sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Talventörröttäjien siemenkodat, osa 1

Talventörröttäjiksi kutsutaan ruohovartisia kasveja, joiden kuoleutuneet osat säilyvät pystyssä läpi talven. Ne ovat talvisiementäjiä eli ainakin osa siemenistä varisee vasta talvella hangen pinnalle.

Jotta kasvit menestyisivät pohjoisissa oloissamme, niiden täytyy talvehtia juurakkona, maavarren avulla, itusilmuna, sipulina, mukulana, varren osana tai siemenenä, joka on kaikkein talvenkestävin. Talvella kasvien siemenet ovat lepotilassa, mikä estää siementä itämästä väärään aikaan. Useimpien törröttäjien siemenet tarvitsevat myös kylmänkokemuksen itääkseen. Talventörröttäjien siemenet voivat olla muodoltaan hyvin erilaisia, mutta jos kasvilla on pyöreät siemenet, ne leviävät lumen päällä parhaiten. Kasveilla on lukemattomia tapoja pakata siemenensä, esittelen seuraavissa kuvissa siementuppiloita, -ruukkuja ja -laukkuja.



Kannusruohon kodat ovat ruukkumaisia ja repalelaitaisia. Kauniit keltaisenoranssit kukat ovat syystalvella muuttuneet vaaleanruskeiksi pyöreähköiksi kotahedelmiksi. Kota on noin sentin mittainen ja kärjestä hammastettu. Karistessaan hangelle parin millin mittaiset mustanruskeat kiekkomaiset siemenet kulkeutuvat helposti kauas emokasvistaan.

Keltainen kannusruoho on yleinen koko maassa ja kukkii teiden varsilla ja ojien reunoilla kauniisti keskikesästä pitkälle syksyyn.



Lehtoakileijalla on kookkaat monilokeroiset tuppilohedelmät, jotka ovat täynnä mustia pyöreitä pienenpieniä siemeniä. Vaaleanruskeat, keskeltä paksuuntuneet ja kärjistään suipot tuppilot sijaitsevat yksittäin varren haarojen päissä ylöspäin kääntyneinä. Olen joskus kokeillut siemenien kypsyysastetta helisyttämällä noita tuppiloita. 

Akileija on minulle tuttu jo lapsuudesta, sillä sitä kasvoi kotipihassani vaaleanpunaisena, mutta akileijan kukat voivat olla myös sinisiä tai valkeita. Lehtoakileijaa onkin kasvatettu koristekasvina jo 1700-luvulla, sittemmin tämä joka pihan puutarhakasvi on levinnyt myös lehtimetsiin ja pientareille.


Puna-ailakin oljenkeltaiset maljamaiset siemenkodat ovat kauniisti liuskalaitaisia. Maljan pohjalla on nähtävissä runsaasti mustia pallomaisia millin kokoisia siemeniä, jotka lentelevät hangelle vasta lopputalven tuulissa ja tuiskuissa. Puna-ailakki on kaksikotinen, mikä tarkoittaa, että talvisia siemenruukkuja kantavat ainoastaan naaraspuoliset kasviyksilöt. 

Kesäkuussa puna-ailakin magentanpunaiset kukat helottavat teiden varsilla ja niityillä ympäri Suomen. Kun olin lapsi, toimme puna-ailakkeja Kemistä mummolareissuilla kodin pihapiiriin, koska niitä ei silloin kasvanut Pohjois-Savossa.





Pikkulaukun siemenet sijaitsevat litteässä kodassa, pullean ja ahdassuisen verhiön sisässä. Syksyllä pientä laukkua muistuttava kota aukeaa. Siemenet putoavat kodan pohjalle, jolloin hento tuuli kalistelee niitä kuin pienoiskokoisia marakasseja. Vasta voimakkaalla tuulella siemenet sinkoavat ja leviävät kauas emokasvistaan. Samankaltainen kota- ja siemenratkaisu on myös kannusruoholla.

Pikkulaukut ilmestyvät vaatimattomine kukkineen kesä-heinäkuussa polkujen varsille ja joutomaille. Lapsena keräsimme niiden hedelmiä leikkeihin kahvinpavuiksi.




Varjoliljan kukittua sen kotahedelmät jäävät talveen saakka pystyssä olevaan varteen. Itse asiassa siemenkodat varistavat siemenensä vasta talvenmyrskyjen heilutellessa talven törröttäjäksi jäänyttä kasvia. Varjolilja on helppo kesällä tunnistaa sinipunaisista tai tummanpunaisista kukistaan. Itse asiassa tutustuin ensiksi sen hauskannäköisiin kotahedelmiin toissa syksynä, ja vasta viime kesänä kasvin puhjettua kukkaan sain selville, että kyseessä on varjolilja.

Varjolilja on hyvin perinteinen koristekasvi, jota on viljelty Suomessa satoja vuosia ja Ruotsissa mahdollisesti jo keskiajalla. Varjolilja on myös viljelykarkulainen, sillä se hyppää pihasta helposti metsään ja kasvaa siellä luonnonkasvin tapaan. Tämä ei toisaalta ole yllättävää, sillä kasvin luontainen levinneisyysalue ulottuu Suomen rajoille saakka. Minä olen havainnut yksittäisen karkulaisen Lappeenrannassa kahdessa eri paikassa, jotka sijaitsevat  kymmenen kilometrin päässä toisistaan.





Jos tulppaanin annetaan siementää, sipulin voima menee siemenien valmistamiseen. Sen sijaan kun kuoleutunut kukka poistetaan kukinnan jälkeen ja vain varsi lehtineen jätetään lakastumaan, kukkasipuli kerää voimaa seuraavan kevään kukintaan.
Viime keväänä päätin kuitenkin jättää poistamatta kukinnot, koska niistä alkoi muodostua kauniita siemenkotia. Seurasin nimenomaan siemenkotien kehitystä, sillä tulppaanin kasvattaminen siemenestä vaatii kärsivällisyyttä, ja voi kulua vuosia ennen kuin pieni siemen varttuu kukkivaksi sipuliksi. Jos kuitenkin käy oikein hyvin, voi lähivuosina meidän piharinteeseen ilmestyä uusia kasvitieteellisiä tulppaaneja.

Siemenet kysyvät lupaa

Siemenet kysyvät lupaa lähteä
lentämään tuulessa,
lupaa tippua kosteaan maahan,
sadat siemenet tutkivat tuulta,
tunnustelevat aurinkoa pinnallaan,
kuuntelevat varsien rapinaa,
kuorensa jännittynyttä hiljaisuutta.

On melkein oikea aika,
on aika
hypätä tuntemattomaan,
aika siirtää sukupolvia yli hetken,
yli sen mahdottoman hetken,
kun mikään ei ole enää varmaa,
kun äiti ei enää kanna,
äiti ei enää jaksa, kantaa siemeniään.

Ohieletyn kesän jälkeen on hiljaisuus
ja kuolema nousee kuivuvaa runkoa ylös.
Siemenien hiljaisuus maassa näkee jo unia
keväästä.

Lähteet: Ari-Pekka Huhta, Talventörröttäjät; LuontoPortti: Pertti Ranta, Villit vihreät kaupungit. Suomen kaupunkikasvio; www.rajarailona.com, Tätä metsää minä rakastan

tiistai 24. tammikuuta 2017

Pihabongaus 28. - 29.1.2017


Osallistuitko vuosi sitten Pihabongaus-tapahtumaan, kuten minäkin? Vaikka tuolloin havaintoni jäivät kovin vaatimattomaksi, tänä vuonna toivon bongaavani lintuja edellisvuotta enemmän. Viime tammikuun lopussa  tarkkaili lintuja 18 000 ihmistä ympäri maan yli 12 000 pihalla. Silloin havaittiin 94 lintulajia ja noin 440 000 lintuyksilöä.

Sinä ja minä ja me kaikki asiasta kiinnostuneet voimme tarkkailla lintuja joko lauantaina 28.1. tai sunnuntaina 29.1. yhden tunnin ajan esimerkiksi omalla pihalla tai muussa valitsemassasi paikassa. Havaittujen lintujen määrä ei ole ratkaisevaa, koska pihabongauksen tarkoituksena on saada meidät seuraamaan lintulaudan ja kotipihan lintuja sekä kiinnostumaan lähiluonnosta. Lisäksi tapahtuman säännöllisyyden ja suuren osallistujamäärän ansiosta saadaan ja on saatu hyödyllistä tietoa Suomen talvisesta linnustosta sekä monien lintulajien kannanvaihteluista.

BirdLifen pihabongaukseen osallistuminen on helppoa:

Tunnista lintulajit.
Laske yksilöt.
Ilmoita tulos.

Yksilöitä voit kirjata esimerkiksi tulostettavaan
Pihabongaus-lomakkeeseen. Hyviä bongaushetkiä!
 


Närhen sulat

Te oottako kuullu juttua tätä. Kun tuli närhelle hirveä hätä.
Sai kutsun se juhliin aivan totta
ja siitähän se syntyikin soosi ja soppa.
kun ei ollut pukua hienoa niin, vaikka kaikki kopat pengottiin.
Ei löytynyt sopivaa untuvaa, ei höyhentä, ei sulkaakaan.
Ei auttanut närhen muuta kuin kerjuulle lähteä.
Ja saatiinhan vihdoin närhelle puku.
Ja sen lupasi pyhästi koko suku, että höyhenet kyllä tuodaan takaisin.
Mutta kun tuli höyhenten palautusaika
närhi ei luopunutkaan untuvastakaan vaikka luvattu oli joka höyhen takaisin antaa.
Vaan siitäpä suuttuikin metsänväki joka närhen kierouden näki.
Ei närhet vieläkään rauhaa saa vaan täytyy niiden vaeltaa paikasta toiseen peloissaan.

Lähteet: BirdLife; Runo on Linnut-sarjaa, kirjoittajana nimimerkki pieni nuotio 21.4.2009.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Kuurankukkasia

Kuurankukkasia piirtyneen sun ikkunaasi näin, kuuran kukkia nyt kannan sisälläin lauloi Joel Hallikainen kautta aikojen Suomen viidenneksi myydyimmän albumin avausraidalla. Minulle Hallikaisen laulussa romanttiselta kuulostavat kuurankukat kuitenkin kielivät kaivatun valskaavasta ikkunasta, sillä lämmön karatessa ikkunan pinnasta kuuraa alkaa muodostua. Ilmassa oleva vesihöyry härmistyy pintaan ja muuttuu jääkiteeksi, jonka ympärille kuurankukkien kiteet alkaa rakentua. Kuurankukkia muodostuu tyypillisesti selkeässä säässä, kun näkyvissä on sininen tai tähtitaivas.








 
Kuvasin kesätalomme kuistin ikkunoihin muodostuneita kuurankukkasia eräänä alkutalven kirkkaana pakkaspäivänä sen muutaman valoisan tunnin aikana. Kuurankukkia näkee juuri kylmien tilojen ikkunalaseissa, mutta monelle ovat vielä tutumpia pakkasyön kirjailemat auton ikkunat. Se on sitä arjen estetiikkaa. Viime viikolla ihastelin niin kovasti autoni etulasin kuurankukkia, että en meinannut malttaa raaputtaa niitä pois. 

Matka halki talvimaiseman yhtä hääjuhlaa:
huurrehuntuiset talvimorsiamet 
tanssivat tienvarsilla 
kuurankukkia käsissä.   

Lähteet: Meteorologi Hannu Valta Ilmatieteen laitos; Maaria Leinonen, Kuurankukkasia

lauantai 14. tammikuuta 2017

Suomen luonnon myrkkykasvit, osa 2

Tuttavani biologi Annukka Partasen avustuksella kokosin kaksiosaisen myrkkykasveista kertovan kirjoituksen, jonka ensimmäinen osa julkaistiin viime viikolla. Suomessa ei ole ollut vuosikymmeniin yhtään kuolemaan johtanutta kasvimyrkytystä. Lievempiä tapauksia on kuitenkin melkoisesti, sillä Myrkytystietokeskukseen tulee joka vuosi yli 2000 puhelua myrkyllisistä kasveista. Useimmat tiedustelut koskevat pikkulapsia, jotka ovat maistelleet esimerkiksi marjoja. Tiedossa olevia kasveista johtuvia kuolemia ovat aiheuttaneet muun muassa myrkkykeiso sekä raparperin vihreät osat.

Kasvienkin kohdalla kannattaa noudattaa siis varovaisuutta ja muistaa, ettei koskaan pidä käyttää ravinnokseen sellaista kasvia tai marjoja, joita ei varmuudella tunnista syötäviksi. Lapsille kannattaa teroittaa pienestä pitäen, että kasveja ei maistella ilman vanhempia, ja osoittaa myös maastossa myrkylliset yksilöt. Moniin myrkyllisiin kasveihin liittyy paitsi pelkoa, myös erilaisia tarinoita ja paikoin hyvinkin värikästä kansanperinnettä.

Mustakonnanmarja (Actaea spicata)

Mustakonnanmarja on lehdoissa kasvava leinikkikasvi, jonka kansa tunsi myös karhunmarjan, surmanmarjan, kuolemanmarjapuun ja mörönmarjan nimellä. Mustakonnanmarja onkin kauttaaltaan myrkyllinen kasvi.
 
Kuva: Annukka Partanen 

Etenkin sen tummat marjat sisältävät tappavan myrkyllisiä aineita, jotka vaikuttavat limakalvoihin ja ruoansulatuskanavaan sekä keskushermostoon. Marjat aiheuttavat iholle joutuessaan punoitusta ja rakkoja, syötynä puolestaan pahoinvointia, vatsakipuja ja ripulia, joita seuraa huimaus ja hengenahdistus. Kuolettava annos aiheuttaa hengityselimistön halvauksen ja verenkierron pysähtymisen. Euroopassa kasvia on käytetty vanhoina aikoina etenkin joissakin hoveissa epämiellyttävien henkilöiden eliminoimiseksi.


Kuva: Annukka Partanen 

Kansa on käyttänyt mustakonnanmarjaa lääkkeenä monin tavoin. Versoista tehdyllä keitteellä on hoidettu ihotauteja ja astmaa. Juurista puolestaan on keitetty puuroa, jolla on hoidettu hauteena erilaisia rauhasturvotuksia. Lönnrotkin kasvin mainitsee todeten, että ”Yksi ainoa marja on kanoja sekä muita lintuja surmannut. Väkevä juuriliemi karkottaa luteet. Marjamehusta saadaan alunoin mustaa läkkiä”. Marjoista saakin alunan kanssa keittämällä kirjoitusmustetta.

Punakoiso (Solanum dulcamara)

Punakoison näkee silloin tällöin kasvamassa maata pitkin pientareilla tai köynnöstämässä muissa kasveissa. Sillä on perunankukkia muistuttavat violetit kukat, ja marjat ovat aluksi vihreitä, mutta muuttuvat kypsyessään läpikuultavan punaisiksi.


Munanmuotoiset marjat haisevat pahalta, joten vahingossa niitä tuskin kukaan laittaa suuhunsa enempää kuin yhden. Onneksi niin, sillä kasvi sisältää solaniinia ja muita samoja myrkkyjä kuin perunan vihreät osat. Nämä myrkyt vahingoittavat ruoansulatuselimistöä ja lamauttavat keskushermostoa. Koko kasvi on myrkyllinen, mutta suurimmat pitoisuudet ovat varressa ja lehdissä. Myrkytysoireita ovat vatsakipu, ripuli, päänsärky, kuume ja heikko olo. Suuremmat annokset lamaavat keskushermostoa, hengitystä ja sydäntä johtaen pahimmassa tapauksessa kuolemaan.

Minä huomasin tämän Annukan esittelemän kasvin ensimmäisen kerran tämän vuoden elokuussa, silloin muutaman metrin korkeudessa näkyvät punaisenkuultavat marjat herättivät huomioni tutun polun varressa. Nämä punakoison marjakuvat otinkin sillä reissulla.
 


Punakoiso on ollut ennen vanhaan apteekkitavaraa, mutta nykyisin sitä ei enää saatavana lääkkeeksi. Sen on uskottu lisäksi tarjoavan muunkinlaista suojaa, sillä se on turvannut navettoja ja karjasuojia noidilta. Englannissa paimenet ovat tehneet punakoison varsista vanteita eläinten kaulaan uskoen, että ne suojasivat pahalta silmältä.

"Varsista pieniksi leikattuna ja teeksi laitettuna on hyvä apu moneen vikaan, syyhelmiin, savipuoliin ja muihin ihorohtumiin, kolottajiin, keltautiin, kerpukkiin, mätähaavoihin, ruusupöhöön. Marjat ovat myrkyllisiä, oksetuttavat ja ulostuttavat. Koirat ovat 3:sta marjasta kuolleet. Varret sopivat vanteiksi kipoille ja kannuille, myös vasuiksi." -Lönnrot

Punakoiso

Syvänvihreästä loistaa jotakin
- kuin kukka taikka marja.
Punainen on lailla rubiinin
punakoison kirkas sarja.

Pudoten pisaroina veren,
kirkkaina, vaan läpi kuultaen.
Hedelmä vihertävän meren,
vain koralli on samankaltainen.

Museoamanuenssi, ekologi Annukka Partanen. Lähteet: Anna Kokkonen, Myrkkykasvit; Jouni Paarlahti, Myrkkykasvit; Piirainen &Vainio, Kotimaan luonnonkasvit; Retkeilykasvio, Luonnontieteellinen keskusmuseo; Runon kirjoittaja on Suomi24 nimimerkki tee.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Suomen luonnon myrkkykasvit, osa 1

Tuttavani biologi Annukka Partanen on erikoistunut tutkimaan Suomen luonnossa esiintyviä myrkkykasveja. Hänen avustuksellaan kokosin kaksiosaisen myrkkykasveista kertovan kirjoituksen, jonka toinen osa julkaistaan ensi viikolla.

Suomen luonnossa kasvaa noin 200 myrkylliseksi tunnistettua kasvia, joista kymmentä pidetään tappavan myrkyllisinä. Kasvien myrkyllisyyden arviointi on tosin hankalaa, sillä myrkyt toimivat hyvin eri tavoin ja niiden keskinäinen vertaileminen on vaikeaa. Myös kasvin yleinen vaarallisuus vaihtelee. Hyvänmakuinen, helposti toiseen kasviin sekoitettavissa oleva myrkkykasvi aiheuttaa herkemmin myrkytystapauksen kuin harvinainen, pahanmakuinen ja selvästi muista kasveista ulkonäöltään poikkeava, vaikka jälkimmäinen olisi myrkyllisempi näistä kahdesta. Suurin osa myrkyllisistä kasveista aiheuttaa paikallisia iho-oireita tai ärsyttää ruoansulatuskanavaa. Moniin myrkyllisiin kasveihin liittyy paitsi pelkoa, mutta myös erilaisia tarinoita ja paikoin hyvinkin värikästä kansanperinnettä.

Näsiä (Daphne mezereum)

Vaikka kasvien myrkyllisyyden vertailu onkin vaikeaa, näsiä mainitaan useissa lähteissä Suomen luonnon myrkyllisimpänä kasvina. Muutama marja riittää viemään lapsen sairaalaan, kuudella lähtee jo henki. Aikuiselle 10 - 15 marjaa riittää tappavaksi annokseksi. Myös näsiän varsi on myrkyllinen.

Kuva: Annukka Partanan



Esittelin kukkivan näsiän blogissani viime keväänä. Ajattelin silloin, että myöhemmin kesällä valokuvaan sen kauniita punaisia marjoja. Kun menin katsomaan näsiää ensimmäisen kerran kukinnan jälkeen, marjat olivat vielä vihreät, siispä jätin ne odottamaan kypsymistä. Seuraavalla kerralla marjat olivat kuitenkin kadonneet viimeistä myöten, linnut ovat nimittäin hyvin persoja näsiän marjoille eikä myrkky vaikuta lintuihin haitallisesti. 


Näsiä

Siellä loistaa näsiä
salainen sen tehtävä:
sen täytyy myrkyt
metsästä
imeä itseensä. (3. säe neljästä)
 

Myrkkykeiso (Cicuta virosa)

Myrkkykeiso on suunnilleen yhtä myrkyllinen kuin näsiä. Villiyrttivillityksen myötä on entistä tärkeämpää tunnistaa myrkkykeiso, ettei sotke sitä ruuaksi käytettävään vuohenputkeen. Kesä-heinäkuussa kukkiva myrkkykeiso kasvaa märillä paikoilla, usein suoraan vedessä.

Erityisen omaleimainen on kasvin juurakko, joka on paksu, lokeroinen ja maultaan makea. Miellyttävästä maustaan huolimatta juurakko on koko kasvin tappavin osa, yhden juurakon syöminen vie hengen varmuudella aikuiseltakin. Keiso on lisäksi aiheuttanut lievempiä myrkytyksiä, kun lapset ovat leikanneet sen varren puhallusputkeksi ja käyttäneet leikkauspintaa suussaan.

Kuva: Annukka Partanen

Keison myrkky aiheuttaa epilepsiaa muistuttavan tilan, joka johtaa muutamassa tunnissa kuolemaan. Oireet alkavat viimeistään tunnin sisällä kasvin nauttimisesta. Alkuoireisiin kuuluvat suun polttelu, suun ja nielun kangistuminen, pahoinvointi, sydämen tykytykset ja huimaus. Tätä seuraavat kouristukset, joiden aikana suusta tulee verensekaista vaahtoa. Noin puolet myrkytyksistä johtaa kuolemaan puolen vuorokauden sisällä myrkytyksestä, kun hengityselimistö lamaantuu kokonaan.

Myrkkykeisosta on olemassa monia nimiä, jotka heijastelevat sen käyttöä ja siihen liittyviä uskomuksia: keisonputki, vesiputki, villiputki, velhonputki, myrkkyputki ja eläintenmyrkky. Keison käyttöä lääkkeenä meillä ei ole juuri ollut edes vanhoina aikoina, mutta muualla maailmassa sitä on joskus keitetty rasvan kanssa jäsenkolotusten tai paiseiden hoitoon. Norjassa myrkkykoisoa on käytetty sisäisenä hoitona kihdissä ja reumatismissa. Realistisin hyötykäyttö maailmalta löytyneekin Kamtšatkan alueelta, jossa keisoa on käytetty nuolimyrkyn lähteenä.

Huomasin ja tunnistin Annukan esittelemän myrkkykeison ensimmäistä kertaa, kun etsin sammaleläintä Savitaipaleen rantavesistä. Kuvasin keison sopivalta etäisyydeltä, mutta en rohjennut koskeakaan siihen.

Tornion alueella karjaa piinasi 1700-luvulla merkillinen torniontauti. Joka vuosi keväällä menehtyi jopa kymmeniä nautoja, kun ne päästettiin keväällä laitumelle. Kasvitieteilijä Carl von Linné ymmärsi ensimmäisenä myrkkykeison vaarallisuuden ja ratkaisi aluetta vaivanneen karjataudin arvoituksen: keväällä innoissaan laitumelle päässeet eläimet söivät myrkkykeisoa ja menehtyivät myrkytykseen. Vielä tänä päivänäkin eläinlääkärit joutuvat välillä vastatusten tämän ongelman kanssa.
 
Synnyinmaa: nämä mielen karvaat niityt
joille niukka sade on suolaheinän suonut,
myrkkykeison kattamat rannat, pilkahdus hulluruohon
ja katkera tatar pihoilla valloillaan.

Museoamanuenssi, ekologi Annukka Partanen. Lähteet: Anna Kokkonen, Myrkkykasvit; Jouni Paarlahti, Myrkkykasvit; Piirainen & Vainio: Kotimaan luonnonkasvit; Retkeilykasvio, Luonnontieteellinen keskusmuseo; Silja Frangén, Näsiästä Nokkosakkaan; Aila Meriluoto, Maamme