Joko näit ensimmäisen nokkosperhosen?

25 maaliskuuta 2017

Olemme jo saaneet nauttia ensimmäisistä kevään merkeistä, sillä iloiset titityyt raikuvat ja tikan rummutus täyttää tienoot. Mustarastaallakin on kevättä rinnassa, kun se laulelee säkeitään. Samoin variksella, sillä huomasin sen kantavan risua nokassaan. Oikein iloinen kevään merkki on minulle peipponen, se ilmestyi tänään pihaamme. Eilen näin taivaalla kuuden joutsenen parven tähyilemässä sopivaa laskeutumispaikkaa.
 

Luonto-Liiton kevätseurannassa tutkitaan kevään edistymistä eläin- ja kasvilajien avulla. Suomi on pitkä maa, ja kevät etenee omaa tahtiaan etelästä pohjoiseen, sekin tekee havaintojen seuraamisesta mielenkiintoista.
 

Luonto-Liitto haluaa kiinnittää huomiota siihen, miten yhteistoiminta näkyy ja kuuluu Suomen keväässä, siksi tänä vuonna tarkkaillaan erityisesti hanhien muuttoparvia sekä kekomuurahaisten ja kimalaisten heräämistä. Myös kukkivat pajut ovat tarkkailukohteena, sillä ne tarvitsevat hyönteisten apua. Pajuihin on tänä keväänä ilmestynyt "kissoja" jo pari viikkoa sitten, alla on kukkivia pajuja viime vuoden huhtikuulta.
 
Kevätseurantalajeista voi ilmoittaa havaintoja milloin vain Luonto-Liittoon. Lajien runsautta sen sijaan arvioidaan ja kirjataan kaksiportaisella asteikolla joka toisena viikonloppuna 25. - 26.3. ja 3. - 4.6. välisenä aikana.
 

Koska tämän vuoden Kevätseurannan teemana on Yhdessä kevääseen, Luonto-Liitto kannustaa meitä lähtemään luontoon kaverin kanssa tai vaikkapa koko perheen voimin. Sen mukaisesti kevätseurantalajina on tällä kertaa myös havainto piknikille kerääntyneistä ihmisistä, sillä se on todellinen kevään merkki siinä missä nokkosperhonen tai leskenlehti!

Kevään herääminen

Vuodenaikojen lähtö ja paluu,
lintujen laulu, äänien häipyminen,
aamu ja ilta, kevät ja syksy
alati hämmästyttävät minua. 
Eeva-Liisa Manner

Lähteet: Luonto-Liitto; Eeva-Liisa Manner, kokoelmasta Tämä matka
LUE LISÄÄ

Vuoksen vartta kiertämässä

18 maaliskuuta 2017

Rannat olivat lumiset ja virrassa kellui siellä täällä pieniä jäälauttoja, kun kiersimme mieheni kanssa Vuoksea kauniina maaliskuun pakkaspäivänä. Lumi ja sininen vesi olivat raikas yhdistelmä, osa suomalaista sielunmaisemaa. Vuoksen kulttuurireittiä mukailevalla kierroksella pysähdyimme yhdeksässä eri kohteessa, jotka on merkitty alla olevalle kartalle.

Saimaasta Imatran kaupungin kohdalta alkava
Vuoksi on Vuoksen vesistön laskujoki Laatokkaan. Siitä on 13 kilometriä Suomen puolella ja 143 kilometriä Leningradin alueella Venäjällä. Saimaa on puolestaan Vuoksen vesistöalueen keskusjärvi.



Lenkkeily- ja valokuvauskierroksemme alkoi Mansikkalasta Imatran kaupungintalon puistosta kohti etelää kulkien Vuoksen länsipuolta. Ihastelimme ja ihmettelimme virtaa samalla kun kuvasimme vastakkaisen rannan näkymiä.
 

Ylitimme hiljaisen Imatrankosken sillan, joka täyttyy katsojista koskinäytösten aikaan, kun Imatrankoski kuohuu koskinäytöskaudella kesäiltaisin parinkymmenen minuutin ajan.
 

Imatrankosken sillalta läksimme kulkemaan pohjoista kohti katsellen miltä Mansikkalan kaupunginosa näyttää vastakkaiselta rannalta. Mansikkala on Imatran hallinnollinen keskus; oikealla näkyvä tumma rakennus on Imatran kaupungintalo ja sen vieressä on vaalea Kulttuuritalo Virta. Nämä sekä tornitalot edustavat uudempaa rakennuskantaa Imatralla.
 

Muutaman kilometrin kävelyn jälkeen olimme Mansikkakosken vanhalla, kaksikerroksisella sillalla. Mansikkakosken ratasilta on yhdistetty rata- ja maantiesilta: maantieliikenne käyttää alatasoa ja junarata ylittää Vuoksen ylätasolla. Sillalle mahtuu hädin tuskin kaksi ajokaistaa, ja niinpä sen lähelle valmistui uusi Mansikkakosken maantiesilta, jonka kautta valtatie kuuden liikenne kulkee.
 

Mansikkakosken sillalta ihailimme leveää Vuoksen uomaa, joka ei juuri koskaan jäädy, koska sen virtaus on niin voimakas. Luonnontilaisessa Vuoksessa oli seitsemän koskea, joista Imatran koski oli suurin. Veden pintaa nostettiin pohjan ruoppausten takia ja voimalaitosten tehon lisäämiseksi, mistä syystä pienemmät kosket hävisivät Vuoksesta ja vain Tainionkoski ja Imatran koski jäivät jäljelle.

Kaukana Vuoksen pohjoispäässä sijaitsevat Tainionkosken voimalaitos ja Neitsytniemen kartano, joita kohden matkamme jatkui virran itäpuolella kulkevaa Vuoksenniskantietä pitkin.
Neitsytniemen kartano lienee Imatran seudun hoveista ja kartanoista vanhimpia, sen historia alkaa 1600-luvun puolivälistä.
 

Vuoksen itäpuolella rautatiesillan kupeessa on Omenapuupuisto, siellä kasvaa lähes 300 omenapuuta, jotka edustavat yli kymmentä eri lajiketta. Puisto perustettiin vuonna 2000, jolloin jokaiselle imatralaiselle Millenium-vauvalle istutettiin sinne kaupungin lahjoittama puu. Omenapuiden takaa vastarannalta näkyy Tainionkosken kirkko.
 

Vuoksen takana on tällä kohtaa Ritikanranta ja sen museoalue. Ritikanrannassa oli 1800-luvun lopulla vilkas teollisuuskeskusta taloineen ja toreineen. Vanhasta asuntokannasta on enää jäljellä tuo punainen asuinrakennus ulkorakennuksineen, se kuuluu nykyisin Teollisuustyöväen asuntomuseoon. Tällä rannalla on tien ja Vuoksen välissä Imatran ortodoksisen kirkon vedenpyhityspaikka.

Vuoksenniskantieltä kääntyy vasemmalle Neitsytniemen kartanon pihatie ja siitä erkaneva oikopolku, jota myöten pääsimme pienen metsikön läpi Tainionkosken voimalaitokselle.
 

Tainionkosken voimalaitos sijaitsee Tainionkoskessa Vuoksen yläjuoksulla. Tornansillalla katsoimme pohjoista kohti: tuolta alkaa siis 156 kilometriä pitkä Vuoksi. Sillalta käännyimme paluumatkalle hiljaista kävelytietä pitkin, joka virran länsipuolta seuraillen johdatti meidät Ritikanrantaan.
 

Heti Ritikanrannan jälkeen näkyviin tulee Vuoksen vastakkaisella puolella Sienimäen asuntoalue, jonka vierestä kuljimme äsken Vuoksenniskantiellä. Kuvassa keskellä takana on Pyhän Nikolaoksen kirkko. Ortodoksikirkon vasemmalla puolella näkyy keltainen Sienimäen kartano, joka on Imatran vanhin säilynyt rakennus. Ortodoksiseurakunnan kirkkoherra, Isä Timo teki kulttuuriteon kunnostaessaan täysin rapistuneen kartanon. 
 
Kävelytie jatkuu Ritikanrannasta Mansikkakosken sillalle. Sillan kupeessa on vesilintujen ruokintapaikka, jonka rantavedessä parveilevat sadat sorsat kilpailivat lasten tarjoamista leipäpaloista.
 

Vuoksen vastakkaisella rannalla kohoaa mäeltä näkyviin Siitolan kartano. Nykyisen kartanon vanhimmat osat lienevät vuodelta 1772, jolloin Katarina II seurueineen ruokaili siellä.

Ympyrä on sulkeutunut, olemme nyt takaisin kaupungintalon puistossa, Mansikkakosken sillan kupeessa. Liki kolmentoista kilometrin jälkeen meillä on punaiset posket ja iloinen mieli sekä kymmenittäin valokuvia. Vuoksen ympäri voi kulkea yhtämittaisena tai valita lyhyemmän lenkin Mansikkakosken sillalta joko Tainionkosken tai Imatrankosken suuntaan.


 
Jaakko Juteini

Lähteet: Imatran kaupungin kotisivut; Virtuaali Vuoksi LUT, Vuoksen synty; Vuoksen kulttuurireitti. Kulttuurireitin opas; Matkailuopas Lea Lankinen; Moninainen Ajan Wiete elli runo-kokous 1817Jacob Judén, myöh .Jaakko Juteini, osa pitkästä Imatran koski -runosta.
LUE LISÄÄ

Lumiperhosia

10 maaliskuuta 2017

Maaliskuun alun aurinko oli juuri noussut ja valaisi keskellä Haapaveden selkää olevan railon niin upeasti, että sitä oli lähdettävä katsomaan. Edeltäneen pakkasyön ja kylmän aamun myötä lumi narskui kenkieni alla, kun kävelin railoa kohti.

Oikaisin pikkuisen saaren poikki, jossa oli pari kolme pajupuskaa ja vähäisellä nurmikolla rantakukkia ja tulikukkia talventörröttäjinä. Rantakukat kuitenkin näyttivät niin erikoisilta, että niitä oli pakko pysähtyä katsomaan. Se oli ihmeellinen näkymä, talventörröttäjät olivat täynnä ikään kuin vieri viereen pakkautuneita valkeita lumiperhosia.
 
 
Railonkin kävin katsomassa, sen vallit olivat nyt lumen peitossa ja itse railo ummessa. Tammikuussa railo oli sulana ja uomasta ylös nousseet jäälohkareet erottuivat selvästi.

Aamupäiväkahvien jälkeen teki mieli lähteä kuvaamaan lisää, koska päivä oli kevättalven parhaita. Mikä pettymys saariluodolle päästyäni, kun aurinko oli jo sulattanut jokaikisen perhosen! Lohdutin itseäni, että huominen antaa uuden mahdollisuuden löytää perhosia, koska seuraavaksikin yöksi oli luvattu pakkasta.

Seuraavana aamuna kävelin ripein askelin viidentoista asteen pakkasessa jään poikki saareen katsomaan, olisivatko lumiperhoset ilmaantuneet uudelleen. Ja olivathan ne!


Koska saariluoto oli aika tuulinen, siirryin varusteineni metsän suojaan rantakaislikkoon. Siellä huomasin, että lumiperhoset olivatkin vallanneet yön aikana järviruo´ot, myrtit, pajut, lepät, koivut, petäjät, kuuset ja kaiken mahdollisen. Lisäksi perhoset rupesivat sädehtimään, kun ne saivat auringolta timantit siipiinsä. Olin haltioitunut.
 
 
 
Kuvaamisen aikana tuuli rupesi yltymään entisestään. Tänä aamuna aurinko ei sulattanut perhosia, vaan ne lensivät valkoisin siivin tuulen mukana kevyesti pois puista ja pensaista, heinänkorsista ja kukkavarsista. Pian jäljellä oli enää ihan tavallisia talvipaljaita oksia ja ruokoja. Se, joka nukkui sinä sunnuntaiaamuna pitkään, menetti jotain sanomattoman kaunista.

-- Kuljin uomat niin utuiset

uontolasta kuulemaan
Siellä näin lumiperhosen
kauniin niin valkoisen
se luoksein lensi ja hymyili
niin kuin mun rakkaimpain

Lähdin mukaan lumiperhosen
kauniin niin valkoisen
Se kanssain tanssi ja
hyväili niin kuin mun rakkaimpain--

Runo Lassi Hoikka ja Souvarit, Lumiperhonen
LUE LISÄÄ

Kuka koskessa niiailee?

04 maaliskuuta 2017

Koskikara on kumma lintu - se muuttaa talveksi Suomeen. Kun Skandinavian pohjoisosien joet ja purot saavat yhtenäisen jääkannen, muuttavat koskikarat etelämmäs, koska täällä niille riittää ravintoa läpi vuoden. Keski- ja Etelä-Suomen kirkasvetisissä, myös kovilla pakkasilla sulana pysyvissä koskissa talvehtiikin 5000 - 10000 länsinaapurimaista tullutta koskikaraa. Maalis-huhtikuussa ne palaavat takaisin Ruotsin ja Norjan tuntureille pesimään. Suomessa on arvioitu pesivän vain kolme sataa koskikaraparia, nämä linnut puolestaan muuttavat talvehtimaan Venäjän Karjalaan.

Viime vuoden maaliskuussa yritin etsiä koskikaroja Luumäen koskista, mutta vedin vesiperän, sillä karat olivat jo ehtineet muuttaa pohjoiseen. Saatuani vihjeen Savitaipaleella nähdystä koskikarasta suuntasin toiveikkaasti sinne. Vilkkaana virtaava koski näytti kuitenkin tyhjältä, kun kuljeskelin pitkin lumista jokivartta helmikuisena pakkaspäivänä. Huomasin koskikaran vasta sitten, kun se syöksähteli vilkkaasti jäältä veteen tai kiipesi sukelluksen jälkeen seuraavalle tähystyspaikalle. Toisaalta koko lintu sulautui hyvin ympäristöönsä eli valkeaan lumeen, mustanruskeisiin kiviin ja tummaan veteen.
 

Talvisin sulassa koskessa asustava koskikara on ainoa varpuslinnuistamme, joka sukeltaa ravintonsa vedestä. Koska koskikara etsii ruoan näkönsä avulla, se viihtyy vain kirkkaissa, virtaavissa vesissä. Vedessä valkoinen rinta toimii valoa heijastavana ”peilinä”, kun lintu tutkii tummia kiven koloja etsien hyönteisten toukkia ja kotiloita.

Saalis nokassaan tämäkin koskikara hypähti jään reunalle syömään löytämäänsä makupalaa. Tosin karat viskaavat ensin pois toukan suojakotelon, joiden jäänteitä kertyy runsaasti ateriointikiville.
 

Aikansa hypeltyään koskikara asettui ikään kuin sukimaan itseään, mutta ilmeisesti se rasvasi pyrstörauhasen eritteellä höyheniään. Koskikarat viihtyvät vedessä myös kovilla pakkasilla, koska höyhenpuku hylkii vettä ja eristää lämpöä tehokkaasti.

Kivellä ollessaan kara niiaili alinomaa; elehtiminen kielii haukoille, saukoille ja muille pedoille, että lintu on varuillaan ja valmis pakenemaan.
 

Koskikaralla on muutaman sadan metrin pituinen reviiri, jossa se asustelee yksin - luultavasti sen takia näinkin vain yhden karan. Ties monettako talvea tämäkin lintu viettää Partakoskessa, sillä siivekäs saattaa palata jopa kymmenenä talvena samalle sulalle.
 

Uhanalaisuusluokituksessa Norjan kansallislintu koskikara on pudonnut vaarantuneiden lajien joukkoon. Koskikaran nimi on viroksi vesipapp, sillä linnun väritys muistuttaa papin tummaa pukua lipereineen, myös tieteellinen nimi Cinclus tarkoittaa pyhää. Kielitieteilijöiden mukaan linnun nimen loppuosa kara on monitulkintainen; nimi tarkoittaa muun muassa kuivunutta oksaa tai se voi tulla verbeistä karata, karauttaa tai karaista.



Koskikara on vanhojen uskomusten mukaan väkevä taikalintu, sillä siihen on siirtynyt kosken voima. Saamelaiset pitivätkin koskikaraa onnea tuottavana lintuna. Koskikaralla oli erityinen suhde hevosiin, sillä koskikaran taikavoiman avulla pystyi välttämään petollisia hevoskauppoja. Uskottiin myös, että sivelemällä koskikaraa voitiin vaikuttaa omaan viehätysvoimaan vastakkaisen sukupuolen houkuttelemiseksi.

--Tämän näkymän takaa häämötti toinen tutumpi,
tuhat kertaa nähty maisema.
Oli kuin pakkasessa höyryävä, musta, uhkaavasti vilistävä koski
olisi yhä kohissut jäisessä uomassaan;
kuin olisi koskikara, salaperäinen satulintu,
yhä sukellellut nuolennopeasti mustaan veteen. --
Matti Hälli

Lähteet: BirdLife; LuontoPortti; Yle Kulttuuri/Maarit Piri-Lahti. Eero Ojanen, Suomen myyttiset linnut; Suomen eläimet. Linnut; Yle uutiset 7.2.2017. Mika Moksu; Alice Karlsson. Suomen Luonto 23.2.2017; Suomen luonnonsuojeluliitto. Luonnonsuojelija 2011; Tiira 4/2016; Matti Hälli, Valkea kaupunki
LUE LISÄÄ