lauantai 28. lokakuuta 2017

Korvasieniäkö syksyllä?

Syksyisessä sienimetsässä samoileva voi hieraista silmiään, kun näkee sammalikossa tummanruskean poimuisen sienen, joka erehdyttävästi muistuttaa korvasientä. Voiko se todellakin olla korvasieni?

Luontotoimittaja Seppo Vuokon mukaan asiasta on muodostunut syksyisten luontoiltojen vakiokysymys, johon asiantuntija kuitenkin vastaa, että se ei ole mahdollista.




Korvasieni on nimittäin kevätsieni, jonka kasvukausi saattaa jatkua Lapissa myöhäisinä keväinä heinäkuun alkupuolelle. Syksyisin luonnossa liikkujat voivat puolestaan nähdä mustamörskyn tai korvasieniin luettavan piispanhiipan tai pohjanpiispanhiipan. Joskus piispanhiipan lakki on niin aivomaisesti poimuttunut, että se muistuttaa erehdyttävästi korvasientä. Tällaisista yksilöistä ovat lähteneet liikkeelle jutut syksyisistä korvasienistä.

Piispanhiipat ovat yleensä vaaleammanruskeita ja vähemmän poimuisia kuin korvasieni ja useimmiten niillä on lakissa kaksi- tai kolmehuippuinen hiippa, mistä ne ovat saaneet nimensä. Piispanhiipan latinalainen nimi infula tarkoittaakin papinlakkia.



Mustamörsky on hyvä, myrkytön ruokasieni. Sen sijaan piispanhiipat on syytä käsitellä korvasienten tapaan, koska ne erottaa myrkyllisistä pohjanpiispanhiipoista vain mikroskoopilla. Mielestäni miedonmakuinen piispanhiippa ei vedä vertoja korvasienelle, mutta on se kuitenkin kahden tähden ruokasieni.

Piispanhiipat kasvavat Etelä-Suomessa elokuun lopulta marraskuun alkupuolelle aika yleisinä kangasmetsissä, hakkuuaukeilla ja metsäteiden varrella. Kasvupaikalla on usein lahoavaa puuta, nämäkin näkemäni piispanhiipat kasvoivat lahonneilla kannoilla ja hakkuutähteillä. Pohjanpiispanhiippa on piispanhiipan Lapissa kasvava sukulaislaji.


Piispanhiippa on Nousiaisten kunnan nimikkosieni, ottihan Suomen ensimmäinen piispa, piispa Henrik, Nousiaisen asuinpaikakseen ja perusti sinne Suomen ensimmäisen piispanistuimen.

Pentti Saarikosken mielestä sienet muistuttivat hänen runojensa muotoa: runo on maan pinnalla näkyvä itiöemä, kun taas rihmasto jää näkymättömiin.

Sienessä on hauska olla jonkun kanssa
huudellaan jottei eksytä eri suuntiin.


Lähteet: LuontoPortti. Sienet; Seppo Vuokko. Suomen Luonto -lehti 26.9.2014; Sieniopas, Gulden, Jenssen & Stordal. Suomentanut ja Suomen oloihin toimittanut Mauri Lahti; Suomen luonto. Kasvit. Sieniä. Henry Väre: Kotelosienet; Wikikko; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Pentti Saarikoski.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Kuin kaksi marjaa

Sianpuolukkaa ja puolukkaa on joskus vaikea erottaa toisistaan. Ne ovatkin toistensa näköismarjoja, vaikka eivät ole lähisukua keskenään.

Sianpuolukka on melko yleinen varpukasvi, mutta runsain harju- ja rapakivialueilla. Siellä se muodostaa laajoja ja tiiviitä kasvustoja, jotka voivat olla jopa 60 - 80 vuotta vanhoja. Ruokolahden Utulan maisemissa sianpuolukka näyttää viihtyvän tiheänä mattona teiden varsilla ja kuivilla mäntykankailla.





Sianpuolukan lehtiä on käytetty monin tavoin, kuten nahan parkitsemiseen sen lehdissä olevan parkkihapon ansiosta. Siitä kasvi on saanut 1800-luvun alussa nimen kangasparkki. Villoja, lankoja ja kankaita, jopa kalaverkkoja on värjätty sianpuolukan lehdistä tuotetuilla väreillä, joita on kellanvihreästä mustaan. Puolukan lehdillä sen sijaan on saatu aikaan ruskeaa väriä. Tupakkaankin sianpuolukkaa on lisätty. Myös apteekit ja lääketehtaat ostivat entisinä aikoina sianpuolukan lehtiä valmistaakseen niistä erityisesti munuais- ja virtsatietulehdusten hoitoon tarvittavia lääkkeitä.

Sianpuolukan lehdet ovat Eviran luonnonvaraisten kasvien käyttölistalla ravintolisäaineeksi statuksella "ei uuselintarvike", aikaisemmin nimellä kauppayrtti. Villiyrttiharrastajat käyttävät sianpuolukan lehtiä rohdokseksi. Sianpuolukka kuuluu myös lääkelainsäädännön piiriin ja se on apteekkitavaraa. Sianpuolukan tietellinen nimi Arbutus viittaa ilmeisesti sen lehdissä olevaan arbutiiniin, jolla on antiseptinen vaikutus. Uusimmissa tutkimuksissa sianpuolukan arbutiinin on todettu hillitsevän allergisia reaktioita sekä tulehdusreaktioita.



Sianpuolukan marjoista on aikoinaan tehty hätäleipää, keitetty siirappia ja valmistettu etikkaa. Marjat ovat kuitenkin jauhoisia ja mauttomia, mihin viittaa Länsi-Lapin nimi jauhopuola. Ne ovat kelvanneet paremmin eläimille, siitä johtunee jo 1680-luvulla annettu nimi sianpuola, kun taas Pohjanmaalla on puhuttu sianmarjasta.

Sianpuolukkaa on sanottu myös hevosenmarjaksi, koninpuolaksi, koiranpuolukaksi ja pirunpuolaksi. Marjat eivät ole myrkyllisiä, vaikka näin yleisesti uskotaan. Sekä sianpuolukka että puolukka ovat alkujaan savolaisten vanhastaan käyttämiä nimityksiä. 



Pohjoisessa, Länsi- ja Kaakkois-Suomessa puolukkaa on nimitetty puolaksi, se onkin ikivanha suomalais-ugrilainen sana. Marjaa on sanottu myös puolaimeksi, puolamaksi tai puolakaksi. Puolukka mainitaan jo Kalevalassa, sen Marjatta-runossa.

Puolukassa on aika paljon sokeria, mitä ei helposti huomaa happopitoisuuden takia. Puolukat säilyvät hyvin viileässä omaan mehuunsa survottuna. Lapsuudessani meillä kotona oli ulkovarastossa suuri korvollinen puolukkasurvosta, jota riitti usein koko talven puolukkapuuroihin. Kaakkois-Suomessa kokonaisia puolukoita on säilötty myös kannellisessa astiassa olevaan kylmään veteen, jossa ne pysyvät raikkaina koko talven. Siitä johtuu nimi vesipuola. Minäkin laitoin tänä syksynä kokeeksi vesipuolukoita. Valmistin myös puolukkatuoremehua viisikymmentä vuotta vanhan ohjeen mukaisesti. Mehu on hyvin raikkaan makuista, koska sitä ei ole keitetty.


Puolukoitten kuivatuista lehdistä on keitetty rohtoa muun muassa tulehduksiin, virtsatievaivoihin, kihtiin ja reumaan. Puolukanlehtiä voidaan käyttää myös yrttiteeaineksena. Puolukka on Eviran luonnonvaraisten kasvien käyttölistalla ravintolisäaineeksi statuksella "ei uuselintarvike", aiemmin kauppayrtti.

Puolukka on ikivihreä kasvi, sillä lehtien lisäksi sen marjat säilyvät yli talven. Tällaisia pakkasenpuremia puolukoita on sanottu paikoin Pohjois-Suomessa rakkomarjoiksi ja Kiteellä kiurunmarjoiksi.





Puolukka on eniten kerätty luonnonmarjamme, sillä sitä poimitaan sekä kotikäyttöön että myyntiin vuosittain miljoonasta kahteenkymmeneen miljoonaan kiloa. Silti metsiimme jää poimimatta jopa kymmenkertainen määrä puolukoita. Onneksi myös nisäkkäät ja linnut hyödyntävät marjasatoa.

Terveellinen ja monikäyttöinen marja jää usein mustikan suosion varjoon, mihin on etsitty syiksi muun muassa puolukan myöhäistä marjomista ja sen hapanta makua, josta kaikki eivät pidä. Puolukan hyviä ominaisuuksia pitäisi korostaa nykyistä enemmän; vaikka se ei ole varsinainen vitamiinipommi, se antaa suojaa erilaisia kansansairauksia vastaan.

Arktiset Aromit halusi edistää puolukan tunnettavuutta järjestämällä muutama vuosi sitten Puolukkaruno-kilpailun. Siihen saatiin kaikkiaan 374 runoa eri puolilta Suomea, eniten Pohjois-Savosta ja Pohjois-Pohjanmaalta. Parhaista runoista ja lauluista tehtiin sittemmin CD, jonka valmistusta tuki Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä/Maa ja metsätalousministeriö.

Tiitiäinen, metsäläinen, pieni menninkäinen
posket tehty puolukasta,
tukka naavan tappurasta
silmät on siniset tähdet.

Lähteet: Arktiset Aromit Ry; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Kalevala 50. luku; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia; Ohjelmapalvelu Renne; Simo Moisio. Arktiset aromit; LuontoPortti; Julia Sieppi. Yle uutiset 19.9.2016; Kirsi Kunnas, Tiitiäinen.