perjantai 30. syyskuuta 2016

Vieraskynä: Kun Ylläs on allas, kaukana siintää Pallas..

Kuten äitini on täällä blogissa joskus maininnut, vuodet eivät ole veljeksiä! Vaikka sateinen syksy oli selkeästi vaikuttanut ruskan väreihin, Ylläs tarjosi meille mitä mainioimman hengähdyksen arjen kiireisiin. Hetket raikkaassa metsässä, siemaus vettä tunturipurosta, hiljaisuus ja henkeäsalpaavan kauniit maisemat ovat niitä asioita, jotka saavat halajamaan Lappiin yhä uudelleen. 

Tällä kertaa päätimme kavuta jalkaisin 719 metriä korkean Yllästunturin huipulle ja takaisin, tutustuimme Junkers-lentokoneen ja sen miehistön pysäyttävään tarinaan Aakenustunturilla, jonne lähdimme suunnistamaan Totovaaran pysäköintialueelta (veljelle terveisiä!) sekä kävimme ihmettelemässä yli kaksi miljardia vuotta vanhoja tulivuoren jäänteitä Linkupalon tulivuoripuistossa. Aina näemmä oppii uutta, sillä tulivuoret Suomessa olivat minulle ihan tuntematon juttu! Vaikka Junkersilla ja tulivuoripuistossa kamera pysyi laukussa, emme ilman kuvasaalista tälläkään reissulla jääneet.. :)



























































Tämän vuoden ruska oli aivan erilainen, kuin viime vuonna. Ei missään nimessä huonompi, vaan erilainen. Lapin reissumme siis antoi äitini lausahdukselle syvemmän merkityksen.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Syksyn kukkaset ilahduttavat silmiä ja hivelevät makuhermoja

Kun katselet ympärillesi, näet vielä siankärsämöitä, syysmaitiaisia, saunakukkia, pietaryrttejä sekä tietysti joka-paikan-lupiineja, mutta myös keltaisia kannusruohoja ja vaaleanpunaisia jättipalsameja.

Laittaisitko kannusruohot ja palsamit mieluummin maljakkoon vai söisitkö ne? Molempi parempi, sanotaan. Jokamiehenoikeuden nojalla kasveja saa kerätä samaan tapaan kuin esimerkiksi sieniä, mutta kasvi pitää tunnistaa syötäväksi, ennen kuin sitä edes maistaa. Jos kasvi sopii ruoanvalmistukseen, kannattaa opetella, mikä osa mistäkin kasvista sopii parhaiten ruoaksi.



Monet tuntevat ainakin ulkonäöltään tai makealta tuoksultaan jättipalsamin, joka on luontomme eksoottisimpia kukkia, mutta vain harva käyttää sitä ravinnoksi. Palsami on luonnossamme kiusallinen valtaajakasvi, joka on tuotu meille puutarhoihin koriste- ja mehiläiskasviksi. Alkujaan tuo röyhkeä rikkaruoho on lähtöisin parin tuhannen metrin korkeudelta Himalajan rinteiden puronvarsilta.

Kauan sitten ihastelin eräässä pihassa valtoimenaan kukkivia parimetrisiä jättipalsameja, ja rupesin heti haaveilemaan, että ne olisivat kauniita myös omassa kukkapenkissä, mutta miten saisin niiden siemeniä. Siemenet pitää kerätä juuri oikeaan aikaan eli ennen kuin kasvi poksauttelee ne itse ympäristöönsä. Lopulta onnistuinkin ajoituksessa, ja innoissani napsuttelin elokuussa siemenkotia auki pihassamme. Seuraavan kesänä myös meillä oli yhtä upeita palsaminkukkia, mutta sitten kasvit alkoivatkin levitä. Ainoa keino saada palsamit kuriin oli siemenkotien poistaminen, sillä kukin kasviyksilö voi muodostaa neljätuhatta siementä, jotka sinkoilevat jopa seitsemän metrin päähän.


Jättipalsami valloittaa nyt vauhdilla Etelä- ja Keski-Suomea, esiintymät ovat erittäin runsaita ja niiden hävittäminen työteliästä, vaikka kitkentä- ja niittotalkoita järjestetään pari kolme kertaa kesässä useilla paikkakunnilla. Kuten toinen tulokaskasvi lupiini, myös palsami valtaa koko ajan lisää kasvualueita eri puolilta maata ja Perä-Pohjolaa myöten.

Jättipalsamikasvustot näyttävät olevan vielä syyskuussakin loisteliaita. Palsamin vienosti makeita kukkia voi siis kerätä edelleen paitsi ruokien koristeluun, myös syötäväksi. Palsamin lehdet ja varsi maistuvat pippurisilta, ja niitä voi käyttää varsisellerin tapaan ruoanlaitossa, mutta ne ovat parhaimman makuisia ennen kukintaa.
Jättipalsamia on käytetty homeopatiassa levottomuuden, ärtyneisyyden ja jännitystilojen hoitoon, mutta jos on taipumusta nivel- tai munuaisvaivoihin, on kuitenkin hyvä välttää palsamia sisältävien valmisteiden säännöllistä ja runsasta käyttöä.



Toinen alkusyksyn maisemaa koristava kasvi on keltakukka. Olen kuluneena kesänä ihastunut suuresti tähän keltaiseen, hauskannäköiseen kannusruohoon, joka kasvaa runsaana teitten varsilla, pellon pientarilla ja joutomailla. Suomessa tavataan neljä luonnonvaraista kannusruoholajia, joista yleisin on keltakannusruoho, jota kasvaa koko maassa paitsi Pohjois-Lapissa. Sitä pidetään alkuperäiskasvina merenrannoilla ja uustulokkaana sisämaassa. Keltakannusruohoa kasvatetaan myös puutarhakasvina.

Kannusruoho kukkii aika pitkään syksyllä, jolloin se tuo paljon iloa ja värikkyyttä maljakossa tai ruokalautasella. Kannusruohosta käytetään ruoanlaittoon kukat, ja ne sopivatkin oikeastaan kaikkiin ruokalajeihin värinsä ja imelän, hieman karvaan makunsa puolesta.


Kannusruohoa on käytetty kansanlääkinnässä lukuisten vaivojen hoitoon. Sillä on hoidettu muun muassa turvotuksia, väsymystä ja kuumetta sekä sen lehdistä ja kukista on tehty rohtoja ihonhoitoon. Kannusruohon lehdistä on myös uutettu teetä ruoansulatuslääkkeeksi, sen sijaan maitoon keitettyä teetä on käytetty hyönteismyrkkynä, mistä kai johtuu kasvista käytetty kansankielinen nimitys kärpäskukka. 

Nyt tästä kasvavat
valamon ruusut ja rönsyleinikit,
kissankellot ja koiranputket,
siankärsämöt ja leijonankidat,
häränheinät ja kannusruohot.

Lähteinäni olivat Suomen luonto/Kasvit; Sami Tallberg, Villiyrtti Keittokirja; Jouni Toivanen, Viettelevät villiyrtit; Vieraslajit; Seija Mustaneva

perjantai 16. syyskuuta 2016

Jänis tiellä hyppi, hoppeli hopp

Kahden nyrkin kokoinen jäniksenpoika hyppeli kamerani eteen pohjoissavolaisen maalaispihapiirin tuntumassa – talonväki oli nähnyt sen apilaa syömässä pihamaalla ja pihatien varressa lähes päivittäin heinä-elokuun aikana. Pupu oli niin kesy, että emännän piti hätistellä sitä pois, kun sekin pyrki sisälle navettaan karjakeittiön ovesta.


Tämä pihassa viihtyvä pikkukaveri on poikkeuksellinen, sillä nykyään jäniksiä näkee hyvin harvoin. Metsäjänis on nimittäin harvinaistunut, varsinkin Etelä-Suomessa ja se luokitellaankin vaarantuneeksi uhanalaiseksi lajiksi, tosin syitä kannan vähenemiseen ei tiedetä tarkasti.

Ilmeisesti jänis ei noin vain sopeudu pikaiseen ilmaston ja etenkin talvien lämpenemiseen, sillä se vaihtaa turkkinsa väriä valon pituuden eikä lämpötilojen mukaan. Olisi mielenkiintoista tietää, miten valkoinen jänis suhtautuu lumettomaan maastoon ja tietääkö se erottuvansa hyvin ja siten olevansa alttiina pedoille. Eräs harrastajametsästäjä kertoi pari viikkoa sitten, että hänen näkemänsä valkoinen jänis tummassa metsässä oli kummallinen ilmestys.



Myös maatalouden kehittyminen ja laajentuminen on vähentänyt metsäjäniksille soveliaiden elinympäristöjen määrää, mutta toisaalta tehostanut metsänhoito on lisännyt nuorten metsiköiden osuutta, ja niitä metsäjänis nimenomaan suosii asumisympäristönään.

Metsäjänis ei kuitenkaan ole kuolemassa sukupuuttoon, mutta monin paikoin se on korvautunut lumettomaan ympäristöön paremmin maastoutuvalla rusakolla.


Jänis synnyttää kolmesta viiteen poikasta usein kolme kertaa vuodessa eli ns.hankipojat, lehti- eli heinäpojat sekä sänkipojat. Emo jättää pienokaiset päiväksi yksin ja käy imettämässä niitä kerran yössä muutaman viikon ajan, ennen kuin poikaset itsenäistyvät, minkä jälkeen jäniksenpoikien on selvittävä omin voimin. Tämä heinäkuussa syntynyt kaveri näyttää reippaalta ja syö jo kasvien lehtiä ja varsia elokuun puolivälissä kuin isompikin pupu.

Metsäjäniksen kuulo on erinomainen ja hajuaisti hyvin kehittynyt, mutta näkökyky ei ole kuulon veroinen. Jäniksellä on lyhyt kuono ja pitkät korvat, joissa on valkoiset reunat ja mustat kärjet. Sen vatsapuoli on valkea ja häntä päältäpäin selänvärinen. Nämä ulkonäköön liittyvät piirteet erottavat sen rusakosta, jolla puolestaan on pitkä kuono ja lyhyehköt korvat sekä päältäpäin musta häntä.  



Jäniksen valkoinen hännänalus toimii viestinä pedolle, että tämä on nähty. Tällöin peto ei ehkä yritäkään hyökätä, eikä saaliseläimen tarvitse tuhlata energiaa pakenemiseen. Saalistajaketun nopeus on 50 kilometriä tunnissa ja saalistettavien eli metsäjäniksen 70 ja rusakon nopeus on 72 kilometriä tunnissa.

Jäniksiä pidetään arkuuden vertauskuvana, mutta pikemminkin voi puhua varovaisuudesta: vaaran uhatessa se joko luottaa suojaväriinsä tai lähtee karkuun. Tämä mummolani pihapiirissä viihtyvä jäniksenpoika eroaa siis lajitovereistaan.

Suomalaiset tietävät, kuinka huono enne tietä ylittävä musta kissa on - jokainen venäläinen puolestaan tietää, että jänis se varsinainen pahan onnen tuoja onkin. Kerrotaan muun muassa runoilija Aleksandr Pushkinin kääntyneen takaisin Pietarin-matkaltaan, koska jänis juoksi alkumatkalla tien yli eikä hän muistanut epäonnen torjuntaloitsua.


Jänis tiellä hyppi, hoppeli hopp.
Selleriä nyppi, hoppeli hopp.
Osti kardemummaa, hoppeli hopp.
Pippuria tummaa, hoppeli hopp.
Muisti yhden seikan, hoppeli.
Teki kuperkeikan, hopp.

Tämänkertaisia lähteitäni ovat: Juha Laaksonen ja Riku Lumiaro, Utelias kettu ja muita nisäkkäitä; Pertti Koskimies, Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät; Suomen eläimet. Nisäkkäät; Suomen luonto. Nisäkkäät; Kirsi Kunnas

torstai 8. syyskuuta 2016

Mitä kamalia limaklimppejä?

Enpä olisi uskonut, että aloitan blogini varoituksella: Tämä blogipostaus sisältää kuvia, jotka saattavat olla joidenkin mielestä epämiellyttäviä, joten herkimpien lukijoiden kannattanee jättää tämänkertainen kirjoitukseni väliin tai ainakin katsoa kuvat hyvin varovasti.

Tytär ehdotti minulle alkukesällä, että teepä blogikirjoitus sammaleläimestä. Ehdotus kuulosti mielenkiintoiselta, vaikka vielä siinä vaiheessa sammaleläin oli minulle täysin uusi tuttavuus. Googlettamalla sainkin pian selville, mistä ihmeestä on oikein kyse. Jätin asian kuitenkin hautumaan, koska eläin oli tavattu Lappeenrannan lähiseudulla viimeksi pari vuotta sitten.

Kiinnostukseni heräsi uudelleen, kun näin elokuun lopussa vieraslajien havainnekartasta, että savitaipalelaisesta vierasvenelaiturista on löydetty vastikään sammaleläin. Minulla olisi nyt konkreettinen mahdollisuus löytää tuo eläin, vaikka en edes tiennyt, minkänäköinen se oikeastaan on!




Tuumasta toimeen. Savitaipaleen Lavikanlahti löytyi ja lopulta etsimällä etsien myös sammaleläimeksi arvelemani limamöykky saunan uimalaiturin rakenteisiin kiinnittyneenä. Veden alla olevista hyytelömuodostelmista isoin oli puolikaaren muotoinen ja lisäksi parrulla oli kaksi pienempää pallukkaa. Nostelin limakasaa laiturille katseltavaksi, tutkittavaksi ja valokuvattavaksi. Myöhemmin ilmoitin havainnoistani myös vieraslajiportaaliin, jonne Suomen ympäristökeskus toivoo tallennettavan kaikki sammaleläinhavainnot, jotta laji ja sen levinneisyys opittaisiin tuntemaan paremmin.



Sammaleläin on sen verran tuore tapaus suomalaisessa luonnossa, ettei sille ole annettu edes suomenkielistä nimeä, vaan sammaleläin on yleistermi. Pectinatella-sammaleläin on lähtenyt leviämään Yhdysvalloista, Mississippi-joen valuma-alueelta, Euroopassa siitä on havaintoja jo 1800-luvun loppupuolelta asti. Suomeen sammaleläin on levinnyt vesilintujen tai todennäköisesti laivojen painolastivesien mukana, koska esiintymät painottuvat reittivesien varrelle.

Suomen Lajitietokeskukseen
ilmoitetut havainnot sammaleläimistä ovat yksittäisiä vuosilta 2006 - 2013, mutta seuraavilta kolmelta vuodelta ilmoituksia on tullut runsaasti, eli noin sata tietoa syyskuuhun 2016 mennessä. Havaintoja sammaleläimestä on tehty tänä kesänä Savitaipaleen lisäksi muun muassa Lappeenrannasta, Lapinlahdelta, Kiteeltä ja Varkaudesta, Rantasalmelta, Lempäälästä ja Naantalista. Lajia tavataan varmimmin elo-syyskuussa.

Vieraslajit - kuten sammaleläin - levittäytyvät uudelle alueelle ihmisen mukana joko tahallisesti tai tahattomasti. Sammaleläimen leviäminen Suomessa on vielä hieman hämärän peitossa, koska siitä on saatu havaintoja vasta kymmenisen vuotta; ensimmäinen varmistettu havainto on tehty vuonna 2006 Saimaan kanavalla. Vielä ei myöskään tiedetä, miten tätä lajia voi torjua. Sammaleläimen leviämistä pitää kuitenkin seurata, koska sen runsastuminen voi vaikuttaa järvien ekosysteemiin. Kaikki tulokaslajit eivät ole haitallisia, mutta monet vieraslajit aiheuttavat huomattavaa ekologista haittaa alkuperäisluonnolle ja jotkut myös merkittävää taloudellista vahinkoa ihmiselle.



Sammaleläin näyttää vihertävälle hyytelömöykylle, mutta limainen eliö ei suinkaan ole yksi eläin, vaan kokonainen yhdyskunta, jossa sadat tai tuhannet millimetrien kokoiset yksilöt elävät geelimäisen sisäosan pinnalla. Eliö lisääntyy suvuttomasti lisääntymissolujen avulla. Sammaleläin elää makeassa, ravinnepitoisessa yli 20-asteisessa vedessä, mutta alle 16-asteisessa vedessä nämä läpimitaltaan jopa puolimetriset yhdyskunnat hajoavat. Mikäli vedet jatkossa edelleen lämpenevät, laji voi levitä meillä laajemmaltikin.

Ihmiselle limaisen hyytelöpallon ei tiedetä olevan vaarallinen eikä edes haitallinen, mutta kohtaaminen voi olla vähän epämiellyttävä, jos sellaiseen törmää uidessaan. Isot yhdyskunnat voivat kuitenkin aiheuttaa harmia esimerkiksi kalastajille, jos ne kiinnittyvät nuottaan tai kalaverkkoon. Sen sijaan Keski-Euroopasta on raportoitu myös tukkeutuneista vesiputkista, joista on löydetty sammaleläimiä.

Teoriassa sammaleläimestä voi olla myös hyötyä, sillä se käyttää ravinnokseen levä- ja kiintoainehiukkasia, jolloin veden valaistusolot paranevat. Tiedetään, että ahven saattaa käyttää sammaleläimiä ravinnokseen, myös pohjaravintoa käyttävät särkikalat kenties syövät sammaleläimiä, mutta tästä ei ole vielä saatu tietoa.


Maailmassa monta
on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa
pientä kulkijaa.

Tämänkertaiset lähteeni olivat: Luonnontieteellinen keskusmuseon (LUOMUS); Pohjois-Savon ELY-keskus/Antti Kanninen; Suomen luonnonsuojeluliitto; Suomen ympäristökeskus SYKE/limnologi Sari Mitikka; Etelä-Saimaa 11.92014; Yle uutiset 29.8.2016; Marjatta Pokela ja Pirkko Koskimies Pupu Tupuna

lauantai 3. syyskuuta 2016

Omena - lahja rakkauden jumala Afroditelle

Omena on yksi maailman vanhimmista hedelmistä. Sen synnystä on useita tarinoita, Raamatun mukaan se kasvoi jo paratiisissa, toinen myytti taas kertoo sen olevan lahja viinin jumala Dionysokselta rakkauden jumala Afroditelle.

Omena on aikojen kuluessa symboloinut erotiikkaa, rakkautta, hedelmällisyyttä, terveyttä sekä niin maallista kuin kirkollistakin valtaa.


Euroopassa omenaa on viljelty jo yli 5000 vuotta. Pohjolaan sen viljely levisi kristinuskon mukana luostareiden puutarhojen kautta 1100-luvulla, ja meille Suomeen se tuli sekä lännestä että idästä 500 - 600 vuotta sitten.

Noin puolet omenapuista on valkokukkaisia ja puolet erilaisia vaaleanpunaisen ja punaisen sävyjä. Kukinta kestää vain hetken ja terälehdet lentävät kukkalumena melkeinpä ensimmäisten tuulien mukaan.


Omenatarhoissa oli viime toukokuussa aivan ennennäkemätön kukkaloisto. Kukkien runsaus tietää hyvää sadolle, jos pölytys vain onnistuu - ja tänä vuonna se onnistui. Sen seurauksena kesän omenasato on paikoin niin runsas, että se aiheuttaa jopa ongelmia kotipuutarhureille.
Huippusadon vuoksi tuoremehuasemilla on juuri tällä hetkellä kova ruuhka. Jos mehustamisen ja kaiken muun hyötykäytön jälkeen omenia on vielä liikaa, ylimääräisistä voi ilmoittaa vaikkapa Facebookin omenapörssissä tai tarjota niitä paikallisille metsästysseuroille. Myös ohikulkijoita voi ilahduttaa laittamalla portin pieleen tarjolle korillisen omenia, minä olen sellaisesta napannutkin rouskuteltavaa.


Meillä kotona on kaksi omenapuuta: läntinen lajike Punakaneli ja itänaapurista lähtöisin oleva Valkea kuulas. Hyvin monessa muussakin kotipihassa kasvaa omenapuita, koska ne menestyvät koko Suomessa Etelä-Lappia myöten. Suomi on pitkä maa, sen huomaa vaikkapa omenapuiden kukinnasta: Lappeenrannassa ne kukkivat toukokuun lopulla, mutta äitini kotikaupungissa Kemissä juhannuksen aikaan.




Imatralla istutetaan joka vuosi toista sataa omenapuuta, sillä jokainen imatralaisvauva saa oman nimikko-omenapuun. Imatran kaupunki jakoi vauvoille omenapuita ensimmäisen kerran vuonna 2000, jolloin ne istutettiin Vuoksen rantaan omenapuutarhaksi, ja vuodesta 2004 alkaen vauvaperheet ovat saaneet puun kotipihaan istutettavaksi.

Toukka tiskaa

Omenan kuoressa on reikä.
Jos siihen painaa
korvansa kiinni
ja kuuntelee tarkasti,
voi veden ja tuulen
ääniltä erottaa
astioiden helinää.
Toukka tiskaa.

Omenista keräsin tietoa seuraavista lähteistä: Kotimaiset kasvikset ry, Anssi Krannilan ja Anne Palon teos Omenapuu 2010 sekä Yle Uutiset/Kotimaa 24.5.2016 ja 23.8.16; Runo on Risto Rasan Toukka tiskaa/Metsän seinä on vain vihreä ovi