lauantai 18. marraskuuta 2017

Muurahaiset, metsän salainen yhteiskunta, osa 2

Muurahaiset ovat elintärkeitä monille kasveille ja eläimille. Muun muassa sinivuokot, orvokit, käenrieskat, rohtoimikät, kevätpiipot ja maitikat leviävät nimenomaan muurahaisten avulla. Muurahaiset ja niiden kotelot ovat puolestaan hämähäkkien, tikkojen sekä mäyrien ja karhujen ravintoa. Jotkut linnut käyvät jopa ”kylpemässä” muurahaispesässä, jotta pääsisivät eroon syöpäläisistään.  



Suomessa elää kuusi kekomuurahaislajia ja yli viisikymmentä muuta muurahaislajia. Yksittäisistä hyönteisryhmistä muurahaiset ovat metsän tärkein ryhmä. 
 






Suurimmat muurahaisemme hevosmuurahaiset asustavat lahovikaisen tai kuolleen havupuun sisällä, jonka runkoon tai kantoon ne kaivavat käytäviä ja kammioita. Meidän pihan reunassa vuosia sitten vioittunut kuusi tuli pikkuhiljaa täyteen koloja, kun tikat ja palokärjet herkuttelivat rungosta löytämillään hevosmuurahaisilla.

Hevosmuurahaiset rakentavat kennomaisen pesäontelonsa nimenomaan sydänpuuhun, kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Pesä laajentuu ylöspäin vuosi vuodelta ja voi olla jopa kymmenen metriä korkea. Kovalla tuulella puu saattaa murtua juuri pesän kohdalta.

Metsäisellä seudulla hevosmuurahaisnaaras voi perustaa pesänsä myös talon rakenteisiin, esimerkiksi hirsiin tai lattiaan. Hevosmuurahainen ei syö puuta, mutta se jyrsii hirteen kolon pesää varten.


Viholaisen sukuun kuuluu kymmenen suomalaista lajia, joita kutsutaan yleisesti myös polttiaisiksi. Siloviholaisia sanotaan kansan kielellä myös kusiaisiksi. Ne pesivät kivien alla, mättäissä tai kannoissa ja hankkivat ravintonsa pääasiassa maan alta. Viholaiset pistävät herkästi ja pistos on kirvelevä. Sen sain tuta viime kesänä, kun olin valokuvaamassa järven rannassa ja satuin vahingossa astumaan polttiaisten pesään.

Keltiäiset sekoitetaan usein värinsä vuoksi kipeästi pistävään kusiaiseen. Keltiäisillä ei kuitenkaan ole myrkkyä eikä pistintä, ne ovat hidasliikkeisiä, lempeitä muurahaisia. Keltiäiset elävät maan alla ruohostoissa. Maan alla sijaitsevan pesän päälle saattaa ajan myötä muodostua korkea maamyyrän kekoa muistuttava kumpare, näitä olen nähnyt matalakasvuisilla niityillä.

Kahden millimetrin pituiset, kellertävät tai punertavat faaraomuurahaiset elävät sisätiloissa ympäri vuoden. Ne pitävät asuinhuoneiden lämpötilasta, koska ovat lähtöisin tropiikista mutta levinneet tavaroiden mukana ympäri maailmaa. Pesäkin on jossain lämmönlähteen, esimerkiksi uunin tai lämpöpatterin lähellä. Faaraomuurahaiset ovat kaikkiruokaisia ja vaikeasti hävitettäviä.

Pienet mustat sokerimuurahaiset eli mauriaiset voivat vallata keväisin puutarhan, terassin tai kodin sisätilat, mutta ne saattavat olla joskus myös ympärivuotinen vitsaus. Yleensä mauriaisten pesä on ulkoseinän takana maassa talon aurinkoisella puolella, esimerkiksi kukkapenkissä tai pihalaattojen alla. Mauriainen ei pure, mutta ulkona puutarhassa siitä voi olla välillisesti haittaa, koska se pitää "kotieläiminään" kasveja tuhoavia lehtikirvoja.



Sokerimuurahaiset viihtyvät keittiössä ja ruokakaapeissa, joista ne löytävät syötävää, koska ovat persoja makealle. Kuvassa tarjoilen niille kotimaista hunajaa valokuvaamista varten.

Muurahainen kantaa mustikkaa:
se on menossa keilaamaan.

Lähteet: Jouni Tikkanen. Suomen Luonto 26.7.2017; Helsingin Uutiset 21.7.2016; Arja Kivipelto. Tiede. Helsingin Sanomat 9.6.2016 ja 6.7.2016; Faunatar; Hyönteismaailma; Jani Kaaro. Petri Riikonen. Tiede-lehti 6/2000; Kankaanhuhta, V.& Väkevä, J. Metla/Luonnonvarakeskus; Merja Siirilä. Yle 8.7.2015; Olsen, Pikkuötökät talossa ja puutarhassa; Luontoliitto; Peda.net; Pertti Koskimies. Opas Suomen luontoon; Sami Kilpiö. Lasten tiedekysymykset. Helsingin Sanomat 20.10.2017; Suomen eläimet. Hyönteiset; Suomen luonnonsuojeluliitto; Suomen luonnonsuojeluliitto. Pohjanmaa; Suomen Luonto 8/2017; Yle. Luonto. Kati Turtola 13.8.2014; Vieraslajit; Yle. Oppiminen; Lasse Kämäri, Loistava puhallus

perjantai 10. marraskuuta 2017

Muurahaiset, metsän salainen yhteiskunta, osa 1

Muurahaiset ovat yli sata miljoonaa vuotta sitten ampiaisista kehittyneitä myrkkypistiäisiä, jotka ovat levinneet lähes koko maapallolle. Pistiäisiin kuuluvat myös mehiläiset ja kimalaiset. Muurahaiset ovat maailmanlaajuisia menestyjiä, koska ne pärjäävät hyvin monenlaisissa elinympäristöissä ja niillä on tehokkaat yhdyskunnat.

Muistatko muurahaisiin liittyvän elämyksen lapsuuden kesiltä: Työnsit heinän tai ohuen kuoritun oksan muurahaispesään ja annoit sen maustua hetken. Sitten vedit heinää hitaasti huulten välissä ja nautit, kun kirpeys kutitti suuta. Tämä maku tulee muurahaishaposta, jonka avulla pistintä vailla olevat muurahaiset puolustautuvat.
 




Muurahaisilla on suuri ekologinen merkitys, sillä pesimäalueilla niitä voi olla jopa tuhansia neliökilometriä kohden. Erityisesti kekomuurahaisia pidetään tärkeinä metsien tuhohyönteisten hävittäjinä, lisäksi ne vähentävät maapohjan happamuutta keräämällä neulasia. Tämän vuoksi useissa Keski-Euroopan maissa kekomuurahaisia yritetään suojella eri tavoin.

Monilla kekomuurahaisilla on pesäverkostoja, koska yhtä kekoa ei kannata kasvattaa loputtomiin. Pesistä lähtee satojen metrien pituisia polkuja, joita pitkin muurahaiset kulkevat keräämään puista kirvojen mesikastetta. Lapsuudessani äiti kertoi, että kirvat ovat muurahaisten lehmiä, koska muurahaiset hoivaavat kirvoja ja lypsävät niitä. Puista muurahaiset keräävät myös hyönteisiä ja niiden toukkia ruoakseen. Kekomuurahaiset aiheuttavat toisaalta haittaakin hoitaessaan kirvoja, jotka ovat kasvituholaisia. 
 

Suuret muurahaiskeot ja isot polut ovat tärkeä osa iäkästä havumetsää. Keot voivat olla 50 – 100 vuotta vanhoja ja useita metrejä korkeita. Pesästä jopa puolet voi sijaita maan alla. Sekä maanpäällinen että maanalainen osa ovat täynnä erilaisia kammioita, joita käytävät yhdistävät. Keon tarkoituksena on lämmön säätely: maanpäällinen osa kerää lämpöä, jota muurahaiset johtavat alaspäin käytäviin tilanteen mukaan. Muurahaiset talvehtivat horrostilassa pesän alaosissa tai maanalaisissa onkaloissa, mutta nousevat jo varhain keväällä pesäkeon päälle.

Suomen suurin muurahaispesä on Jalasjärvellä. Yllä olevaan mahtavankokoiseen kekoon törmäsin Iso-Syötteen tunturimaastossa. Ylimmän kuvan laaja muurahaispesä on puolestaan Ylläkseltä. Suomessa kekomuurahaisten yhdyskunnat ovat vähentyneet, koska nykyinen metsätalous pirstoo ja nuorentaa metsiä ja siten muuttaa niitä muurahaisille epäedulliseen suuntaan.
 


Muurahaiset elävät hyvin järjestäytyneessä yhdyskunnassa, jota johtaa kuningatar. Lisäksi yhdyskuntaan kuuluu työläisiä ja kuhnureita eli koiraita. Isoissa keoissa voi asua miljoona työläistä ja jopa tuhat kuningatarta.

Kuningattaria kasvatetaan naaraista, joita ruokitaan poikkeuksellisen hyvin. Ne ovat varsinaisia munimiskoneita, jotka takaavat pesän jatkuvuuden. Useilla lajeilla kuningattaret elävät vuosia, joillakin jopa 10 - 20 vuotta. Yhdessä pesässä on yleensä useita kuningattaria, sillä osa kunkin munapolven kuningattarista jää lisääntymään kotipesään.

Työläiset ovat naaraita, joita on ruokittu huonommin kuin kuningattariksi kasvatettuja yksilöitä. Työläiset elävät noin vuoden. Ne pitävät huolta kuningattarien hyvinvoinnista, kunnostavat ja vartioivat pesää, hoitavat jätteet sekä huolehtivat munista ja toukista. Kaikki muurahaiset, joita näemme vilistämässä pesässä tai poluilla, ovat työläisiä.

Koiraat eli kuhnurit ovat yhteiskunnan lyhytikäisimpiä jäseniä. Ne elävät yleensä vain muutamia viikkoja ja kuolevat hoidettuaan tehtävänsä eli pariteltuaan nuorten, häälennolleen lähteneiden kuningattarien kanssa.
 
Lentomuurahaiset eivät ole omia lajejaan vaan pariutumisaikaan siivet saaneita eri lajien koiraita ja kuningattaria, häälennon jälkeen ne pudottavat siipensä. Työläiset sen sijaan ovat siivettömiä. Muurahaistutkijoiden mukaan yhteiselämän mestareiksi kiitetyillä muurahaisilla on myös toinen luonto, sillä ne syyllistyvät jopa murhiin, kun pitää turvata omien geenien tehokas levitys. Joillakin lajeilla työläiset käyvät varsinaiset reviiritaistelut kesän alussa.

Helsingin Sanomissa julkaistaan viikoittain lasten tiedekysymyksiä. Kolmivuotias Akseli tiedusteli viime viikolla, pääseekö muurahaiselta pieruja. Helsingin yliopiston ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Jonna Kulmuni vastasi Akselille, että kyllä pääsee. Muurahaisten piereskelyä ei tiettävästi ole kuitenkaan tutkittu tarkemmin. Sitten tutkijatohtori jatkoi, että muurahaiset käyvät vessassakin. Muurahaispesässä on nimittäin kakkaamisalue, siis mukava ja lämmin sisävessa.


Yläpuolella olevalla videolla vilistävät pikkutoverit ovat hevosmuurahaisia. Hevosmuurahaisista lisää myöhemmin ilmestyvässä Muurahaiset-sarjan toisessa osassa.

 
Muura-muurahainen kortta kuljettaa,
ahkerasti työssään aina ahertaa.
Valmis on kohta keko komea,
muura-muurahainen kortta kuljettaa.

Lähteet: Jouni Tikkanen. Suomen Luonto 26.7.2017; Helsingin Uutiset 21.7.2016; Arja Kivipelto. Tiede. Helsingin Sanomat 9.6.2016 ja 6.7.2016; Faunatar; Hyönteismaailma; Jani Kaaro. Petri Riikonen. Tiede-lehti 6/2000; Merja Siirilä. Yle 8.7.2015; Olsen, Pikkuötökät talossa ja puutarhassa; Luontoliitto; Peda.net; Pertti Koskimies. Opas Suomen luontoon; Sami Kilpiö. Lasten tiedekysymykset. Helsingin Sanomat 20.10.2017; Suomen eläimet. Hyönteiset; Suomen luonnonsuojeluliitto; Suomen luonnonsuojeluliitto. Pohjanmaa; suomen Luonto 8/2017; Yle. Luonto. Kati Turtola 13.8.2014; Yle. Oppiminen; Lastenlaulu.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Repoveden komeissa maisemissa

Vuonna 2003 perustettu Repoveden kansallispuisto on yksi Etelä-Suomen suosituimmista käyntikohteista, sillä siellä vierailee vuosittain noin 150 000 kävijää. Kansallispuisto sijaitsee Kaakkois-Suomen alueella Valkealassa, jonne kotipaikkakunnaltani Lappeenrannasta on noin 85 kilometriä. Pääsimme mieheni kanssa tutustumaan kansallispuistoon lokakuun alkupäivinä kolmenkymmenen muun reippaan patikoijan kanssa.
 

Eteläinen portti eli Lapinsalmi on Repoveden sisääntuloista eniten käytetty. Kallioseinämältä toiselle kulkeva riippusilta yhdistää Lapinsalmen itä- ja länsipuolen. Sillan alla vesi virtaa Tihvetjärveltä Kapiaveden kautta Repovedelle, se on myös vanha uittoreitti. Koska riippusilta on välillä hyvin ruuhkainen, lisäylityspaikaksi oli rakennettu kesällä 2010 käsikäyttöinen Ketunlossi Määkijänniemeen.



Osoitimme rohkeutemme ylittämällä Kapiaveden 50 metriä pitkän ja heiluvan riippusillan yli kymmenen metrin korkeudessa. Retkipäivän lopuksi saimme tästä todistuksenkin.

Kapiaveden itäpuolella, heti riippusillan jälkeen ryyppäsimme nokipannukahvit järven rannassa ja sitten lähdimme patikoimaan. Aurinkoisen syyspäivän ansiosta polut olivat kuivat ja kevyet astella. Kesäisin Repovedellä on 45 kilometriä merkittyjä reittejä. Kattavaa ja monipuolista polkuverkostoa käyttäen luonnonpuistoa voi tutkia ristiin rastiin. Polut ovat hyväkuntoisia ja niillä on helppoa kulkea. Koska reittejä on paljon, niistä voi yhdistellä itselleen mieluisimman lenkin. Valitsimme Kapiaveden kiertävän Ketunlenkin, joka on pituudeltaan viisi kilometriä. Oppaan mukaan se onkin suosituin päivälenkki. Kartalta mitattuna reitti Lapinsalmi – Katajavuori – Kapiavesi – Lapinsalmi voi vaikuttaa lyhyeltä, mutta maastossa matka tuntui kaksinkertaistuvan jatkuvien ylä- ja alamäkien takia.




Katajavuorelle noustiin 224-askelmaisia Kuutinrappuja pitkin. Ylös vuorelle kannatti kyllä kiivetä, sillä näköalatasanteelta avautui silmiemme eteen suomalaisen maisema kauneimmillaan!


Repovettä on sanottu Etelä-Suomen jylhimmäksi erämaaksi. Siellä on kaunista järvimaisemaa, puhtaita vesiä ja korkeita, komeita kallioita. Taukopaikkoja on Lapinsalossa ja Kapiavedellä. Lisäksi maastoon on sijoitettu tulenteko- ja telttailupaikkoja, laavuja, ja ruokailukatoksia.



Katajavuorella käynnin jälkeen tarkoituksemme oli mennä satametrisen Määkijänsalmen yli Ketunlossilla ja kävellä toisen rannan kautta Lapinsalmelle. Koska kapulalossilla oli kova tungos, käännyimmekin ympäri ja lähdimme paluumatkalle tulojälkiä myöten. Kuljimme läpi Määkijänniemen ennallistamispoltetun metsän, näimme kivikautisia asumuksia ja entisiä tervahautoja. Kuljimme Terrivuoren ja Terrilahden välistä louhikkoista polkua sekä laskeuduimme nyt alaspäin ne tutut ne 224 Kuutinrappusta. Lopulta päädyimme takaisin lähtöpisteeseemme taukopaikalle, jossa meille retkeläisille maistui tulilla keitetty lohisoppa ennen kotimatkaa.

Jotkut tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotkut ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa
säkissään.

Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä
et löydä perille.

Lähteet: ESS-Pirjo Kamppila. Kotimaa 4.9.2013; Luontoon; Seikkailuviikari; Retkipaikka; Riitta Pihlaja. Yle 31.5.2017; Tervarumpu; Tommy Tabermann.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Korvasieniäkö syksyllä?

Syksyisessä sienimetsässä samoileva voi hieraista silmiään, kun näkee sammalikossa tummanruskean poimuisen sienen, joka erehdyttävästi muistuttaa korvasientä. Voiko se todellakin olla korvasieni?

Luontotoimittaja Seppo Vuokon mukaan asiasta on muodostunut syksyisten luontoiltojen vakiokysymys, johon asiantuntija kuitenkin vastaa, että se ei ole mahdollista.




Korvasieni on nimittäin kevätsieni, jonka kasvukausi saattaa jatkua Lapissa myöhäisinä keväinä heinäkuun alkupuolelle. Syksyisin luonnossa liikkujat voivat puolestaan nähdä mustamörskyn tai korvasieniin luettavan piispanhiipan tai pohjanpiispanhiipan. Joskus piispanhiipan lakki on niin aivomaisesti poimuttunut, että se muistuttaa erehdyttävästi korvasientä. Tällaisista yksilöistä ovat lähteneet liikkeelle jutut syksyisistä korvasienistä.

Piispanhiipat ovat yleensä vaaleammanruskeita ja vähemmän poimuisia kuin korvasieni ja useimmiten niillä on lakissa kaksi- tai kolmehuippuinen hiippa, mistä ne ovat saaneet nimensä. Piispanhiipan latinalainen nimi infula tarkoittaakin papinlakkia.



Mustamörsky on hyvä, myrkytön ruokasieni. Sen sijaan piispanhiipat on syytä käsitellä korvasienten tapaan, koska ne erottaa myrkyllisistä pohjanpiispanhiipoista vain mikroskoopilla. Mielestäni miedonmakuinen piispanhiippa ei vedä vertoja korvasienelle, mutta on se kuitenkin kahden tähden ruokasieni.

Piispanhiipat kasvavat Etelä-Suomessa elokuun lopulta marraskuun alkupuolelle aika yleisinä kangasmetsissä, hakkuuaukeilla ja metsäteiden varrella. Kasvupaikalla on usein lahoavaa puuta, nämäkin näkemäni piispanhiipat kasvoivat lahonneilla kannoilla ja hakkuutähteillä. Pohjanpiispanhiippa on piispanhiipan Lapissa kasvava sukulaislaji.


Piispanhiippa on Nousiaisten kunnan nimikkosieni, ottihan Suomen ensimmäinen piispa, piispa Henrik, Nousiaisen asuinpaikakseen ja perusti sinne Suomen ensimmäisen piispanistuimen.

Pentti Saarikosken mielestä sienet muistuttivat hänen runojensa muotoa: runo on maan pinnalla näkyvä itiöemä, kun taas rihmasto jää näkymättömiin.

Sienessä on hauska olla jonkun kanssa
huudellaan jottei eksytä eri suuntiin.


Lähteet: LuontoPortti. Sienet; Seppo Vuokko. Suomen Luonto -lehti 26.9.2014; Sieniopas, Gulden, Jenssen & Stordal. Suomentanut ja Suomen oloihin toimittanut Mauri Lahti; Suomen luonto. Kasvit. Sieniä. Henry Väre: Kotelosienet; Wikikko; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Pentti Saarikoski.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Kuin kaksi marjaa

Sianpuolukkaa ja puolukkaa on joskus vaikea erottaa toisistaan. Ne ovatkin toistensa näköismarjoja, vaikka eivät ole lähisukua keskenään.

Sianpuolukka on melko yleinen varpukasvi, mutta runsain harju- ja rapakivialueilla. Siellä se muodostaa laajoja ja tiiviitä kasvustoja, jotka voivat olla jopa 60 - 80 vuotta vanhoja. Ruokolahden Utulan maisemissa sianpuolukka näyttää viihtyvän tiheänä mattona teiden varsilla ja kuivilla mäntykankailla.





Sianpuolukan lehtiä on käytetty monin tavoin, kuten nahan parkitsemiseen sen lehdissä olevan parkkihapon ansiosta. Siitä kasvi on saanut 1800-luvun alussa nimen kangasparkki. Villoja, lankoja ja kankaita, jopa kalaverkkoja on värjätty sianpuolukan lehdistä tuotetuilla väreillä, joita on kellanvihreästä mustaan. Puolukan lehdillä sen sijaan on saatu aikaan ruskeaa väriä. Tupakkaankin sianpuolukkaa on lisätty. Myös apteekit ja lääketehtaat ostivat entisinä aikoina sianpuolukan lehtiä valmistaakseen niistä erityisesti munuais- ja virtsatietulehdusten hoitoon tarvittavia lääkkeitä.

Sianpuolukan lehdet ovat Eviran luonnonvaraisten kasvien käyttölistalla ravintolisäaineeksi statuksella "ei uuselintarvike", aikaisemmin nimellä kauppayrtti. Villiyrttiharrastajat käyttävät sianpuolukan lehtiä rohdokseksi. Sianpuolukka kuuluu myös lääkelainsäädännön piiriin ja se on apteekkitavaraa. Sianpuolukan tietellinen nimi Arbutus viittaa ilmeisesti sen lehdissä olevaan arbutiiniin, jolla on antiseptinen vaikutus. Uusimmissa tutkimuksissa sianpuolukan arbutiinin on todettu hillitsevän allergisia reaktioita sekä tulehdusreaktioita.



Sianpuolukan marjoista on aikoinaan tehty hätäleipää, keitetty siirappia ja valmistettu etikkaa. Marjat ovat kuitenkin jauhoisia ja mauttomia, mihin viittaa Länsi-Lapin nimi jauhopuola. Ne ovat kelvanneet paremmin eläimille, siitä johtunee jo 1680-luvulla annettu nimi sianpuola, kun taas Pohjanmaalla on puhuttu sianmarjasta.

Sianpuolukkaa on sanottu myös hevosenmarjaksi, koninpuolaksi, koiranpuolukaksi ja pirunpuolaksi. Marjat eivät ole myrkyllisiä, vaikka näin yleisesti uskotaan. Sekä sianpuolukka että puolukka ovat alkujaan savolaisten vanhastaan käyttämiä nimityksiä. 



Pohjoisessa, Länsi- ja Kaakkois-Suomessa puolukkaa on nimitetty puolaksi, se onkin ikivanha suomalais-ugrilainen sana. Marjaa on sanottu myös puolaimeksi, puolamaksi tai puolakaksi. Puolukka mainitaan jo Kalevalassa, sen Marjatta-runossa.

Puolukassa on aika paljon sokeria, mitä ei helposti huomaa happopitoisuuden takia. Puolukat säilyvät hyvin viileässä omaan mehuunsa survottuna. Lapsuudessani meillä kotona oli ulkovarastossa suuri korvollinen puolukkasurvosta, jota riitti usein koko talven puolukkapuuroihin. Kaakkois-Suomessa kokonaisia puolukoita on säilötty myös kannellisessa astiassa olevaan kylmään veteen, jossa ne pysyvät raikkaina koko talven. Siitä johtuu nimi vesipuola. Minäkin laitoin tänä syksynä kokeeksi vesipuolukoita. Valmistin myös puolukkatuoremehua viisikymmentä vuotta vanhan ohjeen mukaisesti. Mehu on hyvin raikkaan makuista, koska sitä ei ole keitetty.


Puolukoitten kuivatuista lehdistä on keitetty rohtoa muun muassa tulehduksiin, virtsatievaivoihin, kihtiin ja reumaan. Puolukanlehtiä voidaan käyttää myös yrttiteeaineksena. Puolukka on Eviran luonnonvaraisten kasvien käyttölistalla ravintolisäaineeksi statuksella "ei uuselintarvike", aiemmin kauppayrtti.

Puolukka on ikivihreä kasvi, sillä lehtien lisäksi sen marjat säilyvät yli talven. Tällaisia pakkasenpuremia puolukoita on sanottu paikoin Pohjois-Suomessa rakkomarjoiksi ja Kiteellä kiurunmarjoiksi.





Puolukka on eniten kerätty luonnonmarjamme, sillä sitä poimitaan sekä kotikäyttöön että myyntiin vuosittain miljoonasta kahteenkymmeneen miljoonaan kiloa. Silti metsiimme jää poimimatta jopa kymmenkertainen määrä puolukoita. Onneksi myös nisäkkäät ja linnut hyödyntävät marjasatoa.

Terveellinen ja monikäyttöinen marja jää usein mustikan suosion varjoon, mihin on etsitty syiksi muun muassa puolukan myöhäistä marjomista ja sen hapanta makua, josta kaikki eivät pidä. Puolukan hyviä ominaisuuksia pitäisi korostaa nykyistä enemmän; vaikka se ei ole varsinainen vitamiinipommi, se antaa suojaa erilaisia kansansairauksia vastaan.

Arktiset Aromit halusi edistää puolukan tunnettavuutta järjestämällä muutama vuosi sitten Puolukkaruno-kilpailun. Siihen saatiin kaikkiaan 374 runoa eri puolilta Suomea, eniten Pohjois-Savosta ja Pohjois-Pohjanmaalta. Parhaista runoista ja lauluista tehtiin sittemmin CD, jonka valmistusta tuki Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä/Maa ja metsätalousministeriö.

Tiitiäinen, metsäläinen, pieni menninkäinen
posket tehty puolukasta,
tukka naavan tappurasta
silmät on siniset tähdet.

Lähteet: Arktiset Aromit Ry; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Kalevala 50. luku; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen. Kasvikertomuksia; Ohjelmapalvelu Renne; Simo Moisio. Arktiset aromit; LuontoPortti; Julia Sieppi. Yle uutiset 19.9.2016; Kirsi Kunnas, Tiitiäinen.