Pitkänpitkä nokka ja koikkeliininkoivet

Metsästämällä ja kuivattamalla kosteikoita ihminen onnistui hävittämään kurjet sukupuuttoon pääosasta Eurooppaa 1980-luvun loppuun mennessä. Tilannetta ruvettiin kuitenkin korjaamaan 1990-luvun puolivälissä, kun entisiä kosteikkoja alettiin kunnostaa kurkien suojelemiseksi.

Pelko kurkien häviämisestä velloi myös Suomessa, sillä suot olivat miltei kadonneet 1970-luvun voimakkaan ojittamisen seurauksena. Kurkea pidettiin siihen aikaan nimenomaan suolintuna, sillä se oli helpoin huomata suolta. Kurki on taitava piilottelija, minkä vuoksi tilastointi muualta kuin taivaalta on ollut erittäin vaikeaa. Kurkitutkija Arto Miikkulainen arvioi 1990-luvun lopulla Suomessa pesivien kurkiparien määräksi 19 000.

 

Kurki voi elää rengaslöytöjen mukaan jopa 20-vuotiaaksi. Hitaasti lisääntyvälle kurjelle syntyy enintään kaksi poikasta, minkä lisäksi iso osa pesinnöistä epäonnistuu. Luonnontieteellisen keskusmuseon seuranta-aineistojen mukaan kurkikanta on kuitenkin ollut koko viime vuosikymmenen voimakkaassa kasvussa, ja Suomessa nykyisin pesivien parien määrä on arviolta 30 000 - 40 000 paria.

Luonnontilaiset suot ovat kurjille tärkeitä pesimä-, ruokailu- ja yöpymispaikkoja, vaikka ne ovat sopeutuneet elämään nykyisin hyvin monenlaisissa ympäristöissä. Uudet pesäpaikat selittyvät ihmisten käytöksellä: kun väki muutti työn perässä kaupunkiin, maatilat tyhjenivät. Niinpä kurjet palasivat noille tyhjentyneille pelloille ja rannoille. Tämän olen huomannut hyvin entisellä kotiseudullani Pielavedellä, jossa kurjet ovat nykyisin yleinen näky niityillä ja viljelysmailla.

Lapsuudenkotini lähellä sijaitsevan Pörsänlammen vieressä on jättömaa-alue, jossa pesii kurkipari. Näin viime kesänä kurkivanhempien tepastelevan poikasensa kanssa sen viereisellä pellolla – sellaista ei olisi nähty muutama vuosikymmen sitten. Parin kilometrin päässä on Lutinsuo, jolla kurjet sen sijaan ovat asustaneet niin kauan kuin tiedän. 

 

Elokuussa poikasten opittua lentämään kurjet kerääntyvät pelloille sitä mukaa, kun puinnit edistyvät. Samoille tutuille paikoille voi kerääntyä joka syksy sata- ja jopa tuhatpäisiä laumoja.

 

Suomessa kurjilla on kaksi muuttoreittiä. Kurkiaurojen enemmän suosima eli läntinen reitti alkaa Vaasan seudun peltoaukeilta, jonne kerääntyy sekä Ruotsissa pesiviä että Pohjanmaan kurkia. Ne muuttavat pääosin Saksan kautta Ranskaan ja Espanjaan. Itäisempää reittiä käyttävät Pohjois-Suomen ja osin myös Pohjois-Ruotsin kurjet, jotka muuttavat Kaakkois-Eurooppaan tai Lähi-Idän kautta Koillis-Afrikkaan.

 

Kurki pyrkii välttämään kylmiä merenulapoita, siksi pääjoukot lentävät Suomenlahden yli Hankoniemen ja Porkkalanniemen kohdalta. Muutto painottuu sekä syksyin että keväin muutamalle myötätuulipäivälle, joita kiuruvetinen tuttu isäntä nimitti kurkituuliksi.

 

Kurkiaurat saapuvat Suomeen huhtikuun puolivälissä. Kevään massamuuttopäivää voi jopa yrittää ennustaa, sillä silloin tuuli on etelästä sekä päivä lämmin ja kaunis. Lunta ja jäätä voi olla vielä maassa, kun kurjet saapuvat Suomeen. Vanha sananlasku kuvaakin oivallisesti kurkien sitkeähenkisyyttä: Ennen suo sulaa kuin kurki kuolee.

Syksyn päämuutto puolestaan ajoittuu syyskuun puoliväliin, jolloin kylmät pohjatuulet kyyditsevät kurjet kohti etelää. Pielaveden pelloille pysähtyneiden kurkien satapäinen lauma oli kaiketi odottamassa suotuisaa tuulta muuttomatkaa varten. Vaaleapäiset poikaset erottuvat joukosta hyvin, mutta niitä on mielestäni aika vähän.

Jo 700-luvulla ennen ajanlaskumme alkua elänyt runonlaulaja Homeros tiesi, että kurjet ovat muuttolintuja, sillä hän mainitsee sen Ilias ja Odysseia -eepoksessaan Iliaan kolmannessa laulussa. Alla olevat säkeet ovat sen sijaan Kirsi Kunnaksen riimittelemiä.

Syksy lensi levein harmain siivin yli suuren suon –
suolla oli kurkia:
isäkurki, äitikurki sekä poika, Kurki-Jukka.
Heillä oli niskatukka
sekä pitkänpitkät nokat,
niin, ja suurensuuret siivet,
viisaanviisaat silmät,
koikkeliininkoivet.

He seisoivat yhdellä jalalla
ihan pienellä kuivalla alalla,
sillä suo oli märkä. Satoi vettä.
Isäkurki sanoikin, että
nyt oli jo aika lähteä
pois, kohti Etelän Tähteä,
sillä silloin kun kurjenkin pienellä alalla
on pakko seisoa yhdellä jalalla,
on tulossa talvi. Ja talvea
on parasta paeta.

He tanssivat suolla hetken
ja alkoivat muuttoretken
ja aurana lensivät Etelään.
Jäi syksy suolle, yksinään.
Vaan tanssipa siellä se syksykin!

Punakullankelaisin, kirjavin
ja loistavin lehdin se koristeli
märät mättäät ja sumujen hunnut.
Puut kaikki se taivutti kaareksi
ja pilvet ne pyörteiksi pyöritti,
ja sade hakkasi rumpuaan-
ja satoi ja satoi ja satoi niin,
että kalatkin joutuivat eksyksiin
ja lintuina ilmassa uivat!

Mutta kurjet saapuivat Etelään
ja kurkien koivet on kuivat.

Lähteet: Arja Kivipelto. Lintutiede. Helsingin Sanomat 21.9.2017; BirdLife. Lintujen päämuuttoreitit Suomessa. Tero Toivanen, Timo Metsänen ja Teemu Lehtiniemi; Suomi ry. Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät. Pertti Koskimies; Suomen eläimet. Linnut; Suomen lintuatlas. Kurki. Jari Valkama; Suomen Luonto 6/2014. Biologi ja tietokirjailija Pertti Koskimies; Ympäristö; Kirsi Kunnas, Syksy lensi harmain siivin.

LUE LISÄÄ

Soihtukukka ja kissankynttilä

Jo muinaiset roomalaiset tunsivat tulikukan; naiset keittivät kukista hiustenhoitoainetta ja miehet käyttivät tulikukkien tervattuja varsia soihtuina. Valaisemisominaisuuteen viittaavat eri kielissä käytetyt nimet, kuten kynttiläyrtti, villakynttilä, soihtukukka. Suomessa  kukkaa on puolestaan kutsuttu nimillä kissankynttilä ja kynttiläheinä. Antiikin ajoilta on nimitys candela regia eli kuninkaankynttilä. Ruotsiksi tulikukan nimi on kungsljus, niin ikään kuninkaankynttilä. 

Ukontulikukka on kaksivuotinen ruohokasvi. Ensimmäisenä vuonna maasta nousee harmaanvihertävä lehtiruusuke, jonka tiheäkarvaiset lehdet tuntuvat pehmoisilta.  Karvapeite suojelee   kuivissa ja avonaisissa paikoissa viihtyvän tulikukan lehtiä auringonpaahteelta. Tulikukan lehtiä on käytetty niin kenkien lämmikkeinä kuin kynttilän sydäminäkin. Huopamaisten lehtien perusteella sille lienee annettu englanninkieliset nimet huopayrtti ja aataminflanelli.

Meidän piharinteeseen ilmestyi viime kesänä huopamaisia, somia lehtiruusukkeita. Aikani ihmeteltyäni napsin muut taimet pois, paitsi jätin pari ruusuketta paikoilleen. Tänä kesänä niistä molemmista alkoi nousta varsi, joka vain kasvoi ja kasvoi.  Lopulta niistä ilokseni kasvoi kaksi ukontulikukkaa.

Ukontulikukka on luonnonvaraisista tulikukistamme yleisin ja ilmeisesti myös suurin, sillä se voi kasvaa jopa parimetriseksi. Heleänkeltaiset kukat aukeavat varteen yksitellen, kokonaisuudessaan kukinta voi kestää parisen kuukautta. Ukontulikukka lienee alkuperäinen luonnonkasvi maan etelä- ja länsiosien kallioseinämillä. Teiden varsilla, asutusten lähettyvillä ja joutomailla se on myöhäisempi, tosin tullut Suomeen jo varhaiskeskiajalla munkkien mukana.

Tulikukkaa tavataan monien rautakautisten asuinpaikkojen lähettyviltä. Sen perusteella on päätelty tulikukan olleen hyötykasvi, jota on siirretty asuinpaikkaa vaihdettaessa. Nykyisin ukontulikukka on rikkaruoho, joka kasvaa kaikkialla.

Ukontulikukka on vanha lääkekasvi, jonka kuivatut lehdet ja kukat ovat kuuluneet apteekkien yrttivalikoimiin. Kasveista on saatu yskää ja käheyttä lieventäviä rohtoja, niinpä ukontulikukan vanhoja nimiä ovat hökäheinä ja röhäruoho. Lehdistä ja kukista on keitetty teetä, jolla on hoidettu myös haavoja. Hammassäryn hoidossa käytettynä rohtona ukontulikukka sai nimen hammasheinä. Voidettakin tulikukasta on tehty paiseiden hautomista varten.

Ukontulikukasta on saatu myös tupakan korviketta, sillä saksalaisella kielialueella kasvia on nimitetty tupakkakukaksi tai villitupakaksi. Vastaavasti Suomessa ukontulikukkaa on sanottu aho-, karhun-, köyhän-, mäki- ja ukontupakaksi.

Erityisen voimallisena ukontulikukkaa ovat pitäneet virolaiset, sillä siellä tämän kasvin nimi on yhdeksänvoimainen. Lieneekö Lönnrot napannut viron kielestä nimen omaan kasvioonsa, koska hän käytti ukontulikukasta myös nimeä yhdeksänväkinen. Virossa ukontulikukan on ajateltu parantavan erityisesti sellaisia tauteja, jotka ovat noitumisen tai pahan silmän aiheuttamia.

Ukontulikukka tuottaa valtavat määrät siemeniä, sillä tähkässä niitä saattaa olla monia tuhansia ja niiden itävyys säilyy vuosisatoja. Siemenistä on menneinä aikoina maidon kanssa pyöritelty pieniä palloja, joita on käytetty kalojen pyydystämiseen.  

 

Tummatulikukka on puolestaan tullut maatamme asuttaneiden uudisasukkaiden mukana, ehkä jo rautakaudella. Mielestäni se on näyttävämpi kuin ukontulikukka, vaikka se on varreltaan pienempi ja hennompi. Tummatulikukan heteiden sinipunakarvaiset palhot erottuvat hyvin sitruunankeltaisia terälehtiä vasten, kun taas ukontulikukka on kokonaisuudessaan keltainen. Tummatulikukka on eteläinen laji, mutta sitä tapaa harvakseltaan Keski-Suomessa asti. Se viihtyy tuoreemmilla mailla kuin ukontulikukka.

Tummatulikukkaakin on käytetty jonkin verran rohtona, mutta sitä on kasvatettu etenkin koristekasviksi. Tummatulikukan nimi on viroksi musta voimaheinä, ja sillä on maustettu viinaa.

 

Turun seudulla kielentutkija ja historioitsija Elias Tillandz kirjasi 1600-luvulla tummatulikukan nimeksi sekä metsänämmänkenkä että peitsinruoho. Elias Lönnrot käytti kasviossaan tummatulikukan nimenä kissan tulikukka. Musta tulikukka -nimeä käytettiin Suomessa 1800-luvulla, kunnes nykynimi tummatulikukka vakiintui 1900-luvulla.

Tulikukkien tieteellistä nimeä Verbascum käytti jo roomalainen luonnontutkija Plinius lähes parituhatta vuotta sitten. Lajinimistä ukontulikukan thapsus pohjautuu kreikan keltaista tarkoittavaan sanaan, tummatulikukan nigrum merkitsee puolestaan mustaa.

21.7.1906 Pyörällä Baddesleyyn ja sieltä jalan Balsall Templeen.
--- Kuivalta rinnepellolta poimin punalatvoja ja saman pellon nurkassa olevan kuivan merkelikuopan pohjalta keksin ukon tulikukan vaaleankeltaisen kukinnon ja merenvihreät lehdet. 

Edith Holden

Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen: kasvikertomuksia; Kasviatlas; LuontoPortti; Edith Holden, Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906 (Englannin maaseudulla)

LUE LISÄÄ

Uskomaton rahkasammal

Jenni Haukion kolmannessa runokokoelmassa mainitaan sammalet: Rahkasammalta kasvavat kalliot… Olen runoilija Haukion tapaan nähnyt ja tuntenut jalkojeni alla kalliollakin rahkasammalta. Jos vesi jää seisomaan kallion koloon, siihen muodostuu ajan myötä niin märkä kohta, että sammal alkaa kasvaa. Yleensä rahkasammalet kuitenkin kasvavat joko soilla tai kosteissa metsissä.

Suomessa kasvaa noin neljäkymmentä eri rahkasammalta. Samalla suolla kasvavasta rahkasammalmatosta voi löytää useita eri lajeja ja monissa väreissä hohtavia sammalia, kuten nämäkin kuvat osoittavat.

Rahkasammalten merkitys on olennainen suomalaisen luonnon ekosysteemeissä. Ne nimittäin muodostavat soissa turvekerrostuman, johon varastoituu hiiltä jopa nelinkertainen määrä metsiin verrattuna. Turve on taloudellisesti merkittävin sammalten käyttömuoto, energiaturpeella tuotetaan nykyisin viidennes kotimaisesta kaukolämmöstä ja vajaa kymmenesosa sähköstä.  

Rahkasammalten vedenpidätyskyky on erinomainen, jopa 20-kertainen omaan painoonsa nähden. Niinpä rahkasammalta on käytetty aiemmin esimerkiksi seinähirsien tiivistäjänä ja jopa vessapaperina. Saamelaiset, Pohjois-Siperian kansat ja Pohjois-Amerikan intiaanit huomasivat kukin tahollaan kuivatun rahkasammalen erinomaisuuden patjojen eristeenä. Se on ollut myös oivallinen apu lastenhoidossa: vauvat pantiin ilman vaatteita nahkaiseen rahkasammalella ja poronkarvalla pehmustettuun kantokoppaan. Rahkasammaleen hygieenisyyden vuoksi  sitä käytettiin myös vaippojen täytteenä.

Rahkasammaleen antibioottiset ominaisuudet huomattiin jo 1800-luvun Saksassa, niinpä  sammalsiteitä ruvettiin käyttämään sairaaloissa ja klinikoilla haavojen paranemisen nopeuttamiseksi. Rahkasammalside on parempaa kuin puuvillavanu juuri tehokkaan nesteen pidätyskyvyn takia. Britanniassa rahkasammalta käytettiin ensimmäisen maailmansodan lopulla suoraan haavoille painettavina kirurgisina haavasiteinä, koska puuvillasiteitä ei ollut tarpeeksi.

Nykyisin rahkasammalta käytetään muun muassa pakkausmateriaalina elävien kasvien kuljetuksissa ja kämmeköiden kasvualustana. Kälyni pakkaavat keltavahveronsa rahkasammalkerrosten väliin silloin, kun sienillä on edessään pitkä matka toiselle puolelle Suomea. Kananmuniakin olen kuullut kuljetettavan rahkasammalpedillä. Rahkasammal voi olla myös retkeilijän pelastus, sillä mättäästä voi puristaa itselle juomavettä.

Sammal- ja muut viherkatot yleistyvät Helsingissä, sillä niiden avulla pyritään hallitsemaan kaupunkitulvien riskiä, samalla edistäen luonnon monimuotoisuutta. Viherkatot ovat siis yksi keino sopeutua ilmastonmuutoksen vaikutuksiin.

Kasvatan kotipihassa tomaatteja, kurpitsoita ja avomaankurkkuja kasvusäkeissä. Aurinkoisina päivinä säkit imevät vettä valtavat määrät, onhan kasvuturve miltei puhdasta rahkasammalta. Mansikka- ja kurkkuviljelmillä rahkasammal estää lastuvillaa paremmin rikkaruohojen kasvua sekä marjojen ja kasvisten likaantumista. Kuusen pistokkaiden viljelyssä rahkasammalta pidetään hyvänä sienitautien torjujana.

Rahkasammalta käytetään routaeristeenä ja maarakentamisessa sekä ilman saastepitoisuuksien mittaamisessa. Hyvän imemiskykynsä vuoksi rahkasammalta suositaan myös kuivikkeena karjan ja hevosten lannan käsittelyssä. Se on siis erittäin monikäyttöinen luonnonmateriaali.

Sammalet voivat lisääntyä sekä suvullisesti itiöistä että suvuttomasti muun muassa versoista, nämä lisääntymistavat vuorottelevat sammalen elinaikana. Suvullisessa lisääntymisessä sammal voi tuottaa joko muna- tai siittiöpesäkkeitä tai molempia. Sukusolut syntyvät sukusolupesäkkeissä, jotka ovat rahkasammalilla verson latvassa ja muistuttavat kukkaa.

Kyllä minä ihmettelin näitä alla näkyviä sammalikon "kukkia" viime kesänä mökkimaisemissa kuljeskellessani. Ilman  noita havaintoja en kuitenkaan olisi osannut kertoa sinulle itiöpesäkkeistä, joiksi kuvan kukat lopulta osoittautuivat.

Sata sammalta -teoksen kirjoittaja Kimmo Syrjänen kuvailee rahkasammalien lisääntymistä näin: Sadepisaroiden rummuttaessa pesäkettä sukusolut roiskuvat pitkälle ja metsänpohja on täynnä munapesäkkeitä kohti uivia sammalsiittiöitä. – Tuotapa en olekaan vielä päässyt näkemään!

---hirven sorkan painaumat sammalissa
lehtisilmut nuorissa koivuissa
vihreät sananjalan lehdet
ruskeiksi kuivuneilla mättäillä
rahkasammal vihreyttä loistaen
lahottajasienet kaatuneilla puiden rungoilla
pakoon juokseva jäniksenpoikanen                               
keskenkasvuinen pitkäkorva
mies metsäpolulla
ja minä
kameran linssin kautta katselin
kuuntelin
hiljaisuutta---

Kirsti Järvinen

Lähteet: Jenni Haukio, Sinä kuulet sen soiton; Helsingin Sanomat 9.8.2017 Liisa Niemi; Helsingin yliopisto. Ympäristötieteet; Itä-Suomen yliopisto. Biologian laitos. Ekologian kenttäkurssi; Jukka Laine, Tapani Sallantaus, Kimmo Syrjänen ja Harri Vasander, Sata sammalta; Turveinfo; LuontoPortti. Verkkolehti; Luontoäidin lääkekaappi; Luopioisten kasvisto; Kirsti Järvinen, Runonpolkuja Metsän äänissä.

LUE LISÄÄ

Jumalattarien kukka vai rentun ruusu?

Kasvitieteilijä Carl von Linnén mukaan vaatimatontakin paikkaa voisi luulla jumalten palatsiksi, kun siellä kukkivat maitohorsmat purppuraisina. Suomessa on parikymmentä horsmalajia, mutta yleisin ja komein niistä on maitohorsma. Irwin Goodman nimesi tämän Etelä-Pohjanmaan maakuntakukan rentun ruusuksi, ja kaunishan se onkin.

Maitohorsma tuntuu viihtyvän kaikkialla, sen purppuranpunaiset kukinnot loistavat niin kesantopelloilla ja metsäaukeilla kuin teitten varsilla ja ratapenkereillä. Maitohorsma voi myös aiheuttaa vahinkoa tukahduttamalla puuntaimia. Pelastin viime keväänä meidän metsikön kuusenalut repimällä niistä irti kuivuneita horsmia, jotka olivat kietoutuneet tiukasti taimien ympärille talven aikana.

 

Maitohorsma on erittäin hyvä hunajakasvi. Paitsi mehiläiset, myös me voimme hyödyntää horsmaa monella tavalla: kasvukauden alussa sen versoista voi valmistaa maukasta villiruokaa pinaatin ja parsan tavoin käytettynä, loppukesästä sen kukkia voi käyttää salaatteihin ja jälkiruokiin tai tehdä niistä hyvänmakuista teetä. Venäjällä kukista ja lehdistä haudutettua teetä kutsutaan Kaporje- tai Iivanateeksi. Limakalvoja supistavan ja tulehdusoireita lievittävän vaikutuksensa ansiosta maitohorsmasta on valmistettu myös kurlausvettä.

 

Suomessa maitohorsma kuuluu kauppayrtteihin. Se sisältää runsaasti valkuaisaineita, C-vitamiinia ja karoteenia. Sen versoissa on puolestaan kalsiumia, magnesiumia ja rautaa. Kreikassa se on laajasti käyttty ja arvostettu luonnon kasvi.

Maitohorsman nimi juontaa juurensa siitä, että sen on uskottu lisäävän rehuna vuohien ja lampaiden maidontuotantoa. Tärkkelyspitoisilla juurakoilla on ruokittu kotieläimiä, ihmisille juurakoista on tehty leipäjauhoa ja kahvinkorviketta. Myös horsman siemenhahtuvia on hyödynnetty niin tyynyntäytteenä kuin kynttilänsydäminä. Elo-syyskuussa valkohaivenisia siemeniä leijuu ilmassa suorastaan pilvinä, sen kuin vain kerää ne talteen.

 

Maitohorsma on pioneerikasvi, joka valtaa alaa myrskyn, metsäpalon ja ennen kaikkea hakkuiden jäljiltä. Se saapuu tuulen kuljettamana hahtuvana, itää nopeasti ja kasvaa vielä nopeammin. Maitohorsma oli ensimmäisiä lajeja tulivuori St. Helenan tuhkakentillä ja niitä ympäröineillä paloaluilla Yhdysvalloissa vuonna 1980 tapahtuneen purkauksen jälkeen. Kun kävin alueella viisitoista vuotta myöhemmin, siellä oli jo melko paljon muutakin kasvillisuutta.

Kasvien nimi- ja tarumaailma on rikas monissa kielissä, kansanomaiset nimitykset kertovat paitsi ulkonäöstä ja kasvupaikasta myös uskomuksista ja käyttötavoista. Muun muassa maitohorsmalla on ruotsin kielessä 85 kansanomaista tai murrenimitystä. Suomen kielessä horsmalla on paljon vähemmän nimiä, mutta sitä on sanottu tuliyrtiksi, palokukaksi, paloruohoksi ja palohorsmaksi sekä ketunpyllyksi. Maitohorsmasta on käytetty myös kauniita nimiä Jeesuksen käsivarret ja Jeesuksen kukka.

Pitäkää kiirettä                  
horsmat,
kiivetkää kesän portaat
latvaan asti.

Syksyn etujoukot ovat saapuneet;
usva kiiluu kauan ohran vihneissä
aamulla. 

Riitta Lumijärvi

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Esa Helander Uusi Suomi 27.12.2010; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Merja Leppälahti, Kielikello 2/2016; Carl von Linné, Lapin kasveja 1737; Johanna Mehtola. Suomen Luonto 8.5.2014; Suomen Luonto. Kasvit. Kukkakasveja; Sami Tallberg, Villiyrttikeittokirja; Yrttitarha; Riitta Lumijärvi, Tälle rannalle. Runoutta ja proosaa.

LUE LISÄÄ

Kumpi oli ensin, muna vai kana?

Kukkokiekuu! Heräsin tänä kesänä kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan, sillä tuo nostalginen ääni raikui pitkin maita ja mantuja yöpyessäni Karjaalla sijaitsevalla vanhalla maatilalla, joka tunnetaan paremmin Dönsbyna. Kesän matkailukierroksemme suuntautui Raaseporiin, johon Karjaakin kuuluu. Minua kiinnosti nähdä länsiuusimaalaista maisemia ja luontoa sekä tallentaa niitä kuviksi. Kiertelimme Dönsbyn tilan lähimetsissä ja saimme sieltä suuhumme kesän ensimmäiset mustikat. Talon pihamaalla oli hauska seurata kanatarhan asukkaiden ahkeraa liikehtimistä ruoan etsinnässä.

Komean Albus-kukon lisäksi pihalla touhuili neljä valkeaa kanaa, jotka ovat nimeltään Arla, Aamu, Aurora ja Aupa. Aupa tarkoittaa baskin kielellä Hyvää huomenta. Samalla pihalla hääri myös mustia kanoja, joiden nimet puolestaan ovat Prillan, Kotten ja Calimera.

Aamulla herättyään kanat oikovat siipiään ja jalkojaan ja siistiytyvät puhdistamalla höyheniään. Kun joku kanoista lennähtää orrelta alas, muut seuraavat perässä. Pian sen jälkeen Dönsbyn kanat ja kukko pääsevätkin ulos kanalasta. Aamupäivä on aktiivista aikaa, silloin kanat etsivät ruokaa ja munivat, keskipäivällä ne lepäävät. Ennen iltaa kanat vielä haeskelevat syötävää, mutta siirtyvät yöpuulle hyvissä ajoin ennen hämärän tuloa.

Tiesitkö muuten, että kanalla on kolme mahaa: kupu, rauhasmaha ja kivipiira, joka tunnetaan myös lihasmahana. Ruokaillessaan kanat huuhtovat ruuan ensin kupuun pehmenemään, josta rehu siirtyy rauhasmahaan. Ruuan sulettua rauhasmahassa se siirtyy vielä voimakkaiden lihasten jauhettavaksi kivipiiraan. Kivipiira-nimitys tulee luultavasti siitä, että karkeimmat ruuan osat jauhautuvat tässä kolmannessa mahassa elimistössä olevan soran avulla hienoksi.

Dönsbyn valkoiset kanat ovat kääpiö-kochin ja aracaunan risteytyksiä. ”Intiaanien kanat” eli Aracauna-kanarotu on lähtöisin Pohjois-Chilestä ja Etelä-Perusta. Aracaunat munivat sinisiä tai vihreitä munia, Dönsbyn kanoista kaksi munii pieniä turkooseja munia. Araucana-tyyppisiä kanoja on tuotu Eurooppaan ensimmäistä kertaa 1900-luvun alussa. Kääpiö-kochin eli kiinalainen kääpiökanarotu on alkujaan Kiinasta.

 

Mustat kanat ovat Bjurholm höna -rotua. Se on Ruotsin pohjoisin alkuperäiskanarotu, jota tavataan vain Ruotsin pienimmässä kunnassa Bjurholmissa. Tämä kanarotu on asunut samalla tilalla noin 120 vuotta. Koska tilan sijainti on syrjäinen, kanoja voitaneen pitää jäänteenä vanhasta alkuperäisestä maatiaiskanarodusta, joka oli Västerbottenissa jo vuonna 1800. Bjurholm höna -rodun löytyminen julkaistiin tammikuussa 2013.

 

 

Kanat ja kukko kuopsuttelevat pihamaata päiväkaudet, vieraista ne vähät välittävät. Välillä ne rentouttavat itseään hiekka- ja aurinkokylvyillä. Samalla pihalla käyskentelevät vapaina myös kolme ankkaa, jotka välillä innostuvat vaapottamaan vauhdikkaasti ankanmarssiaan. Kuvassa niitä ei kuitenkaan näy, ovat tainneet mennä omaan ankkataloonsa.

Kana on maailman laajimmalle levittäytynyt ja yleisin lintulaji, esimerkiksi Suomessa on kanoja enemmän kuin ihmisiä. Suomessa on kanoja pidetty jo 1200-luvulla, tällöin ne kuitenkin olivat outoja harvinaisuuksia. Kanojen pito yleistyi meillä vasta 1900-luvun alussa, pian lähes jokaisella maatilalla olikin pieni kanala, joka tuotti munia omiksi tarpeiksi ja lähiseudulle.

 

Nykyisin kanoja voi nähdä jopa kaupunkitalon pihamaalla, sillä harrastekanoja saa ostaa tai vuokrata kesäksi omalle pihalle. Olkoon kanoja kaksi tai kaksikymmentä, kanojen pitäjän täytyy rekisteröityä. Niin sanottujen citykanojen pito taajamassa vaatii enemmän lupabyrokratiaa kuin haja-asutusalueella. Joidenkin kesäkanalan pitäjien harrastus on lähtenyt liikkeelle muutamasta kesäkanasta ja laajentunut ajan mittaan huomattavastikin alkuperäisestä.

Munan ja kanan syy-seuraus dilemma jäi kuitenkin Raaseporin reissullani ratkaisematta. Asiaa onkin pohdittu jo antiikin Kreikan ajoilla, jolloin Aristoteles keskusteli laajalti elämän ja kaikkeuden syntyperästä tullen siihen lopputulokseen, että muna ja kana ovat olleet olemassa aina.

---Palvelin talonpoikaa vuoteni täyteen
sain minä kukon palkaksi
kukon nimi oli Kuukernuppi
kanan nimi oli Kaakernuppi
munan nimi oli Tiu-vou-vou
mutta munan nimi oli Tiu-vou-vou---

Suomen Kansan Vanhat Runot

Valokuvat: Tarja Ruotsalainen ja Anssi Kippo 
Lähteet: Dönsbyn emäntä Nora Garusi; Kilkkilän Farmi; Kirsti Hassinen - Omat kanat, omat munat; ruotsinkielinen Wikipedia; Siltajoen sirkus; Suomen kanayhdistys ry.; Tieteen Kuvalehti; Wikipedia - Muna vai Kana; Suomen Kansan Vanhat runot

LUE LISÄÄ