivettömiä. Muurahaistutkijoiden mukaan yhteiselämän mestareiksi kiitetyillä muurahaisilla on myös toinen luonto, sillä ne syyllistyvät jopa murhiin, kun pitää turvata omien geenien tehokas levitys. Joillakin lajeilla työläiset käyvät varsinaiset reviiritaistelut kesän alussa.

Helsingin Sanomissa julkaistaan viikoittain lasten tiedekysymyksiä. Kolmivuotias Akseli tiedusteli viime viikolla, pääseekö muurahaiselta pieruja. Helsingin yliopiston ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Jonna Kulmuni vastasi Akselille, että kyllä pääsee. Muurahaisten piereskelyä ei tiettävästi ole kuitenkaan tutkittu tarkemmin. Sitten tutkijatohtori jatkoi, että muurahaiset käyvät vessassakin. Muurahaispesässä on nimittäin kakkaamisalue, siis mukava ja lämmin sisävessa.


Yläpuolella olevalla videolla vilistävät pikkutoverit ovat hevosmuurahaisia. Hevosmuurahaisista lisää myöhemmin ilmestyvässä Muurahaiset-sarjan toisessa osassa.

 
Muura-muurahainen kortta kuljettaa,
ahkerasti työssään aina ahertaa.
Valmis on kohta keko komea,
muura-muurahainen kortta kuljettaa.

Lähteet: Jouni Tikkanen. Suomen Luonto 26.7.2017; Helsingin Uutiset 21.7.2016; Arja Kivipelto. Tiede. Helsingin Sanomat 9.6.2016 ja 6.7.2016; Faunatar; Hyönteismaailma; Jani Kaaro. Petri Riikonen. Tiede-lehti 6/2000; Merja Siirilä. Yle 8.7.2015; Olsen, Pikkuötökät talossa ja puutarhassa; Luontoliitto; Peda.net; Pertti Koskimies. Opas Suomen luontoon; Sami Kilpiö. Lasten tiedekysymykset. Helsingin Sanomat 20.10.2017; Suomen eläimet. Hyönteiset; Suomen luonnonsuojeluliitto; Suomen luonnonsuojeluliitto. Pohjanmaa; suomen Luonto 8/2017; Yle. Luonto. Kati Turtola 13.8.2014; Yle. Oppiminen; Lastenlaulu.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Repoveden komeissa maisemissa

Vuonna 2003 perustettu Repoveden kansallispuisto on yksi Etelä-Suomen suosituimmista käyntikohteista, sillä siellä vierailee vuosittain noin 150 000 kävijää. Kansallispuisto sijaitsee Kaakkois-Suomen alueella Valkealassa, jonne kotipaikkakunnaltani Lappeenrannasta on noin 85 kilometriä. Pääsimme mieheni kanssa tutustumaan kansallispuistoon lokakuun alkupäivinä kolmenkymmenen muun reippaan patikoijan kanssa.
 

Eteläinen portti eli Lapinsalmi on Repoveden sisääntuloista eniten käytetty. Kallioseinämältä toiselle kulkeva riippusilta yhdistää Lapinsalmen itä- ja länsipuolen. Sillan alla vesi virtaa Tihvetjärveltä Kapiaveden kautta Repovedelle, se on myös vanha uittoreitti. Koska riippusilta on välillä hyvin ruuhkainen, lisäylityspaikaksi oli rakennettu kesällä 2010 käsikäyttöinen Ketunlossi Määkijänniemeen.



Osoitimme rohkeutemme ylittämällä Kapiaveden 50 metriä pitkän ja heiluvan riippusillan yli kymmenen metrin korkeudessa. Retkipäivän lopuksi saimme tästä todistuksenkin.

Kapiaveden itäpuolella, heti riippusillan jälkeen ryyppäsimme nokipannukahvit järven rannassa ja sitten lähdimme patikoimaan. Aurinkoisen syyspäivän ansiosta polut olivat kuivat ja kevyet astella. Kesäisin Repovedellä on 45 kilometriä merkittyjä reittejä. Kattavaa ja monipuolista polkuverkostoa käyttäen luonnonpuistoa voi tutkia ristiin rastiin. Polut ovat hyväkuntoisia ja niillä on helppoa kulkea. Koska reittejä on paljon, niistä voi yhdistellä itselleen mieluisimman lenkin. Valitsimme Kapiaveden kiertävän Ketunlenkin, joka on pituudeltaan viisi kilometriä. Oppaan mukaan se onkin suosituin päivälenkki. Kartalta mitattuna reitti Lapinsalmi – Katajavuori – Kapiavesi – Lapinsalmi voi vaikuttaa lyhyeltä, mutta maastossa matka tuntui kaksinkertaistuvan jatkuvien ylä- ja alamäkien takia.




Katajavuorelle noustiin 224-askelmaisia Kuutinrappuja pitkin. Ylös vuorelle kannatti kyllä kiivetä, sillä näköalatasanteelta avautui silmiemme eteen suomalaisen maisema kauneimmillaan!


Repovettä on sanottu Etelä-Suomen jylhimmäksi erämaaksi. Siellä on kaunista järvimaisemaa, puhtaita vesiä ja korkeita, komeita kallioita. Taukopaikkoja on Lapinsalossa ja Kapiavedellä. Lisäksi maastoon on sijoitettu tulenteko- ja telttailupaikkoja, laavuja, ja ruokailukatoksia.



Katajavuorella käynnin jälkeen tarkoituksemme oli mennä satametrisen Määkijänsalmen yli Ketunlossilla ja kävellä toisen rannan kautta Lapinsalmelle. Koska kapulalossilla oli kova tungos, käännyimmekin ympäri ja lähdimme paluumatkalle tulojälkiä myöten. Kuljimme läpi Määkijänniemen ennallistamispoltetun metsän, näimme kivikautisia asumuksia ja entisiä tervahautoja. Kuljimme Terrivuoren ja Terrilahden välistä louhikkoista polkua sekä laskeuduimme nyt alaspäin ne tutut ne 224 Kuutinrappusta. Lopulta päädyimme takaisin lähtöpisteeseemme taukopaikalle, jossa meille retkeläisille maistui tulilla keitetty lohisoppa ennen kotimatkaa.

Jotkut tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotkut ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa
säkissään.

Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä
et löydä perille.

Lähteet: ESS-Pirjo Kamppila. Kotimaa 4.9.2013; Luontoon; Seikkailuviikari; Retkipaikka; Riitta Pihlaja. Yle 31.5.2017; Tervarumpu; Tommy Tabermann.