lauantai 26. elokuuta 2017

Suo siellä, vetelä täällä

Kuljeskelin kesällä mieheni kanssa Hämmäauteensuolla, joka on harvinainen suoluontokohde Etelä-Karjalassa. Luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu Hämmäautee on valtakunnallisessa soidensuojeluohjelmassa.



Rauhoitetun alueen reunaa myötäileviä pitkospuita pitkin on helppo kulkea märän suon yli. Pitkospuut olivatkin todella tarpeelliset, sillä jalka rupesi heti uppoamaan vetiseen rahkasammaleen, jos astuin pois lankulta vaikkapa suokukan valokuvaamista varten.

Ensimmäiset suot Etelä-Karjalassa syntyivät mannerjäätikön sulamisen yhteydessä noin
10 000 vuotta sitten. Tuolloin merestä kohoava maa soistui, kuten muuallakin Suomessa. Yleisin soiden syntymistapa on metsämaan muuttuminen suoksi sellaisissa paikoissa, joissa pohjavesi yltää lähelle maanpintaa. Juuri tällä tavalla on syntynyt Lappeenrannassa sijaitseva Hämmäauteensuo. Soita syntyy myös vesistön kasvaessa umpeen.

Suopursu



Hämmäauteella on sekä nevaa että rämettä suotyyppeinä. Mänty on rämeitten yleisin puulaji, ne ovat tosin usein kitukasvuisia. Suokasvillisuutena on suopursuja, juolukoita, suokukkia, tupasvillaa, vaiveroja ja rahkasaraa. Kokonaisuudessaan Suomen suot ovatkin niukkalajisia. Nevat puolestaan ovat puuttomia avosoita.

Hämmänauteensuolla pitäisi olla kurkia ja hirviäkin, mutta ne jäivät muiden eläinten tapaan tällä käyntikerralla näkemättä.

Vaivero


Tutustuin soihin jo lapsuusaikana. Kotini vieressä Pielavedellä oli pieni suolämpäre, jonne tein tutustumisretkiä. Lisäksi meillä oli Koukosuo-niminen metsätila, josta osa oli sananmukaisesti suota. Tuolla metsäpalstalla kävimme marjassa ja sienessä. Koukosuolla ihastuin maariankämmeköihin, raatteisiin ja kihokkeihin.

Kemin-mummulareissuilla puolestaan kävin lapsena perheeni kanssa pohjoisen jängillä eli aapasoilla hillastamassa. Oli täysi työpäivä kulkea loputtomalta tuntuvalla suolla ja kerätä lakkaämpärillistä, joka ei täyttynyt millään, koska pehmeät lakat vajosivat sangossa.

Leväkkö

Vaivaiskoivu



Läntisessä Lappeenrannan kaupunginosassa asutuksen keskellä sijaitsee pienehkö suoalue, se lienee rämettä. Sen reunametsässä viihtyvät suopursu, juolukka ja lakka. Mättäillä loikkimalla pääsin kumisaappaissa suon keskelle kuivemmalle alueelle, jossa kasvaa rahkasammaleessa karpaloita, rahkasaraa ja leväkköjä sekä runsaasti pyöreälehtikihokkeja. Suon reunassa olevan pienen soistuneen lammen reunoilla viihtyvät puolestaan suovehka ja kurjenjalka. Alueen puuston muodostavat vaivaiskoivut ja kitukasvuiset männyt.
 
Kurjenjalka
Geologiassa suo määritellään suokasvien maatumisesta muodostuneeksi turvekerrostumaksi. Turvevaramme ovat lähes kymmenkertaiset puuvarojen energiaan verrattuna. Suomi on suoalaltaan maailman kuudenneksi soisin maa, sillä maamme kokonaispinta-alasta viidennes on suota. Suoalueistamme kolmannes on luonnontilaisia. Juuri ne ovatkin tärkeitä hiilinieluja, joiden hyödyntäminen on eräs tapa lieventää kasvihuonepäästöjä.

Noin puolet maamme suoluontotyypeistä on arvioitu valtakunnallisesti uhanalaisiksi. Soita ovat hävittäneet tai niiden luonnontilaa heikentäneet hakkuut, maanmuokkaukset ja vesirakentaminen. Eniten suoluontoa on kuitenkin muuttanut metsätalous, myös ilmastonmuutos voi vaikuttaa pitemmällä aikavälillä. Suoluontomme kirjo on aivan erityinen ja siinä on nimenomaan Fennoskandialle tyypillisiä piirteitä. Suomella onkin suuri kansainvälinen vastuu tuon monimuotoisuuden säilyttämisestä.

Kuuntele alta Valde Ahon ääniruno Astelen suolla.



Lähteet: Lappeenrannan kaupunki; Luonnontila.fi; Luopioisten kasvisto;  Metsähallitus: Wikipedia; Suvi Jylhänlehto: Maaseudun Tulevaisuus 7.3.2017; 
Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu; Valde Aho, Astelen suolla

lauantai 19. elokuuta 2017

Suomen luonnon päivä 26.8.

Suomen 100-vuotissyntymäpäivään on lauantaista 26.8. tasan sata päivää, niinpä se on nimetty Suomen luonnon päiväksi. Tätä teemavuoden neljättä merkkipäivää voimme juhlistaa monin tavoin. Vinkkejä löydät tapahtumasivuilta ja itse voit keksiä lisää.


Tässä nautin kauniin kesäpäivän piknikretkestä vastikään viisi vuotta täyttäneen ystäväni kanssa. Pannukakku maistui herkulliselta kermavaahdon ja serkkuni kotitekoisen omenahillon kera. Tyttäreni oli tehnyt juhlallisen makuista raparperimehua, siispä kohotimme pikkuystäväni kanssa raparperimehumaljan Suomelle ja sen luonnolle.

Mökkinaapurit juhlistivat Suomen suvea ja luonnon päivää siniristilipulla. 

Suomen luonnon päivää edeltää puunhalausviikko. Minä löysin Mustion kartanoa ympäröivästä laajasta puutarhasta valtaisan ikivanhan puun halattavaksi. Vaikka puiden halailu on ollut vitsailun aiheena jo pitkään, useat tutkimukset ovat todistaneet metsän positiiviset vaikutukset ihmisten mielialaan. Puiden halailun ympärille on jopa perustettu liiketoimintaa, sillä esimerkiksi pohjoisessa sijaitseva Halipuu-niminen yritys vuokraa lappilaisia mäntyjä halattavaksi.

Suomen luonto on ainutlaatuinen. Luontoa on tietysti kaikkialla, vaikkapa Isossa-Britanniassa, jossa
lontoolainen Edith Holden (s. 1871) piti luonnon tapahtumista päiväkirjaa koko vuoden 1906. Elokuun merkintöjä ovat muun muassa alla oleva ote päiväkirjasta ja lainaus Millerin runosta.

--kuu kaunein! kypsään kesään kuin  
kuningatar ilmaantuu
hän valohelmoin kirjotuin,
ihana Elokuu. R. Combe Miller


25. elok. Pyöräilin--- Loch Ernen pohjoisrantaa seuraava 9 km pitkä tie on hyvin kaunis. Vesi liplattaa toisella puolen, ja toisella kohoavat jyrkät metsäiset rinteet. Tien reunalla kasvoi paljon uljaita puita – en ollut koskaan nähnyt niin kauniita lehtikuusia.

Henri Jokela, Kittilälehti; Yrittäjät; Edith Holden, Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906, suom. Aila Meriluoto

lauantai 12. elokuuta 2017

Vieraskynä: Häiveperhosista hiipijöihin ja paksupäihin

Häiveperhosen tapasin ensi kerran, kun se tuli tutustumaan hikiseen hilkkaani Saimaan kanavalla. Siinä oli hätä ja hyvä mieli saada perhosta kuvaan, mutta onneksi mansikoita poimiva vaimo oli lähellä ja hänellä pysyy myös kamera käsissä.

Häiveperhosen koreissa siivissä on häivähdys tropiikkia. Tulee mieleen vaikkapa morfoperhonen, jos näkee häivähdyksen siipien hohtavasta sinestä. Myös siipien alapinta on näkemisen arvoinen. Siinä on mm. loistava silmätäplä. Kas, kun perhosilla pitää olla suuria valesilmiä, joilla pelotellaan saalistajia. 

Häiveperhonen

Häiveperhonen


Hiipijöistä olen tehnyt tuttavuutta mm. mustatäplähiipijän ja lauhahiipijän kanssa. Hiipijät kuuluvat paksupäiden rotuun ja siihen rotuun kuuluu myös kirjosiipien ryhmä (kuvassa mansikkakirjosiipi, lauhahiipijä ja mustatäplähiipijä).

Mansikkakirjosiipi

Lauhahiipijä

Mustatäplähiipijä


Näin pienen esityksen puitteissa ei ole mahdollista tehdä selkoa perhosien maailmasta. Pienen pintaraapaisun merkeissä voisi tutustua kiitäjiin, joista sinisilmäkiitäjä sattui lenkkipolulla vastaan ja räpsäytti heti sinipunaiset ”varoitusvalot” päälle, kun kosketin sen lepokortta kameran putkella. Horsmakiitäjä on myös näyttävä perhonen ja yleensä lepäilee päiväsaikaan horsman varrella ja vähät välittää kuvaajasta.

Sinisilmäkiitäjä



Horsmakiitäjä


Vielä pikakatsaus pienimpiin. Mäkikenttämittarilla on kaunis ”hääpuku”. Voi vain ihmetellä luonnon monimuotoisuutta ja taidetta, jota näkee esim. perhosten asuissa. Pihamittari lienee tavallisimpia kameraan eksyviä mittareita. Serpentiinimittariakin tapaa usein ja se on melkoinen linssilude, jos sattuu sille päälle. Surumittarilla on kaunis suruasu, muistuttaa vähän karttaperhosen syyssukupolvea.

Mäkikenttämittari

Pihamittari

Serpentiinimittari

Surumitari

Perhosten maailma on monimuotoinen ja se tuottaa kameran kanssa liikkuvalle yllätyksiä. Itselläni on laitteistona 450 mm zoom makro, 30 - 70 mm zoom, loittorenkaat, ym. tarvittavaa. Yleensä perhoskuvauksessa riittää kyllä yksikin makro-zoom-objektiivi, jolla pääsee kuvaamaan parin kolmen metrin päästä

Vieraskynään tarttui tällä kertaa luontokuvaaja–kirjailija–opettaja Jouko Varonen.
Teksti ja kuvat ovat hänen.

lauantai 5. elokuuta 2017

Lummepolulla

Mustion Linnan suuri upea puisto sivuaa lahtea, johon on rakennettu sadan metrin mittainen kiertävä laituri, kelluva lummepolku. Polun molemmin puolin pääsee ihailemaan valkeita ja vaaleanpunaisia lumpeita sekä muita vesikasveja. Järven vesi välkehti kauniisti heinäkuisessa auringonpaisteessa ja pääskyset lentelivät ylös alas noukkien hyönteisiä veden pinnalta, kun kuljeskelimme polkua pitkin.

Lumpeet ovat aamu-unisia, joten hyvin varhain lammelle ei kannata suunnata, tämäkin lumme on vasta heräilemässä. Nuppuja oli paljon, joten lumpeiden paras kukinta-aika saattoi olla vielä edessä, ehkä heinä-elokuun vaihteessa.
 

Lumpeiden ja monien muiden lisäksi lahdenpohjukan matalassa rehevöityneessä rantavedessä oli kaksi minulle uutta kasvia, joihin heinäkuisella Mustion-vierailullani ihastuin heti.



Ensimmäinen kasveista oli pystykeiholehti, joka kasvaa yleisenä eteläisen Suomen rehevillä järvillä. Keiholehden nuolenkärjen muotoiset ilmalehdet ovat näyttävät, jousimiehen nuoliin viittaa myös kasvin tieteellinen nimi Sagittaria. Keiholehti kertaa kolmilukua lehtiensä muodossa, kukinnon haaroissa ja kukissaan.

Keiholehden juurimukulat kelpaavat ihmisravinnoksi. Raakana niiden maku on epämiellyttävä, mutta vajaan puolen tunnin keittämisen jälkeen ne muistuttavat maultaan perunaa. Pystykeiholehden turpeaa maavartta puolestaan käytetään Kiinassa vihanneksena.


Toinen kasveista on eksoottisen näköinen sarjarimpi. Sarjarimmellä on reilun metrin mittaiset kukkavarret ja kolmisärmäiset kapeat lehdet. Ruotsissa sen lehdistä on kudottu muun muassa mattoja ja istuinsuojuksia.

Sarjarimpi näytti viihtyvän tyynessä lahdessa hyvin, eikä se edes kuki virtaavassa vedessä. Myös rimmen kukat ovat kolmilukuiset ja halkaisijaltaan kolmisenttiset. Yleensä sillä on vain muutama kukka auki kerrallaan, mutta koko sarjan kukkiminen kestää pari kuukautta.



Kaunis sarjarimpi on Kanadassa harmillinen vieraslaji, joka huonontaa veden laatua ja siten köyhdyttää alkuperäistä lajistoa. Kasvusto voi olla jopa niin tiheää, että se estää järvellä veneilyn. Tuosta ei Suomessa liene toistaiseksi pelkoa, sillä sarjarimpi on yleinen vain paikoitellen Lounais-Suomen ja Pohjanmaan jokisuissa, mutta muualla maassa harvinainen. Kokemäenjoen suistossa on tapahtunut muutoksia huonompaan suuntaan, sillä 1980-luvun laaja-alaisista pystykeihokasvustoista on jäljellä vain rippeet ja sarjarimmetkin ovat selvästi taantuneet ilman mainittavaa syytä.

Linnunpojat lähtevät pesästä,
On se aika kun sarjarimpi kukkii,
vaaleanpunaiset kevyet kruunut latvuksissa,
Vene ajelehtii hitaasti virran mukana,
ohut savuvana leijuu jostain,
en viitsi liikuttaa melaa,
lojun vain.

Lähteet: Kokemäenjoen käyttötieto; LuontoPortti; Suomen luonto. Kasvit; Puutarha.net; Wikipedia.org.; Hannu Mäkelä, Elämisen keveys