perjantai 25. marraskuuta 2016

Lehtikuusi ei olekaan kuusi!

Minun kaupunginosassani Sammonlahdessa on lehtikuusipuistikko, jonka on keväällä 1919 istuttanut metsätalousneuvoja August Suninen - näin lukee metsikön reunassa olevassa muistokivessä. Siellä kävin kuvaamassa lehtikuusia huhti- ja toukokuussa sekä marraskuun alussa. 

Pehmeät neulasmaiset lehdet muuttuvat syksyllä vihreistä kellertäviksi ja varisevat talveksi maahan.

Lehtikuuset ovat pohjoisen pallonpuoliskon lauhkeiden ja viileiden alueiden kesävihantia havupuita, jotka nimestään huolimatta  eivät nykytieteellisen käsityksen mukaan ole kovin läheistä sukua kuuselle vaan kuuluvat mäntykasvien heimoon.

Siperianlehtikuusi ei kuulu Suomen alkuperäisiin puulajeihin, vaan se on tuotu meille maailmalta,  tosin sitä on kasvanut jääkausien välisenä aikana Suomessakin Siperianlehtikuusta on tuotu Suomeen useista ulkomaisista lisäyslähteistä 1700-luvulta alkaen, mutta useimmat maassamme esiintyvät siperianlehtikuusikot ovat peräisin lähellä Terijokea sijaitsevasta Kivennavan kunnan Raivolan kylästä, jossa oli Suomen aikaan Metsäntutkimuslaitoksen koealue.

Käpymäiset emikukat odottavat lähiaikoina siitepölyterveisiä naapuripuusta.

Karjalan kannaksen merkittävimpiä luonnonnähtävyyksiä on Raivolan lehtikuusimetsä, joka tunnetaan myös Lintulan lehtikuusimetsänä.  Se on luonnonsuojelualuetta ja otettiin Unescon maailmanperintölistalle vuonna 1991.

Venäjän laivaston puumateriaalin saannin turvaamiseksi Pietari Suuri halusi perustaa lehtikuusimetsikön lähelle laivastotukikohtaa. Hanke toteutui sittemmin keisarinna Annan aikana 1738, kun Lintulanjoen varteen  istutettiin siperianlehtikuusia.

Kävimme tutustumassa tähän kuuluisaan  Raivolan lehtikuusimetsään juhannuksen edellä. Siellä pisimmät lehtikuuset kurottavat yli neljänkymmenen metrin korkeuteen ja vanhimmat ovat niin paksuja, etteivät mieheni ja minun sormet tahtoneet ylettää vastakkain, kun kokeilimme puun ympärysmittaa.


Varsinaista lehtikuusien levinneisyysalue Suomessa on mahdoton rajata, sillä maassamme esiintyvät metsiköt ovat pienialaisia ja hyvin hajallaan. Siperianlehtikuusta on kylvetty ja istutettu Suomessa aivan Lappia myöten, sillä puulaji menestyy hyvin myös korkeassa ilmanalassa.


Kun Helena-myrsky kaatoi lapsuudenkotini pihalta  Pielavedellä yhden kolmesta kolmekymmenmetrisestä lehtikuusesta, siitä teetettiin sahalla lankkuja. Lankut ovat kauniita; sydänpuu erottuu punaisenruskeana jyrkästi vaaleasta, ruskeaan vivahtavasta uloimmasta puuaineksesta. Koska lehtikuusi on lahonkestävää ja sitkeää, lankuista tehtiin proosallisesti ulkotilan lattia.

Aleksanterin kirkon puiston lehtikuusille
--
Minä tulen kesällä uudelleen
tämän tapulin korkuisen lehtimajan suojaan,
kuuntelen tuulen ääntä ja kuvittelen
kaikkien kauan sitten puiden alta
poiskulkeneiden, jo tähtiin nousseiden elämän.
--
Minä olen pieni tässä kaikessa
käteni eivät yllä puun ympäri
eivät meidän kummankaan kädet.

Lähteet: Helsingin yliopisto. Metsätieteiden laitos; Luonnonvarakeskus Luke; Suomen Luonto. Kasvit. Havupuita; Suomen Sotahistoriallinen Seura ry/sotahistorialliset kohteet; Sirkkaliisa Virtanen, Aamuyöllä Aleksanterin puistossa

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Marraskuinen Saimaa

Näin marraskuun puolen välin hujakoilla päivän pituus Etelä-Karjalassa on enää seitsemisen tuntia, valoisa aika tuntuu sitäkin lyhyemmältä pilvisenä päivänä. Seison meidän mökkilaiturilla Ruokolahdella ja katselen edessäni avautuvaa Saimaan selkää. Saarten ääriviivat alkavat kadota; se tekee minulle, katsojalle pehmeän, levollisen ja rauhoittavan olon. Taivaanranta vaalenee vielä hetkeksi ennen kuin hämärä laskeutuu ja käärii saarten kuuset vaippaansa. Minun on aika mennä tupaan ja sytyttää kynttilät.
  


Marraskuun väri on harmaa

Marraskuun väri on harmaa.
Hiljaa laskeudumme talveen.
Ensimmäiset lumihiutaleet leijuvat harmaalle taivaalle ja mustaan maahan.
Kynttilän liekki lepattaa iltapäivän sinessä.

Sielu laajenee,
kiittää rauhallista tummuutta.
Repaleiset ajatukset, kuin pilvet siniharmaan järven yllä,
kuluvat loppuun, hiljenevät.

Valon pilkahdus taivaanrannalla,
punainen siveltimen veto paljaiden puiden takana.

Etsin sitä sielustani,
harmaiden ja sinisten laineiden lomasta:
ikuisen tulen välähdystä,
avaruuden kutsua,
rakkauden huoahdusta.

Kiitos sinulle, marraskuu!

Wespa 10.11.2010


lauantai 12. marraskuuta 2016

Laulujoutsen, Ultima Thulen lintu

Joutsenessa on jotain perin suomalaista. Se on inspiroinut taitelijoitamme Sibeliuksesta Gallen-Kallelaan. Joutsenta on pidetty pyhimpänä linnuista, ja sitä kuvataan jo vanhoissa Aunuksen ja Suomen esihistoriallisissa kalliopiirroksissa ja -maalauksissa. Joutsen esiintyy monissa kertomuksissa ja tarustoissa yhteytenä tuonpuoleisen Tuonelan ja elävien maailman välillä, esimerkiksi Kalevalassa Tuonen joutsenena. Joutsen on saamelaisten valon tuoja, pyhä lintu, jota he nimittävät jouk(a)haiseksi.

Joutsen on tuhansien vuosien takaa juontuva suomalais-ugrilainen sana. Sen sijaan nykyinen nimitys laulujoutsen on käännöslaina ruotsin kielestä, sen nimen otti käyttöön Pessin ja Illusian kirjoittajana tunnettu Yrjö Kokko.


Joutsenet ovat varhaisimpia kevätmuuttajiamme, olenkin tavannut niitä tepastelemassa Saimaan jäällä jo maalis-huhtikuussa. Maaliskuun nimi on muuten saamen kielessä joutsenkuu. Kivikautta eläneet esivanhempamme, joita asui 7000 vuotta sitten Äänisen rannoilta Suomen metsäalueelle, pitivät joutsenta juuri kevään tuojana.


Joutsen ja kurki ovat kovaäänisimpiä lintujamme pitkän kaulansa ansiosta. Joutsenen ääni on voimakas, koska sillä - kuten sammakollakin - on ilmapusseja, joissa ääni voimistuu ilman resonoidessa. Kuullessamme trumpettimaisen törähdyksen arvaamme, että kohta näkyville ilmestyy vähintään kaksi joutsenta.


Joutsenet, kurjet sekä monet muut pitkäikäiset ja pesäpaikkauskolliset linnut elävät ja pesivät saman puolison kanssa vuodesta, jopa vuosikymmenestä toiseen. Kesällä seurasin kahta joutsenperhettä, joihin kuului emot sekä kaksi pienokaista. Toinen perhe asui meidän mökkilahdessa Ruokolahdella ja toinen kesämaisemissani Laukkalan Pörsänlammella, josta yllä olevat kuvat ovat. Sillä seudulla on muuten Joutsenniemi-niminen kylä.


Muuttomatkalla olevat joutsenet pysähtyvät yleensä lepäämään ja ruokailemaan aina samoille paikoille. Joutsenet ja hanhet ovat poikkeuksellisia siinä, että perhekunnat pysyvät yhdessä vielä kevään paluumatkankin ajan, niinpä emojensa kanssa lentävät nuoret linnut oppivat vanhemmilta sopivat taukopaikat.

Tämä kuudenkymmenen laulujoutsenen parvi keräsi vielä lokakuun lopulla energiaa muuttomatkaa varten Pohjois-Savossa. Joutsenet muuttavat läntistä reittiä pitkin loka–marraskuussa talvehtimaan Etelä-Ruotsiin, Tanskan salmiin ja Pohjanmeren ympäristöön, tosin jonkin verran joutsenia jää talvehtimaan Suomeenkin.




Kansallislintumme laulujoutsen oli jo katoamassa 1900-luvun alussa runsaan metsästyksen takia. Voi sanoa, että kirjailija, luonnonsuojelija ja eläinlääkäri Yrjö Kokko pelasti laulujoutsenen vuonna 1952 ilmestyneellä kirjallaan Laulujoutsen - Ultima Thulen lintu. Tuolloin joutsenia oli jäljellä enintään viisitoista. Nykyisin joutsenet pesivät lähes koko maassa, ja niiden määrä kasvaa lajin 1950-luvulla aikaansaadun rauhoittamisen ja sen yhteydessä tehdyn valistustyön ansiosta; vuonna 2014 laulujoutsenien syyskannan lukumääräksi arvioitiin 70 000 yksilöä.

Leinon Lapin kesä -runossa joutsenet ovat toivon ja uusien vaikutteiden vertauskuvana. Runon joutsenilla olikin pääasiassa symbolinen merkitys, sillä Leinolle ne merkitsivät toivoa siitä, että ylevät kulttuurielämän aatteet saisivat joskus jalansijaa myös takapajuisessa Suomessa.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän, te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä, jos muutattekin maihin etelän!
Oi, oppi ottakaatte joutsenista! Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin.

Tämänkertaiset lähteeni: Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät. Pertti Koskimies; Suomen luonto. Linnut; Suomen Luonto -lehti 5/2012; Eino Leino, Lapin kesä

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Karhunputken kapakka on avoinna elokuussa ripsiäisille

Oletko tehnyt joskus karhunputkesta tai koiranputkesta pyssyn pihlajanmarjojen ampumiseen? Minä olen, ja putkella puhalleltiin kilpaa serkkujen kanssa. Sekä karhunputki että koiranputki kasvavat kaikkialla Suomessa kilpaillen aika tasavertaisesti siitä, kumpi näistä parimetrisistä sarjakukkaiskasveista on yleisempi. Karhunputkea ei pidä sekoittaa vaaralliseen jättiputkeen, joka on tanakka, pitkä ja isolehtinen.

Karhunputki kuuluu maamme alkuperäiseen kasvilajistoon, se viihtyy kosteilla ja ravinteisilla paikoilla, kuten hylätyillä pelloilla. Ihminen on edesauttanut kasvin leviämistä hakkaamalla metsiä ja muokkaamalla maata. Nämä minun havaitsemani karhunputket kasvoivat järvenrantamaisemissa.



Karhunputki kasvaa yksitellen tai pieninä ryhminä, koska sen kehitys taimesta kukkivaksi kasviksi voi viedä kymmenkunta vuotta. Karhunputki ei siis levittäydy aggressiivisesti kuten myrkyllinen jättiputki.

Karhunputkea voidaan käyttää rohtona, sillä on hoidettu muun muassa ruuansulatus-, virtsatie- ja ilmavaivoja sekä yskää. Karhunputki ja väinönputki ovat sellaisia luonnonyrttejä, jotka on luokiteltu niin vahvoja lääkkeellisiä vaikutuksia omaaviksi, että ne on sisällytetty lääkeluetteloon. Rohto- ja ravintokäytön vuoksi karhunputkea on aikoinaan kutsuttu nimellä ihmisputki. Karhunputkea on käytetty myös värjäykseen, jolloin tuloksena saadaan kullankeltaista väriä.

Karhunputken lehdillä ja siemenillä voidaan maustaa paitsi leipätaikinoita myös kylmiä ja lämpimiä ruokia, kuten raasteita, kastikkeita ja keittoja, alkoholinkin maustamiseen siemeniä käytetään. Ravintokäytössä on kuitenkin oltava varovainen, sillä karhunputkea muistuttavista kasveista moni on myrkyllinen, kuten muun muassa myrkkykeiso ja myrkkykatko.



Karhunputki kukkii loppukesästä heinä-elokuussa, silloin avautuu karhunputken kapakka. Kukinnossa voi olla jopa pari tuhatta kukkaa, ja niiden imelä tuoksu houkuttelee kapakkaan medenhakuun satamäärin kukkajääriä, ripsiäisiä ja muita hyönteisiä.



Karhunputki on väriltään joko vaalea tai vaaleanpunertava. Kasvien solunesteessä olevat, ultraviolettivalolta suojaavat väriaineet eli antosyaanit ovat värjänneet tämän karhunputken kukan sinipunaiseksi. Minä havaitsin lilaan vivahtavan kasvin nyt ensi kertaa, vaaleita olen toki nähnyt useinkin. Joskus myös varressa on sinipunerva sävy, kuten tällä kasvilla.



Kukittuaan karhunputki kuolee, mutta sen elämä jatkuu siemenissä, ja kymmenen vuoden kuluttua jossakin lähitienoolla maasta nousee uusia karhunputkia. Olen ottanut nämä kuvat vuosi sitten kesällä. Kun tänä kesänä kävin tuolla samalla paikalla, siellä ei ollut yhtään uutta kasvia, pelkästään edellisvuotisten karhunputkien kuihtuneet mustat varret.

Avoimilla niittymailla karhunputki on näyttävimpiä talventörröttäjiä, ja sen paikalleen kuivunut verso levittää siemeniään pitkälle talveen. Joskus olen löytänyt syksyllä niin kauniiksi värjäytyneitä karhunputkia, että olen ottanut niitä kotiin lattiamaljakkoon kuivakukiksi. Mielestäni kuivuneet kukinnot ovat hyvin koristeellisia, niin kuin ruusunkukkia.

Ateneumin taidekokoelmissa on Akseli Gallen-Kallelan maalaus Karhunputki vuodelta 1899. Gallen-Kallela kertoo Kallela-kirjassaan (1924) ihailleensa pienestä lapsesta lähtien karhunputkea sen sorean itsetietoisuuden ja yksinkertaisen koreuden takia. "Ensin oli kankaalla figuurikuva: vaalea Ekolan Iita, joka siinä etualalla seisoi käsivarsillaan suojaten silmiään, punaruutuinen huivi hartioillaan. Nämä luonnokset hävitin, ja lopputulos oli tämä yksinkertainen kasvitutkielma. Ulappa mikä näkyy kuvan takaosassa, on jäljestäpäin siihen maalattu ja horsmat ovat aina olleet mielikukkiani."

Karhunputki

Siihen viisauden siemen tahtoo antaa
kaiken tukensa ja voimansa
että voisit olla se viisaus
siinä viisaudessa
joka sinulla on ollut aikojen alusta.
Se on sinussa
jokaisessa solussa on ikiaikainen viisaus.

Tietoja olen löytänyt seuraavista lähteistä: Arktiset aromit; LuontoPortti; Luonto ja Ympäristö Wiki; Suomen Luonto 3/2014; Suomen Luonto/kasvit osa 2; Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu Ymparisto; Yrttitarha; Runotalo; Kansallisgalleria/Taidekokoelmat