perjantai 15. syyskuuta 2017

Uskomaton rahkasammal

Jenni Haukion kolmannessa runokokoelmassa mainitaan sammalet: Rahkasammalta kasvavat kalliot… Olen runoilija Haukion tapaan nähnyt ja tuntenut jalkojeni alla kalliollakin rahkasammalta. Jos vesi jää seisomaan kallion koloon, siihen muodostuu ajan myötä niin märkä kohta, että sammal alkaa kasvaa. Yleensä rahkasammalet kuitenkin kasvavat joko soilla tai kosteissa metsissä.




Suomessa kasvaa noin neljäkymmentä eri rahkasammalta. Samalla suolla kasvavasta rahkasammalmatosta voi löytää useita eri lajeja ja monissa väreissä hohtavia sammalia, kuten nämäkin kuvat osoittavat.

Rahkasammalten merkitys on olennainen suomalaisen luonnon ekosysteemeissä. Ne nimittäin muodostavat soissa turvekerrostuman, johon varastoituu hiiltä jopa nelinkertainen määrä metsiin verrattuna. Turve on taloudellisesti merkittävin sammalten käyttömuoto, energiaturpeella tuotetaan nykyisin viidennes kotimaisesta kaukolämmöstä ja vajaa kymmenesosa sähköstä.  


Rahkasammalten vedenpidätyskyky on erinomainen, jopa 20-kertainen omaan painoonsa nähden. Niinpä rahkasammalta on käytetty aiemmin esimerkiksi seinähirsien tiivistäjänä ja jopa vessapaperina. Saamelaiset, Pohjois-Siperian kansat ja Pohjois-Amerikan intiaanit huomasivat kukin tahollaan kuivatun rahkasammalen erinomaisuuden patjojen eristeenä. Se on ollut myös oivallinen apu lastenhoidossa: vauvat pantiin ilman vaatteita nahkaiseen rahkasammalella ja poronkarvalla pehmustettuun kantokoppaan. Rahkasammaleen hygieenisyyden vuoksi  sitä käytettiin myös vaippojen täytteenä.

Rahkasammaleen antibioottiset ominaisuudet huomattiin jo 1800-luvun Saksassa, niinpä  sammalsiteitä ruvettiin käyttämään sairaaloissa ja klinikoilla haavojen paranemisen nopeuttamiseksi. Rahkasammalside on parempaa kuin puuvillavanu juuri tehokkaan nesteen pidätyskyvyn takia. Britanniassa rahkasammalta käytettiin ensimmäisen maailmansodan lopulla suoraan haavoille painettavina kirurgisina haavasiteinä, koska puuvillasiteitä ei ollut tarpeeksi.


Nykyisin rahkasammalta käytetään muun muassa pakkausmateriaalina elävien kasvien kuljetuksissa ja kämmeköiden kasvualustana. Kälyni pakkaavat keltavahveronsa rahkasammalkerrosten väliin silloin, kun sienillä on edessään pitkä matka toiselle puolelle Suomea. Kananmuniakin olen kuullut kuljetettavan rahkasammalpedillä. Rahkasammal voi olla myös retkeilijän pelastus, sillä mättäästä voi puristaa itselle juomavettä.

Sammal- ja muut viherkatot yleistyvät Helsingissä, sillä niiden avulla pyritään hallitsemaan kaupunkitulvien riskiä, samalla edistäen luonnon monimuotoisuutta. Viherkatot ovat siis yksi keino sopeutua ilmastonmuutoksen vaikutuksiin.

Kasvatan kotipihassa tomaatteja, kurpitsoita ja avomaankurkkuja kasvusäkeissä. Aurinkoisina päivinä säkit imevät vettä valtavat määrät, onhan kasvuturve miltei puhdasta rahkasammalta. Mansikka- ja kurkkuviljelmillä rahkasammal estää lastuvillaa paremmin rikkaruohojen kasvua sekä marjojen ja kasvisten likaantumista. Kuusen pistokkaiden viljelyssä rahkasammalta pidetään hyvänä sienitautien torjujana.

Rahkasammalta käytetään routaeristeenä ja maarakentamisessa sekä ilman saastepitoisuuksien mittaamisessa. Hyvän imemiskykynsä vuoksi rahkasammalta suositaan myös kuivikkeena karjan ja hevosten lannan käsittelyssä. Se on siis erittäin monikäyttöinen luonnonmateriaali.





Sammalet voivat lisääntyä sekä suvullisesti itiöistä että suvuttomasti muun muassa versoista, nämä lisääntymistavat vuorottelevat sammalen elinaikana. Suvullisessa lisääntymisessä sammal voi tuottaa joko muna- tai siittiöpesäkkeitä tai molempia. Sukusolut syntyvät sukusolupesäkkeissä, jotka ovat rahkasammalilla verson latvassa ja muistuttavat kukkaa.

Kyllä minä ihmettelin näitä alla näkyviä sammalikon "kukkia" viime kesänä mökkimaisemissa kuljeskellessani. Ilman  noita havaintoja en kuitenkaan olisi osannut kertoa sinulle itiöpesäkkeistä, joiksi kuvan kukat lopulta osoittautuivat.




Sata sammalta -teoksen kirjoittaja Kimmo Syrjänen kuvailee rahkasammalien lisääntymistä näin: Sadepisaroiden rummuttaessa pesäkettä sukusolut roiskuvat pitkälle ja metsänpohja on täynnä munapesäkkeitä kohti uivia sammalsiittiöitä. – Tuotapa en olekaan vielä päässyt näkemään!

---hirven sorkan painaumat sammalissa
lehtisilmut nuorissa koivuissa
vihreät sananjalan lehdet
ruskeiksi kuivuneilla mättäillä
rahkasammal vihreyttä loistaen
lahottajasienet kaatuneilla puiden rungoilla
pakoon juokseva jäniksenpoikanen
                               
keskenkasvuinen pitkäkorva

mies metsäpolulla
ja minä
kameran linssin kautta katselin
kuuntelin
hiljaisuutta---


Lähteet: Jenni Haukio, Sinä kuulet sen soiton; Helsingin Sanomat 9.8.2017 Liisa Niemi; Helsingin yliopisto. Ympäristötieteet; Itä-Suomen yliopisto. Biologian laitos. Ekologian kenttäkurssi; Jukka Laine, Tapani Sallantaus, Kimmo Syrjänen ja Harri Vasander, Sata sammalta; Turveinfo; LuontoPortti. Verkkolehti; Luontoäidin lääkekaappi; Luopioisten kasvisto; Kirsti Järvinen, Runonpolkuja Metsän äänissä

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Jumalattarien kukka vai rentun ruusu?

Kasvitieteilijä Carl von Linnén mukaan vaatimatontakin paikkaa voisi luulla jumalten palatsiksi, kun siellä kukkivat maitohorsmat purppuraisina. Suomessa on parikymmentä horsmalajia, mutta yleisin ja komein niistä on maitohorsma. Irwin Goodman nimesi tämän Etelä-Pohjanmaan maakuntakukan rentun ruusuksi, ja kaunishan se onkin.

Maitohorsma tuntuu viihtyvän kaikkialla, sen purppuranpunaiset kukinnot loistavat niin kesantopelloilla ja metsäaukeilla kuin teitten varsilla ja ratapenkereillä. Maitohorsma voi myös aiheuttaa vahinkoa tukahduttamalla puuntaimia. Pelastin viime keväänä meidän metsikön kuusenalut repimällä niistä irti kuivuneita horsmia, jotka olivat kietoutuneet tiukasti taimien ympärille talven aikana.



Maitohorsma on erittäin hyvä hunajakasvi. Paitsi mehiläiset, myös me voimme hyödyntää horsmaa monella tavalla: kasvukauden alussa sen versoista voi valmistaa maukasta villiruokaa pinaatin ja parsan tavoin käytettynä, loppukesästä sen kukkia voi käyttää salaatteihin ja jälkiruokiin tai tehdä niistä hyvänmakuista teetä. Venäjällä kukista ja lehdistä haudutettua teetä kutsutaan Kaporje- tai Iivanateeksi. Limakalvoja supistavan ja tulehdusoireita lievittävän vaikutuksensa ansiosta maitohorsmasta on valmistettu myös kurlausvettä.



Suomessa maitohorsma kuuluu kauppayrtteihin. Se sisältää runsaasti valkuaisaineita, C-vitamiinia ja karoteenia. Sen versoissa on puolestaan kalsiumia, magnesiumia ja rautaa. Kreikassa se on laajasti käyttty ja arvostettu luonnon kasvi.



Maitohorsman nimi juontaa juurensa siitä, että sen on uskottu lisäävän rehuna vuohien ja lampaiden maidontuotantoa. Tärkkelyspitoisilla juurakoilla on ruokittu kotieläimiä, ihmisille juurakoista on tehty leipäjauhoa ja kahvinkorviketta. Myös horsman siemenhahtuvia on hyödynnetty niin tyynyntäytteenä kuin kynttilänsydäminä. Elo-syyskuussa valkohaivenisia siemeniä leijuu ilmassa suorastaan pilvinä, sen kuin vain kerää ne talteen.



Maitohorsma on pioneerikasvi, joka valtaa alaa myrskyn, metsäpalon ja ennen kaikkea hakkuiden jäljiltä. Se saapuu tuulen kuljettamana hahtuvana, itää nopeasti ja kasvaa vielä nopeammin. Maitohorsma oli ensimmäisiä lajeja tulivuori St. Helenan tuhkakentillä ja niitä ympäröineillä paloaluilla Yhdysvalloissa vuonna 1980 tapahtuneen purkauksen jälkeen. Kun kävin alueella viisitoista vuotta myöhemmin, siellä oli jo melko paljon muutakin kasvillisuutta.

Kasvien nimi- ja tarumaailma on rikas monissa kielissä, kansanomaiset nimitykset kertovat paitsi ulkonäöstä ja kasvupaikasta myös uskomuksista ja käyttötavoista. Muun muassa maitohorsmalla on ruotsin kielessä 85 kansanomaista tai murrenimitystä. Suomen kielessä horsmalla on paljon vähemmän nimiä, mutta sitä on sanottu tuliyrtiksi, palokukaksi, paloruohoksi ja palohorsmaksi sekä ketunpyllyksi. Maitohorsmasta on käytetty myös kauniita nimiä Jeesuksen käsivarret ja Jeesuksen kukka.


Pitäkää kiirettä                  
horsmat,
kiivetkää kesän portaat
latvaan asti.

Syksyn etujoukot ovat saapuneet;
usva kiiluu kauan ohran vihneissä
aamulla.

Lähteet: Antti Halkka, Krister Karttunen, Ulla Kokko, Pertti Koskimies, Juhani Lokki, Petri Nummi, Seppo Parkkinen, Teuvo Suominen, Kalle Taipale, Kotimaan luonto-opas; Esa Helander Uusi Suomi 27.12.2010; Arto Kurtto, Lasse J. Laine, Seppo Parkkinen, Markku Varjo, Suomalaisen luonto-opas; Merja Leppälahti, Kielikello 2/2016; Carl von Linné, Lapin kasveja 1737; Johanna Mehtola. Suomen Luonto 8.5.2014; Suomen Luonto. Kasvit. Kukkakasveja; Sami Tallberg, Villiyrttikeittokirja; Yrttitarha; Riitta Lumijärvi, Tälle rannalle. Runoutta ja proosaa.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Kumpi oli ensin, muna vai kana?

Kukkokiekuu! Heräsin tänä kesänä kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan, sillä tuo nostalginen ääni raikui pitkin maita ja mantuja yöpyessäni Karjaalla sijaitsevalla vanhalla maatilalla, joka tunnetaan paremmin Dönsbyna. Kesän matkailukierroksemme suuntautui Raaseporiin, johon Karjaakin kuuluu. Minua kiinnosti nähdä länsiuusimaalaista maisemia ja luontoa sekä tallentaa niitä kuviksi. Kiertelimme Dönsbyn tilan lähimetsissä ja saimme sieltä suuhumme kesän ensimmäiset mustikat. Talon pihamaalla oli hauska seurata kanatarhan asukkaiden ahkeraa liikehtimistä ruoan etsinnässä.




Komean Albus-kukon lisäksi pihalla touhuili neljä valkeaa kanaa, jotka ovat nimeltään Arla, Aamu, Aurora ja Aupa. Aupa tarkoittaa baskin kielellä Hyvää huomenta. Samalla pihalla hääri myös mustia kanoja, joiden nimet puolestaan ovat Prillan, Kotten ja Calimera.



Aamulla herättyään kanat oikovat siipiään ja jalkojaan ja siistiytyvät puhdistamalla höyheniään. Kun joku kanoista lennähtää orrelta alas, muut seuraavat perässä. Pian sen jälkeen Dönsbyn kanat ja kukko pääsevätkin ulos kanalasta. Aamupäivä on aktiivista aikaa, silloin kanat etsivät ruokaa ja munivat, keskipäivällä ne lepäävät. Ennen iltaa kanat vielä haeskelevat syötävää, mutta siirtyvät yöpuulle hyvissä ajoin ennen hämärän tuloa.



Tiesitkö muuten, että kanalla on kolme mahaa: kupu, rauhasmaha ja kivipiira, joka tunnetaan myös lihasmahana. Ruokaillessaan kanat huuhtovat ruuan ensin kupuun pehmenemään, josta rehu siirtyy rauhasmahaan. Ruuan sulettua rauhasmahassa se siirtyy vielä voimakkaiden lihasten jauhettavaksi kivipiiraan. Kivipiira-nimitys tulee luultavasti siitä, että karkeimmat ruuan osat jauhautuvat tässä kolmannessa mahassa elimistössä olevan soran avulla hienoksi.

Dönsbyn valkoiset kanat ovat kääpiö-kochin ja aracaunan risteytyksiä. ”Intiaanien kanat” eli Aracauna-kanarotu on lähtöisin Pohjois-Chilestä ja Etelä-Perusta. Aracaunat munivat sinisiä tai vihreitä munia, Dönsbyn kanoista kaksi munii pieniä turkooseja munia. Araucana-tyyppisiä kanoja on tuotu Eurooppaan ensimmäistä kertaa 1900-luvun alussa. Kääpiö-kochin eli kiinalainen kääpiökanarotu on alkujaan Kiinasta.

Mustat kanat ovat Bjurholm höna -rotua. Se on Ruotsin pohjoisin alkuperäiskanarotu, jota tavataan vain Ruotsin pienimmässä kunnassa Bjurholmissa. Tämä kanarotu on asunut samalla tilalla noin 120 vuotta. Koska tilan sijainti on syrjäinen, kanoja voitaneen pitää jäänteenä vanhasta alkuperäisestä maatiaiskanarodusta, joka oli Västerbottenissa jo vuonna 1800. Bjurholm höna -rodun löytyminen julkaistiin tammikuussa 2013.
 


Kanat ja kukko kuopsuttelevat pihamaata päiväkaudet, vieraista ne vähät välittävät. Välillä ne rentouttavat itseään hiekka- ja aurinkokylvyillä. Samalla pihalla käyskentelevät vapaina myös kolme ankkaa, jotka välillä innostuvat vaapottamaan vauhdikkaasti ankanmarssiaan. Kuvassa niitä ei kuitenkaan näy, ovat tainneet mennä omaan ankkataloonsa.

Kana on maailman laajimmalle levittäytynyt ja yleisin lintulaji, esimerkiksi Suomessa on kanoja enemmän kuin ihmisiä. Suomessa on kanoja pidetty jo 1200-luvulla, tällöin ne kuitenkin olivat outoja harvinaisuuksia. Kanojen pito yleistyi meillä vasta 1900-luvun alussa, pian lähes jokaisella maatilalla olikin pieni kanala, joka tuotti munia omiksi tarpeiksi ja lähiseudulle.



Nykyisin kanoja voi nähdä jopa kaupunkitalon pihamaalla, sillä harrastekanoja saa ostaa tai vuokrata kesäksi omalle pihalle. Olkoon kanoja kaksi tai kaksikymmentä, kanojen pitäjän täytyy rekisteröityä. Niin sanottujen citykanojen pito taajamassa vaatii enemmän lupabyrokratiaa kuin haja-asutusalueella. Joidenkin kesäkanalan pitäjien harrastus on lähtenyt liikkeelle muutamasta kesäkanasta ja laajentunut ajan mittaan huomattavastikin alkuperäisestä.

Munan ja kanan syy-seuraus dilemma jäi kuitenkin Raaseporin reissullani ratkaisematta. Asiaa onkin pohdittu jo antiikin Kreikan ajoilla, jolloin Aristoteles keskusteli laajalti elämän ja kaikkeuden syntyperästä tullen siihen lopputulokseen, että muna ja kana ovat olleet olemassa aina.

---Palvelin talonpoikaa vuoteni täyteen
sain minä kukon palkaksi
kukon nimi oli Kuukernuppi
kanan nimi oli Kaakernuppi
munan nimi oli Tiu-vou-vou
mutta munan nimi oli Tiu-vou-vou---

Valokuvat: Tarja Ruotsalainen ja Anssi Kippo 
Lähteet: Dönsbyn emäntä Nora Garusi; Kilkkilän Farmi; Kirsti Hassinen - Omat kanat, omat munat; ruotsinkielinen Wikipedia; Siltajoen sirkus; Suomen kanayhdistys ry.; Tieteen Kuvalehti; Wikipedia - Muna vai Kana; Suomen Kansan Vanhat runot

lauantai 26. elokuuta 2017

Suo siellä, vetelä täällä

Kuljeskelin kesällä mieheni kanssa Hämmäauteensuolla, joka on harvinainen suoluontokohde Etelä-Karjalassa. Luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu Hämmäautee on valtakunnallisessa soidensuojeluohjelmassa.



Rauhoitetun alueen reunaa myötäileviä pitkospuita pitkin on helppo kulkea märän suon yli. Pitkospuut olivatkin todella tarpeelliset, sillä jalka rupesi heti uppoamaan vetiseen rahkasammaleen, jos astuin pois lankulta vaikkapa suokukan valokuvaamista varten.

Ensimmäiset suot Etelä-Karjalassa syntyivät mannerjäätikön sulamisen yhteydessä noin
10 000 vuotta sitten. Tuolloin merestä kohoava maa soistui, kuten muuallakin Suomessa. Yleisin soiden syntymistapa on metsämaan muuttuminen suoksi sellaisissa paikoissa, joissa pohjavesi yltää lähelle maanpintaa. Juuri tällä tavalla on syntynyt Lappeenrannassa sijaitseva Hämmäauteensuo. Soita syntyy myös vesistön kasvaessa umpeen.

Suopursu



Hämmäauteella on sekä nevaa että rämettä suotyyppeinä. Mänty on rämeitten yleisin puulaji, ne ovat tosin usein kitukasvuisia. Suokasvillisuutena on suopursuja, juolukoita, suokukkia, tupasvillaa, vaiveroja ja rahkasaraa. Kokonaisuudessaan Suomen suot ovatkin niukkalajisia. Nevat puolestaan ovat puuttomia avosoita.

Hämmänauteensuolla pitäisi olla kurkia ja hirviäkin, mutta ne jäivät muiden eläinten tapaan tällä käyntikerralla näkemättä.

Vaivero


Tutustuin soihin jo lapsuusaikana. Kotini vieressä Pielavedellä oli pieni suolämpäre, jonne tein tutustumisretkiä. Lisäksi meillä oli Koukosuo-niminen metsätila, josta osa oli sananmukaisesti suota. Tuolla metsäpalstalla kävimme marjassa ja sienessä. Koukosuolla ihastuin maariankämmeköihin, raatteisiin ja kihokkeihin.

Kemin-mummulareissuilla puolestaan kävin lapsena perheeni kanssa pohjoisen jängillä eli aapasoilla hillastamassa. Oli täysi työpäivä kulkea loputtomalta tuntuvalla suolla ja kerätä lakkaämpärillistä, joka ei täyttynyt millään, koska pehmeät lakat vajosivat sangossa.

Leväkkö

Vaivaiskoivu



Läntisessä Lappeenrannan kaupunginosassa asutuksen keskellä sijaitsee pienehkö suoalue, se lienee rämettä. Sen reunametsässä viihtyvät suopursu, juolukka ja lakka. Mättäillä loikkimalla pääsin kumisaappaissa suon keskelle kuivemmalle alueelle, jossa kasvaa rahkasammaleessa karpaloita, rahkasaraa ja leväkköjä sekä runsaasti pyöreälehtikihokkeja. Suon reunassa olevan pienen soistuneen lammen reunoilla viihtyvät puolestaan suovehka ja kurjenjalka. Alueen puuston muodostavat vaivaiskoivut ja kitukasvuiset männyt.
 
Kurjenjalka
Geologiassa suo määritellään suokasvien maatumisesta muodostuneeksi turvekerrostumaksi. Turvevaramme ovat lähes kymmenkertaiset puuvarojen energiaan verrattuna. Suomi on suoalaltaan maailman kuudenneksi soisin maa, sillä maamme kokonaispinta-alasta viidennes on suota. Suoalueistamme kolmannes on luonnontilaisia. Juuri ne ovatkin tärkeitä hiilinieluja, joiden hyödyntäminen on eräs tapa lieventää kasvihuonepäästöjä.

Noin puolet maamme suoluontotyypeistä on arvioitu valtakunnallisesti uhanalaisiksi. Soita ovat hävittäneet tai niiden luonnontilaa heikentäneet hakkuut, maanmuokkaukset ja vesirakentaminen. Eniten suoluontoa on kuitenkin muuttanut metsätalous, myös ilmastonmuutos voi vaikuttaa pitemmällä aikavälillä. Suoluontomme kirjo on aivan erityinen ja siinä on nimenomaan Fennoskandialle tyypillisiä piirteitä. Suomella onkin suuri kansainvälinen vastuu tuon monimuotoisuuden säilyttämisestä.

Kuuntele alta Valde Ahon ääniruno Astelen suolla.



Lähteet: Lappeenrannan kaupunki; Luonnontila.fi; Luopioisten kasvisto;  Metsähallitus: Wikipedia; Suvi Jylhänlehto: Maaseudun Tulevaisuus 7.3.2017; 
Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu; Valde Aho, Astelen suolla

lauantai 19. elokuuta 2017

Suomen luonnon päivä 26.8.

Suomen 100-vuotissyntymäpäivään on lauantaista 26.8. tasan sata päivää, niinpä se on nimetty Suomen luonnon päiväksi. Tätä teemavuoden neljättä merkkipäivää voimme juhlistaa monin tavoin. Vinkkejä löydät tapahtumasivuilta ja itse voit keksiä lisää.


Tässä nautin kauniin kesäpäivän piknikretkestä vastikään viisi vuotta täyttäneen ystäväni kanssa. Pannukakku maistui herkulliselta kermavaahdon ja serkkuni kotitekoisen omenahillon kera. Tyttäreni oli tehnyt juhlallisen makuista raparperimehua, siispä kohotimme pikkuystäväni kanssa raparperimehumaljan Suomelle ja sen luonnolle.

Mökkinaapurit juhlistivat Suomen suvea ja luonnon päivää siniristilipulla. 

Suomen luonnon päivää edeltää puunhalausviikko. Minä löysin Mustion kartanoa ympäröivästä laajasta puutarhasta valtaisan ikivanhan puun halattavaksi. Vaikka puiden halailu on ollut vitsailun aiheena jo pitkään, useat tutkimukset ovat todistaneet metsän positiiviset vaikutukset ihmisten mielialaan. Puiden halailun ympärille on jopa perustettu liiketoimintaa, sillä esimerkiksi pohjoisessa sijaitseva Halipuu-niminen yritys vuokraa lappilaisia mäntyjä halattavaksi.

Suomen luonto on ainutlaatuinen. Luontoa on tietysti kaikkialla, vaikkapa Isossa-Britanniassa, jossa
lontoolainen Edith Holden (s. 1871) piti luonnon tapahtumista päiväkirjaa koko vuoden 1906. Elokuun merkintöjä ovat muun muassa alla oleva ote päiväkirjasta ja lainaus Millerin runosta.

--kuu kaunein! kypsään kesään kuin  
kuningatar ilmaantuu
hän valohelmoin kirjotuin,
ihana Elokuu. R. Combe Miller


25. elok. Pyöräilin--- Loch Ernen pohjoisrantaa seuraava 9 km pitkä tie on hyvin kaunis. Vesi liplattaa toisella puolen, ja toisella kohoavat jyrkät metsäiset rinteet. Tien reunalla kasvoi paljon uljaita puita – en ollut koskaan nähnyt niin kauniita lehtikuusia.

Henri Jokela, Kittilälehti; Yrittäjät; Edith Holden, Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906, suom. Aila Meriluoto

perjantai 11. elokuuta 2017

Vieraskynä: Häiveperhosista hiipijöihin ja paksupäihin

Häiveperhosen tapasin ensi kerran, kun se tuli tutustumaan hikiseen hilkkaani Saimaan kanavalla. Siinä oli hätä ja hyvä mieli saada perhosta kuvaan, mutta onneksi mansikoita poimiva vaimo oli lähellä ja hänellä pysyy myös kamera käsissä.

Häiveperhosen koreissa siivissä on häivähdys tropiikkia. Tulee mieleen vaikkapa morfoperhonen, jos näkee häivähdyksen siipien hohtavasta sinestä. Myös siipien alapinta on näkemisen arvoinen. Siinä on mm. loistava silmätäplä. Kas, kun perhosilla pitää olla suuria valesilmiä, joilla pelotellaan saalistajia. 

Häiveperhonen

Häiveperhonen


Hiipijöistä olen tehnyt tuttavuutta mm. mustatäplähiipijän ja lauhahiipijän kanssa. Hiipijät kuuluvat paksupäiden rotuun ja siihen rotuun kuuluu myös kirjosiipien ryhmä (kuvassa mansikkakirjosiipi, lauhahiipijä ja mustatäplähiipijä).

Mansikkakirjosiipi

Lauhahiipijä

Mustatäplähiipijä


Näin pienen esityksen puitteissa ei ole mahdollista tehdä selkoa perhosien maailmasta. Pienen pintaraapaisun merkeissä voisi tutustua kiitäjiin, joista sinisilmäkiitäjä sattui lenkkipolulla vastaan ja räpsäytti heti sinipunaiset ”varoitusvalot” päälle, kun kosketin sen lepokortta kameran putkella. Horsmakiitäjä on myös näyttävä perhonen ja yleensä lepäilee päiväsaikaan horsman varrella ja vähät välittää kuvaajasta.

Sinisilmäkiitäjä



Horsmakiitäjä


Vielä pikakatsaus pienimpiin. Mäkikenttämittarilla on kaunis ”hääpuku”. Voi vain ihmetellä luonnon monimuotoisuutta ja taidetta, jota näkee esim. perhosten asuissa. Pihamittari lienee tavallisimpia kameraan eksyviä mittareita. Serpentiinimittariakin tapaa usein ja se on melkoinen linssilude, jos sattuu sille päälle. Surumittarilla on kaunis suruasu, muistuttaa vähän karttaperhosen syyssukupolvea.

Mäkikenttämittari

Pihamittari

Serpentiinimittari

Surumitari

Perhosten maailma on monimuotoinen ja se tuottaa kameran kanssa liikkuvalle yllätyksiä. Itselläni on laitteistona 450 mm zoom makro, 30 - 70 mm zoom, loittorenkaat, ym. tarvittavaa. Yleensä perhoskuvauksessa riittää kyllä yksikin makro-zoom-objektiivi, jolla pääsee kuvaamaan parin kolmen metrin päästä

Vieraskynään tarttui tällä kertaa luontokuvaaja–kirjailija–opettaja Jouko Varonen.
Teksti ja kuvat ovat hänen.

lauantai 5. elokuuta 2017

Lummepolulla

Mustion Linnan suuri upea puisto sivuaa lahtea, johon on rakennettu sadan metrin mittainen kiertävä laituri, kelluva lummepolku. Polun molemmin puolin pääsee ihailemaan valkeita ja vaaleanpunaisia lumpeita sekä muita vesikasveja. Järven vesi välkehti kauniisti heinäkuisessa auringonpaisteessa ja pääskyset lentelivät ylös alas noukkien hyönteisiä veden pinnalta, kun kuljeskelimme polkua pitkin.

Lumpeet ovat aamu-unisia, joten hyvin varhain lammelle ei kannata suunnata, tämäkin lumme on vasta heräilemässä. Nuppuja oli paljon, joten lumpeiden paras kukinta-aika saattoi olla vielä edessä, ehkä heinä-elokuun vaihteessa.
 

Lumpeiden ja monien muiden lisäksi lahdenpohjukan matalassa rehevöityneessä rantavedessä oli kaksi minulle uutta kasvia, joihin heinäkuisella Mustion-vierailullani ihastuin heti.



Ensimmäinen kasveista oli pystykeiholehti, joka kasvaa yleisenä eteläisen Suomen rehevillä järvillä. Keiholehden nuolenkärjen muotoiset ilmalehdet ovat näyttävät, jousimiehen nuoliin viittaa myös kasvin tieteellinen nimi Sagittaria. Keiholehti kertaa kolmilukua lehtiensä muodossa, kukinnon haaroissa ja kukissaan.

Keiholehden juurimukulat kelpaavat ihmisravinnoksi. Raakana niiden maku on epämiellyttävä, mutta vajaan puolen tunnin keittämisen jälkeen ne muistuttavat maultaan perunaa. Pystykeiholehden turpeaa maavartta puolestaan käytetään Kiinassa vihanneksena.


Toinen kasveista on eksoottisen näköinen sarjarimpi. Sarjarimmellä on reilun metrin mittaiset kukkavarret ja kolmisärmäiset kapeat lehdet. Ruotsissa sen lehdistä on kudottu muun muassa mattoja ja istuinsuojuksia.

Sarjarimpi näytti viihtyvän tyynessä lahdessa hyvin, eikä se edes kuki virtaavassa vedessä. Myös rimmen kukat ovat kolmilukuiset ja halkaisijaltaan kolmisenttiset. Yleensä sillä on vain muutama kukka auki kerrallaan, mutta koko sarjan kukkiminen kestää pari kuukautta.



Kaunis sarjarimpi on Kanadassa harmillinen vieraslaji, joka huonontaa veden laatua ja siten köyhdyttää alkuperäistä lajistoa. Kasvusto voi olla jopa niin tiheää, että se estää järvellä veneilyn. Tuosta ei Suomessa liene toistaiseksi pelkoa, sillä sarjarimpi on yleinen vain paikoitellen Lounais-Suomen ja Pohjanmaan jokisuissa, mutta muualla maassa harvinainen. Kokemäenjoen suistossa on tapahtunut muutoksia huonompaan suuntaan, sillä 1980-luvun laaja-alaisista pystykeihokasvustoista on jäljellä vain rippeet ja sarjarimmetkin ovat selvästi taantuneet ilman mainittavaa syytä.

Linnunpojat lähtevät pesästä,
On se aika kun sarjarimpi kukkii,
vaaleanpunaiset kevyet kruunut latvuksissa,
Vene ajelehtii hitaasti virran mukana,
ohut savuvana leijuu jostain,
en viitsi liikuttaa melaa,
lojun vain.

Lähteet: Kokemäenjoen käyttötieto; LuontoPortti; Suomen luonto. Kasvit; Puutarha.net; Wikipedia.org.; Hannu Mäkelä, Elämisen keveys

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Ongella

Saaressa on aina sunnuntai, tunnelmoi Samuli Putro sanoittamassaan ja säveltämässään laulussa. Oli sananmukaisesti sunnuntai ja kaupan päälle vielä sunnuntaisää, kaunis ja heinäkuisen kesäinen. Naapurimökin Siru tuli isoisänsä, ukon kanssa meille kylään. Kyläily muuttui pian ongintaretkeksi.

Hei kato, koho pomppii … siellä on varmaan kala… Siru vetäisee siiman ripeästi ylös järvestä, mutta saalis ehtii karata. Se saattoi olla särki. Särkihän on se tuttuakin tutumpi kala, joka pompottelee ongenkohoa ennen kuin lopulta tarttuu matoon tosissaan. 



Parhaiten särjen tuntee punaisista silmistään ja hopeisista kyljistään. Särjen kotivesiksi käyvät kaikenlaiset järvet. Se viihtyy hyvin myös rehevöityneissä vesistöissä, joiden tunnusmerkkinä pidetään sinilevien massaesiintymistä. Koska särki syö monipuolista ravintoa, muun muassa levää ravinnokseen käyttävää eläinplanktonia, levät pääsevät runsastumaan. Tästä syystä särkeä pidetään osasyyllisenä järvien ravinnepitoisuuden kasvuun ja sen maine on laskenut.

Mummulassani oli aikoinaan aamiaispöydässä aina leikkeleen asemesta suolakalaa, usein juuri särkeä. Se olikin aikaisemmin varsin arvostettu talouskala, jota käytettiin sekä kuivattuna että varsinkin suolattuna, mutta nykyisin särki ei oikein kelpaa ruokakalaksi.

Moni ei edes halua maistaa särkeä, vaan pitää sitä ruotoisena ja lämpimänä aikana mudalta maistuvana. Suomen kalastajien keskusjärjestö sanoo kuitenkin särjen syöntiä melkeinpä ympäristöteoksi. Oikein käsiteltynä särki ei ole roskakala, vaan siitä voi kotikeittiössäkin tehdä maittavaa ruokaa, mm. kuten savolaista sardiinia tai särkimassasta kalapihvejä. Huomattava määrä pyydetyistä särjistä päätyy turkiseläinten rehuksi, mutta osa jauhetaan myös kalamassaksi, jota toimitetaan ravintoloihin.



Särki on Suomen kolmanneksi yleisin kalalaji ja monen pienen järven runsaslukuisin kalalaji. Särkeä tavataan koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Lähes joka kolmas suomalainen harrastaa kalastusta, nykyisin kalastusharrastus lisääntyy erityisesti alle 10-vuotiaiden ja yli 45-vuotiaiden keskuudessa. Sisävesillä onkimisen on tutkittu olevan suosituin vapaa-ajan kalastusmuoto Suomessa. Englannissa särki on arvokas onkijoiden intohimojen kohde, kun taas särkiä syövä kuha mielletään roskakalaksi. 


Isovahempiensa mökillä lomaileva kymmenvuotias Siru on innokas kalastaja. Hän kalastaa sekä rannalta mato-ongella että ukon kanssa veneestä virvelöimällä. Tässä kuvassa Siru seisoo onkineen Saimaan rannalla Ruokolahden maisemissa.

Taas ongenkohoa viedään… jännittävää… nopea riuhtaisu ja saalis lennähtää ylös aalloista. Se on hopeakylkinen särki, jonka Siru pistää nopeasti vesisankoon. Ukko laittaa uuden madon Sirun koukkuun ja onkiminen jatkuu. Uusi siiman nykäisy ja sen päässä uusi särki. Nyt tytön mielestä mamman kissoille on jo tarpeeksi syötävää ja hän lopettaa onkimisen.




Särjestä on sananlaskujakin, muun muassa Hankasalmelta En syö särkikalloo enkä riijoo piikalikkoo. Heinävedellä puolestaan on sanottu: Syö särkee, niin suat järkee.

Särki on yleinen ja tavallinen kala, joten siitä ei ole kansanperinteessäkään juuri mainintoja. Kalevalassa särki esiintyy kuitenkin yhdessä runossa, jossa morsianta opastetaan, miten hänen tulisi elää miniänä kuin suppusuu särki ja pienivatsainen salakka.
--
Pikkuriikkinen, piikkinen kiiskinen.
Mut kuka nyt kiiskiä onkisi,
sanoi pojalle pojan järki.
Ja hän uljaasti huutaa huikkasi,
hei vaan, ja taas tuli särki!---

PS Lepakkobongaus tulee taas! Voit osallistua siihen tänä viikonloppuna eli
28. - 30.7.2017.

Lähteet: Kalevala. Morsiamen lähtövirsi; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon; Luonnonvarakeskus Luke; Radio Keski-Suomi. Yle. Mirja Pummila Keski-Suomen maa- ja kotitalousnaiset; Suomen kalastajien keskusjärjestö; Suomen luonto. Harri Dahlström 18.7.2013; Suomen luonto. Kalat, sammakkoeläimet, matelijat; taivaannaula.org. Kalamytologiaa; Lauri Pohjanpää, Kalajuttu

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Valkoista, pehmoista suovillaa

Tupasvilla kukkii varhain keväällä ja jopa lumien aikaan, silloin varren päässä näkyy yksittäinen tumma tähkäkukinto. Sellaisia näin suon reunassa huhtikuussa, kun olin katselemassa hankiaisten aikaan majavanpesiä. En ollut uskoa, että nuo kukinnot olisivat muutaman kuukauden päästä valkeatupsuisia tupasvilloja. Tupasvillaa on Pohjois-Suomessa sanottu mustapääksi juuri tummien kukintojen takia, kuten myös Ruotsissa Taalainmaalla, jossa kasvi on vanhastaan tunnettu nimellä svarthuvud.


Myöhemmin siementen kypsyessä kukkien kehäsukaset pitenevät jopa kolmikymmenkertaisiksi valkeiksi karvoiksi, jotka kuljettavat siemeniä. Karvahahtuvat muodostavat yhdessä isoja valkeita hahtuvapalloja, yhden kunkin varren päähän. Niiden mukaan tupasvillaa on sanottu myös valkeapääksi.



Tupas tarkoittaa etenkin Pohjois-Suomen murteissa muun muassa mätästä. Tämä kasvamistavan mukainen nimitys tupasvilla vakiintui 1900-luvun kuluessa kirjakieleen.

Vuonna 1860 Lönnrot käytti kasviossaan tupasvillasta nimeä tupikas niittuvilla, A. J. Melan ja Kivirikon kasvioissa se puolestaan oli vuoteen 1912 asti nimellä tupellinen niittyvilla. Vanhin suovillan tai oikeastaan luhtavillan nimitys on Tillandzin vuoden 1683 kasviluettelossa oleva willapää, jonka rinnalle tuli 1700-luvulla nimi vaivaisenvilla - ehkä sen käyttäjien mukaan.


Myös niittyvillaksi kutsuttu tupasvilla kuuluu suovilloihin, joita on seitsemän eri lajia. Suovillojen valkea, pehmeän näköinen tupsu lienee synnyttänyt nimet karvapää, villapää, nukkaheinä, tupsuheinä ja jäniksenhäntäheinä. Samoin ovat syntyneet vanhat kansannimet kurenuntuva, töppypää, nukkaheinä ja pumpuliheinä.


Aikoinaan suovillojen "pumpulia" on kokeiltu käyttää tyynyjen ja jopa patjojen täytteenä. Viime vuosikymmeninä suovilloista yleisintä eli tupasvillaa on alettu hyödyntää tekstiilikuituna. Satoja tai jopa tuhansia vuosia suossa olleen tupasvillan lehtitupen on nimittäin havaittu soveltuvan hyvin tähän tarkoitukseen, jos se sekoitetaan johonkin toiseen luonnonkuituun, esimerkiksi suomenlampaan villaan, minkä jälkeen siitä valmistetaan hattuja ja päällysvaatteita. Tällainen kuitu sitoo hyvin hajuja ja suoloja, joten siitä tehtyjä tuotteita voidaan käyttää vaikkapa vuode- ja työvaatteina. Tupasvilloja voidaan hyödyntää myös sisustustekstiileissä; minulla itselläni on lahjaksi saatu kuultokudos, jossa on tupasvilloja.


Suovillat ovat lähes yhtä olennaisia soille kuin suot Suomelle. Pääsen ihastelemaan jokakesäisten ajoreittieni varsilla upeita tupasvilla-alueita Pieksämäeltä länteen ja   toisaalta Pohjois-Savossa Sinisen tien maisemissa. 

Valkoinen pilvi
oli laskeutunut niitylle.  
Niittyvillaa se oli.
Melkein kuin oikeaa:
niin valkoista.
Niin pehmoista.

Niittyvilla kukkii,
ajattelin, vaikka sanoivat
ettei se kuki niin
ettei se valkoinen pensselitupsu
ole kukka vaan hedelmä. 

Mutta minulle se kukki
juuri niin.
Juuri sillä tavalla.
Halusin nukkua
niittyvillavuoteella.
Mutta kun juoksin niitylle,
jalkani upposivat jalkojani myöten
märkään maahan.

Piti kääntyä pois.
Katsoa kauempaa pilviniittyä.
                           Niittypilveä.

Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Reija-Tuulia Heinonen – Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; Suomen Luonto. Kasvit; Valokki-nettikasvio; Maria Lehtonen ja Osmo Nissinen, Lapsuuden pilviniityt