perjantai 28. lokakuuta 2016

Hattivatit ovat vallanneet mökkisaaren!

Lokakuun alkupäivinä oltiin porukalla keräämässä suppilovahveroita mökkisaaressa Ruokolahdella. En ollut uskoa silmiäni, kun kesken suppisten etsinnän eteeni ilmestyi hattivattien lauma!





Lähemmin tarkasteltuna kuusien alta havaitsemani hattivateilta näyttävä porukka olikin isohko nuijakasesiintymä. Luultavasti nämä ovat pieniänuijasieniä, nehän esiintyvät varsinkin kuusenneulaskarikkeessa tavallisesti tiheinä muutamien neliömetrien laajuisina läiskinä elokuusta alkaen. Sienet voivat jäädä näkyviin kuivuneina ja kuolleina talven tuloon asti.



Nuijakkaat eli nuijasienet ovat haarattomia, nuijan muotoisia kalpeankellertäviä tai vaalean nahanvärisiä hoikkia sieniä, joissakin sienistä nuijan latva on kuin katkaistu, tasainen tai kovera. Nuijakkaissa ei ole erityistä hajua, ja maku on jokseenkin karvas, malto pehmeää ja valkoista. Joidenkin lähteiden mukaan nuijakkaat kelpaavat sekasienien kanssa säilöttäväksi - esimerkiksi pikkelsiin - tai kuivattavaksi, sen sijaan joidenkin toisten lähteiden mukaan nuijakkaita ei pidetä ruokasieninä.




Nuijakkaiden sieniryhmään kuuluu ainakin iso-, pieni- ja taiganuijakas. Voi olla, että näin mökkisaaressa toisessa kohdassa myös isojanuijasieniä, sieniasiantuntijan mukaan tunnistus vaatisi kuitenkin mikroskooppia. Nuijasienet olivat minulle uusi, mutta mielenkiintoinen tuttavuus.


No voi hattivatti! sanoisi Muumipappa

Hattivatit ovat pieniä valkoisia olentoja, jotka elävät Muumilaaksossa suurissa laumoissa. Niiden tuntomerkkejä on sienen jalkaa muistuttava ruumis, jossa on pienet kädet. Hattivatit muuttuvat ukonilmalla sähköisiksi. Ne liikkuvat laumoissa, maalla kävellen ja merellä lehdistä tehdyillä veneillä. Hattivatit suojelevat ilmapuntaria, joka on niille erittäin tärkeä väline. Hattivatit kasvavat siemenistä.

Suomen Luonto 5/2016; Risto Tuomikoski, Sienet värikuvina; Tove Jansson, Muumilaakson tarinoita

perjantai 21. lokakuuta 2016

Valkoposkihanhet lentävät syksyisin Siperiasta Länsi-Eurooppaan

Kova kaakatus kuuluu kaikkialta, kun tuhannet ja taas tuhannet arktiset valkoposkihanhet ovat asettumassa Joutsenon Konnunsuon pelloille ruokailemaan.

Muuttomatkalla olevat hanhet, samoin kuin kurjet ja joutsenet, pysähtyvät yleensä lepäämään ja ruokailemaan samoille paikoille kuin aiemminkin, koska poikaset lentävät emojensa kanssa ja nuoret linnut oppivat vanhemmilta sopivat taukopaikat. Nämä linnut ovat poikkeuksellisia siinä, että perhekunnat pysyvät yhdessä syys- ja talvikauden jälkeen vielä kevätmuuttomatkankin. Jos olot muuttuvat, etsitään uusia reittejä, jotka saman tien siirtyvät seuraavan sukupolven omaksuttaviksi.

Tästä syystä 2000-luvun alussa valkoposki- ja tundrahanhet ryhtyivät yhtäkkiä muuttamaan kasvavassa määrin Kaakkois-Suomen kautta Karjalan kannaksen ja Aunuksen sijaan. Nykyisin ne pysähtyvät viikkokausiksi jopa kymmenien tuhansien yksilöiden parvina pelloillemme, mikä oli vielä 1990-luvulla äärimmäisen poikkeuksellista.



Toinen iso muutos oli se, että osa arktisista valkoposkihanhista jäi 1970-luvulla pesimään Itämerelle, johon ne olivat aikaisemmin pysähtyneet vain levähtämään. Nykyisin Suomen rannikkoseudulla – pääosin Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla – pesii jo viisituhatta paria. Suurimmat parvet keskittyvät puistojen ja golfkenttien tapaisille avoimille turvallisille aukeille. Vaikka hanhet monia ilahduttavatkin, nurmikentillä laiduntavat parvet ovat paitsi pelottomia, myös kovia sotkemaan.

Suomessa pesivä valkoposkien kanta on kuitenkin mitättömän pieni verrattuna siihen jättimäiseen joukkoon, joka muuttaa keväin syksyin pääasiassa Suomenlahtea pitkin sekä Laatokan ja Äänisen yli. Tässä arktisessa näytelmässä on näyttävintä juuri valkoposkihanhien päämuutto: neljännesmiljoona hanhea matkaa auran ja jonon muotoisissa parvissa keväällä kohti koillista ja syksyllä koillisesta lounaaseen. Monesti parven kuulee ennen kuin näkee, sillä niiden kaklatus kuuluu alas asti melkein pilvistä. Hanhet ääntelevät varoittaakseen muita sekä ylläpitääkseen sosiaalista järjestystä ja vahvistaakseen parvikäyttäytymistä. 

Valkoposkihanhet saapuvat kaukaa Siperian pohjoisosista tundralta Barentsinmeren yli ja jäävät laiduntamaan Etelä-Karjalan pelloille. Niiden pitkä vaellus vie Suomen kaakkoisosien kautta Länsi-Eurooppaan. Linnut ovat aluksi matkalla kohti Viroa, Gotlantia, Etelä-Ruotsia ja Tanskaa, mutta niiden päätalvehtimisalue on Pohjanmeren ympäristö, erityisesti Hollanti.

Tarkkailijoiden mukaan valkoposket olivat hyödyntäneet koillisesta puhaltavaa tuulta ja muuttaneet vilkkaasti jo syyskuun puolesta välistä lähtien. Kun kävin Joutsenon Konnunsuon tornissa syyskuun viimeisellä viikolla, oli kirkas tarkkailusää ja lämpöä peräti 18 astetta. Arvioiden mukaan tuona päivänä Konnunsuon pelloilla oli yli 70 000 valkoposkihanhea. Linnut olivat pääosin valkoposkia, ja niiden parvissa oli nähty vain yksittäisiä sepel-, metsä- ja tundrahanhia. Linnut lepäsivät sekä ruokailivat sänkipelloilla joidenkin viikkojen ajan ennen kuin jatkoivat matkaansa.

Valkoposkihanhet yöpyivät Höytiönlammella sekä jossakin määrin turvetuotantoalueen lätäköissä tiiviinä lintumassoina, siellä ne olivat turvassa sekä ketuilta että kotkilta ja haukoilta. Kun hanhet tulivat aamulla lammelta sankoin joukoin, ne näyttivät kaukana metsän yllä valtavalta hyttysparvelta.


Konnunsuolla oli nähty hanhien lisäksi ainakin maakotka, ruskosuohaukka, kanahaukka ja piekana. Lisäksi siellä havaittiin merikotkia, jotka seurasivat muuttavia hanhia ruokailutarkoituksessa. Ruskosuohaukkoja onnistuinkin näkemään, samoin piekanan lentelemässä korkealla taivaalla.

Tuona aurinkoisena syksypäivänä odottelin tornissa muiden kiikaroijien ja valokuvaajien kanssa merikotkien ilmestymistä näkyville. Paikallisten asukkaiden mukaan kotkat tulivat saalistamaan yhdeltätoista aamupäivällä ja kolmelta iltapäivällä. Kello eteni puoleen päivään eikä kotkia näkynyt, sen sijaan tornille tuli mieshenkilö, joka kertoi, että ainakin yksi merikotka oli jo syönyt aamiaisensa poikkeuksellisesti ennen yhdeksää heidän pihansa lähettyvillä. Kun kävin viikon päästä vielä toisen kerran lintutornissa, siellä mainittiin merikotkia olevan jo viisi. Kiikarien avulla näinkin niistä kaksi kaukana pellolla syömässä, minkä jälkeen ne kaarsivat puun latvaan sulattelemaan saalistaan.





Kun taivas oli täynnä siipien havinaa ja pellolle pyrkiviä valkoposkihanhia, niin tuli tunne, että nuo eivät mahdu mitenkään alla siintävälle pellolle. Kuitenkin linnut laskeutuivat sopuisasti toinen toisensa viereen, enkä nähnyt yhtään riitaa. Hanhet pitivät melkoista ääntä lentäessään ja laskeutuessaan, mutta pellolla ne olivat ihan hiljaa. 
Yhtäkkiä koko parvi säpsähti lentoon, kun kanahaukka ilmestyi näkyville. Hanhet nimittäin tunnistivat saalistajansa, mutta ne eivät olleet tietääkseenkään, kun olivat vähän aiemmin nähneet hiirihaukan. Linnuille parvesta on paljon hyötyä; kun osa yksilöistä tarkkailee ympäristöä, muut saavat ruokailla rauhassa. Myös petojen on vaikea valita saalista isosta joukosta, joka muodostaa ikään kuin superyksilön. Lisäksi koko porukka hyötyy, jos yksi löytää tai tietää hyvän ruokailupaikan.

Hanhi-rukka

Voi pieni hanhi-rukka
sekaisin on sillä tukka.
Suuntavaisto kateissa
kun lentelee nyt sateissa.
Vaan sitten pilvet poutaa maistaa
sade tieltä vaihtaa kaistaa.
Ja hanhi pääsee perille
kotimaansa merille.


Lähteeni: Arja Kivipelto/Helsingin Sanomat 13.10.2016; Pentti Koskimies, Miten eläimet käyttäytyvät; Ilpo Leskinen/Etelä-Saimaa 27.9.2016; Tuomas Väätäinen, Naurulokin lorusulka: lastenloruja.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Akantupakista kuperkeikkaan, siankärsämön monet nimet

Monipuolisen perinnekäytön sekä tieteellisen tutkimuksen vuoksi Terveystuotekauppiaiden Liitto on valinnut siankärsämön vuoden 2016 rohdoskasviksi.

Siankärsämö tunnettiin Kiinassa jo 4000 vuotta sitten arvostettuna rohdoskasvina, Suomessa se on ollut tärkein kansanlääkinnän kasvi. Sillä on hoidettu tulehduksia, influenssaa, hammassärkyä, kuukautiskipuja, peräpukamia ja ummetusta sekä ruhjevammoja ja mustelmia. Yrttitietous on ollut entisaikaan elintärkeää myös kotieläinten hoidossa, koska antibiootteja ei ollut, muun muassa siankärsämöä on käytetty linimenttinä ja muutoinkin eläinten lääkitsemisessä.

Nykyisin siankärsämöä käytetään yrttivoiteissa, joilla hoidetaan haavoja ja hiertymiä sekä lihaskipuja. Edellä mainittujen lisäksi siankärsämöä käytetään ravintolisissä, teenä ja luonnonkosmetiikassa.

Mutta mennäänpä historiassa oikein kauas taaksepäin. Urhoollisin Troijan sodan sankareista oli Akhilleus eli Akilles, jonka ainoa heikko kohta oli kantapää. Akilles tiesi erinomaisen keinon sotilaidensa saamiin vammoihin, hän nimittäin lääkitsi haavoja siankärsämöllä. Tähän taruun pohjautunee siankärsämön kasvisuvun tieteellinen nimi Achillea.

Sittemmin Rooman keisari Neron (joka eli vuosina 37 - 48) armeijan lääkäri kehotti jokaista sotilasta pitämään mukanaan kaiken varalta ”sotilaanyrttiä” eli siankärsämöä. Kun Kalevalan sankari Väinämöinen puolestaan iski venettä veistäessään kirveellä polveensa, vammaa lääkittiin voiteella, jonka yhtenä ainesosana oli siankärsämö eli kalevalaisittain tuhatlatva. Tämä nimi puolestaan viittaa kasvin lehtien liuskojen lukumäärään.

Siankärsämön tuoksu on väkevä, samoin maku on yrttimäinen ja hiukan kitkerä. Kukat eivät ole miellyttävän makuisia, mutta kukkanuput sopivat pestoihin, ja kärsämön tuoreita lehtiä voi silputa voileivän päälle tai salaatin sekaan. Allergisille ihmisille siankärsämö voi ruoassa kuitenkin aiheuttaa ihottumaa tai päänsärkyä.

Siankärsämöllä maustetun oluen on sanottu olevan tavallista vahvempaa, siihen perustuvat Suomessa ja Ruotsissa käytetyt nimitykset kalja(kukka)nen sekä keto- ja peltohumala, ruotsiksi galentråra eli hulluntippa. Kuivattuna siankärsämöä on käytetty myös piipputupakan korvikkeena, siitä tulevat nimet akantupakki ja tupakkikukka.

Vaikka siankärsämö on tuiki tavallinen ja koko maassa yleinen, se ei ole alkuperäinen, vaan vanha maanviljelyksen ja liikenteen mukana muualta kulkeutunut kasvi. Kasvupaikasta kertovat sen nimitykset oja-, pientare- ja pyörtänöpöllö tai pientareheinä. Kaakkois-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa siankärsämöä on sanottu kuperkeikaksi.

Minua kiehtovat kasvien kansanomaiset nimet; suomenkielisistä kasveista juuri siankärsämöllä onkin eniten nimiä, nimittäin 163. Vanhin suomenkielinen siankärsämön nimi nenäruoho on vuodelta 1683, se on käännös ruotsalaisissa kasvikirjoissa mainitusta näsgräsistä. Mistä sitten tulee nimitys siankärsämö? Kielimies Daniel Jusleniuksella oli suomalais-latinalais-ruotsalaisessa sanakirjassaan vuonna 1745 tämän kasvin nimenä siankärsänruoho, Elias Lönnrot puolestaan käytti 1860 ilmestyneessä kasviossaan nimitystä pyörtänekärsämö.

1800-luvun lopun kasvikirjoissa puhutaan siankärsäheinästä, ja vasta 1930-luvulla yleistyi nimeksi siankärsämö. Savossa ja Keski-Suomessa kasvia on kutsuttu myös siankärsäksi. Suomen maakunnilla on omat kukkatunnuksensa; kun sitten kunnille tuli mahdollisuus valita omia nimikkolajejaan, Kärsämäki nappasi nimikkokasvikseen kekseliäästi siankärsämön.

Valkoisten siankärsämöiden joukossa olen nähnyt silloin tällöin vaaleanpunakukkaisen yksilön. Sen sijaan punakukkaista en ole tavannut, mutta tuttavani pihamaalla sellainen kasvaa. Vaaleanpunainen ja punakukkainen eivät ole omia lajejaan, vaan perinnöllinen muoto, joka poikkeaa tavallisista ainoastaan väriltään.

Kuva: Mervi Palonen

Siankärsämö kukkii heinä-syyskuussa, ja sen kukissa käy runsaasti kärpäsiä ja kovakuoriaisia. Vaikka nyt eletään lokakuuta, siankärsämöt kukkivat edelleen isoina kasvustoina. Kukkimisen jälkeen kasvin verso jää törröttämään jäykkänä, ja siemenet karisevat osittain vasta talvella, jolloin punatulkut ja urpiaiset ottavat mielellään osansa siemensadosta.

Ojakärsämö on hyvin samantapainen kuin sukulaisensa siankärsämö, vain sen laitakukat ovat isommat. Ojakärsämö on tullut tai tuotu Suomeen 1600-luvulla, mutta se alkoi yleistyä vasta 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa, kun heinää alettiin viljellä. Tällaisia kasveja kutsutaan heinänsiementulokkaiksi. Kaunismykeröistä kasvia siirrettiin heinäpelloilta kukkapenkkeihin ja vietiin tuliaisiksi kyläpaikkaan – näin sen leviäminen sai entisestään lisävauhtia. Ojakärsämö suosii kosteampia paikkoja kuin siankärsämö, mutta kasvaa yleisenä koko maassa, paitsi Lapin laajoilla erämaa-alueilla. Tavallisesti se kukkii heinä-syyskuussa, mutta näköjään ilahduttaa kukkasillaan vielä myöhäsyksyn aikaankin.

Ojakärsämöäkin on käytetty rohdoskasvina. Sen juurista ja mykeröistä on aiemmin valmistettu myös aivastuspulveria, kaiketi useammin pilailutarkoituksessa kuin hengitysteiden avaamiseen. Ojakärsämöä kerrotaan käytetyn Kiinassa myös ennustamiseen jo kolme tuhatta vuotta sitten.

Siankärsämön ja ruokohelpin evankeliumi

Siankärsämö kukkii
marraskuussa.
Valaisee himmeästi hämärässä aamussa,
loistaa sitkeästi kuolevassa ruohossa.
Vasta kunnon pakkaset sen vievät.
---

Lähteinä Kirsti Aapala & Maija Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen/Kasvikertomuksia; LuontoPortti; Suomen luonto/kasvit; Sami Tallberg, Villiyrtti keittokirja; Runon kirjoittaja on Pirjo 1.11.2010

lauantai 8. lokakuuta 2016

Sienimuumioita metsässä

Olin kuvaamassa lähimetsässä haperoita, kun silmiini osui hassu kerroskakkusieni. Kun kuljeskelin ympäriinsä, havaitsin kolmenlaisia kerroskakkuja eli kolmessa eri vaiheessa olevia lahottajasieniä. Valokuvasin niitä, jotta voisin tunnistuttaa löydöksen sieniasiantuntijakälylläni, ja laitoinkin hänelle sähköpostia kuvineen. Samanaikaisesti käly oli löytänyt kyseisen sienen kesämökiltään ja lähetti sen kuvaviestinä minulle kysyen tunnistanko sienen. 

Selvisi, että molempien valokuvissa oli haperonvieras, joka loisii toisilla sienillä eli nimensä mukaisesti käyttää ravinnokseen haperoita. Sen löytääkin usein jo lahoavan tai lähes mädänneen sienen lakin päältä. Haperonvieras kasvaa lehdoissa, havu- ja sekametsissä loisena ja lahottajana, laji on yleinen ja sitä esiintyy Pohjanmaalle asti elo-syyskuussa.

Tatinriesan suosikki puolestaan on samettitatti, mutta se loisii mielellään myös herkkutatin päällä. Tatinriesan pilaaman sienen kasvu on häiriintynyt, jalka pullistunut ja koko sieni on valkoisen homemaisen kalvon peitossa. Lopulta sieni muuttuu keltaiseksi ja pahanhajuiseksi. Koska sen ensimmäinen vaihe muistuttaa hometta, tatinriesan vaivaamia herkkutatteja luullaan usein homeisiksi ja kansanomaisesti vaivaa on kutsuttu ”taudiksi”.

Kuva Heli Niskanen


Tatinriesa ei sinänsä tee herkkutattia myrkylliseksi, mutta syömäkelvottomaksi kyllä, sillä haju ja epäilemättä maku ovat epämiellyttäviä ja siitä voi seurata vatsavaivoja, koska itse herkkutatti alkaa pilaantua riesan otteessa. Joskus herkkutatin lakissa ei näy tatinriesaa, mutta jalka haisee epämiellyttävälle. Jalkaa kannattaa siis haistaa, jos se on vähänkin epäilyttävän näköinen. Tatinriesa on harmittavan yleinen ja joissakin metsiköissä se tuhoaa suuren osan herkkutattisadosta jo nuoresta pitäen.

Suomessa on kehotettu suhtautumaan varauksellisesti riesojen vaivaamiin tatteihin, rouskuihin ja haperoihin. Länsi-Euroopassa ei olla yhtä varautuneita; silminnäkijä-havaintojen mukaan riesan vaivaamia sieniä on ollut tarjolla italialaisilla toreilla, ja myös ranskalaisten kerrotaan arvostavan niitä.

Tatinriesan vaivaamia sieniä voidaan käyttää kyllä sienivärjäyksessä, sillä tatinriesa sisältää aromaattista väriainetta, jolla saadaan lankoihin keltaisen sävyjä.

Sienitieteessä tatinriesaa on tutkittu enemmän omana lajinaan kuin sen vaikutusta herkkutattiin. Kuitenkin herkkutattien poimijalle tatinriesa aiheuttaa harmia ihan käytännön tasolla, jos sato on pilaantunut, ovathan ne on tärkeimpiä kauppasieniämme. Voi olla myös niin, että kaikki eivät edes tunnista tatinriesan pilaamia herkkutatteja ja poimivat niitä myyntiin tai ostajat puolestaan ostavat pilaantuneita sieniä.

Sienet

Pitkien sateitten jälkeen
syksyn keltaisten lehtien lomista
puhkeavat sienet
omituisesti tuoksuvina.
--
Haperoiden lakit ovat kuin himmeästikiiltävää,
punaista tai kellertävää porsliinia.
--
Tatit komeilevat suuruudellaan,
ruskeankeltaisina, kömpelöinä ja tyhminä.
Imevät itseensä paljon kosteutta ja matoja
ja putoavat lopulta ilettäviksi, liinaisiksi kasoiksi.

Mutta tummanruskean, kiinteän herkkutatin
tahtoisi syödä juuri maasta poimittuna, vielä mullalle tuoksuavana.

Lähteet: Pinkka - lajintuntemuksen oppimisympäristö/Helsingin yliopisto; LuontoPortti/Jarkko Korhonen; Svengunnar Ryman ja Ingmar Holmåsen Suomen ja Pohjolan sienet; Suomen Luonto/Kasvit; Suomen Sieniopas; Raimo Koski/Wikipedia; Katri Vala