maanantai 29. helmikuuta 2016

Talviverkkoja kokemassa

Tarvomme Imatralla kymmensenttisessä lumessa pitkin Immolanjärven jäätä; olen päässyt seuraamaan, kun tuttavamme Jukka kokee talviverkkojaan. On pilvinen ja lumisateinen helmikuun päivä, joka on kaikessa harmaudessaan rauhoittava.




Jukka vetää perässään punaista ahkiota, jossa on verkonkokijalle tärkeitä apuvälineitä, kuten jääkaira, narukela, kirves, lumilapio, jääkauha ja kaloja varten saavi. Pitkä jääsaha sai jäädä tällä kertaa kotiin, koska styroksin alla oleva avanto ei jäädy umpeen näin leudolla säällä. 




Jukka etsii merkkikepin vierestä lumen alta ensimmäisen avannon. Sillä kohtaa järvessä on vettä viisi kuusi metriä. Aluksi styroksin päältä lapioidaan lumet, jolloin alta paljastuu isohko avanto. Mieheni Lasse jää avannolle odottamaan lisäohjeita; Jukka puolestaan siirtyy toiselle, 60 metrin päässä sijaitsevalle avannolle, jossa hän tekee samat valmistelut.

Ensimmäisellä avannolla Lasse syöttää narua, jotta verkko pääsee kulkemaan jään alla toiselle avannolle. Siellä Jukka vetää verkkoa hiljalleen itseään kohti ja nostelee sitä vedestä puikkarille.



 

Verkkoa on vedettävä varovasti tunnustellen, ettei se ole tarttunut mihinkään, sillä verkko repeää helposti. Loppumetreillä nostaja ilahtuu: verkkoon on tarttunut kaksi suurta ahventa. Kun kalat on irrotettu ja verkko selvitetty, alkaa verkon uitto takaisin jään alle. Lasse vetää ensimmäisellä avannolla narusta, kun Jukka laskee omalla avannollaan puikkarilta verkkoa takaisin järveen odottamaan uutta saalista.

Jos verkossa olevia sotkuja ei halua selvittää avannolla pakkasessa tai verkko on limoittunut, se otetaan mukaan puhdistettavaksi. Sen jälkeen lasketaan uusi verkko entisen tilalle; onneksi tällä kertaa verkkoa ei tarvinnut vaihtaa. 

 



Jäällä tarpominen käy reippaasta liikunnasta, raitis ilma tuo hyvän mielen ja saalis tekee iloiseksi. Jukkaa ihan hymyilyttää, kun hän lähtee kävelemään rantaa kohti pulkassaan  toistakiloinen ahvenenköriläs ja toinen melkein yhtä iso..   




Jään alla

Jääriite on langennut vesiin.
Meri on kuin silkki raitainen.
Kalat pienet liikkuvat alla sen,
ne liikkuvat vilkkain evin,
ja pyrstöin värisevin.
Ja ne katsovat pienin, pystyin päin,
miten aurinko kylmästi kimmeltäin
lumivaunuissa ajaa esiin.

Oi, suveen on paljon aikaa.
Lumi tulee ensin ja pakkanen
ja pimeät päivät myötä sen
ja viimat tuiskusäiden
ja ankara paino jäiden.
..

Jään alla nauraa jo salaa
sata iloista pientä kalaa.                       

Aale Tynni 1946

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Etana etana, näytä sarves, onko huomenna pouta

Suomalaiset eläinuskomukset ja -tarinat

Suomalaisen maailmankuva oli ennen vanhaan monien uskomusten säätelemä. Suomalaiset eläinuskomukset pitävät sisällään syntytarinoita, selityksiä eläinten käytökselle, enteitä sekä taikoja, joilla voitiin vaikuttaa niin omaan kuin toistenkin onneen.

Millaisia tarinoita ja uskomuksia kerrotaan nykypäivänä? Onko sinulla käytössäsi kalataika, jolla varmistat onkireissusi saaliin? Saako jonkun eläimen näkeminen sinut odottamaan onnea tai onnettomuutta? Selittyykö pihapiirissä liikkuvan ketun käytös jonkin vanhan tarinan avulla?

Minulle on tuttu muun muassa sanonta Syö särkee, saat järkee. Samoin olen kuullut sääenteenä Kun pääskyt lentävät matalla, tulee sade. Kun kuulet käen kukkuvan keväällä ensimmäisen kerran, niin ehkäpä lasket, kuinka monta kertaa se kukkuu..


Onkimiehen toivomus: Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja!
Forssan Luonnonhistoriallinen Museo kerää eläintarinoita. Niiden kerääminen ja tallentaminen liittyy "Metsien sikaset, tarhojen matoset" -näyttelyyn. Saamiaan tarinoita museo esittelee niin tuossa näyttelyssä kuin sosiaalisessa mediassakin.

Tästä pääset kirjoittamaan tarinasi Forssan Luonnontieteelliselle Museolle. Jokainen kertomus on tärkeä, kiitos jo etukäteen.


torstai 25. helmikuuta 2016

Erämaan lumo

Tähtikirkas kirpeä pakkasyö Repovedellä, maidonvalkea sumu Suomenlahden ulkoluodolla, Kevon kristallinkirkkaat kosket ja kesäisen tunturinlaen lähes tavoittamaton kauneus.. Kaiken tämän äärelle vie dokumenttisarja Erämaan lumo, joka alkaa tämän viikon sunnuntaina Yle TV1:llä klo 18.15. Jaksot ovat nähtävissä myös Yle Areenassa.

Sarjan on ohjannut, käsikirjoittanut ja kuvannut palkittu luontodokumentaristi Petteri Saario, joka kuvaa usein dokumenteissaan ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Erämaan lumoa on kuvattu koko Suomen pituudelta aina Suomi-neidon helmasta Saaristomereltä kutreihin saakka Kevolle. Saarion haastatteluun ja sarjan tarkempaan esittelyyn pääset
tästä.

Erämaan lumo -sarjaan kuuluu kuusi 30-minuuttista dokumenttia:
Osa 1: Lapin mahtavat kansallispuistomme
Osa 2: Oulanka ja Paanajärvi: luonnon parantava voima
Osa 3: Sykähdyttävän Saimaan sylissä
Osa 4: Repovesi: Etelä-Suomen jylhin erämaa
Osa 5: Ulkoluodoilla kauneuskin on karua
Osa 6: Euroopan Suuri kanjoni


Odotankin innoissani, saanko nähdä sarjan neljännessä osassa tuttuja seutuja; näissä Repoveden kauniin ruskaisissa maisemissa patikoin ja valokuvasin toissa syksynä.




perjantai 19. helmikuuta 2016

Hybridi-pupu

Talven tultua huomasin pihamaallamme käyvän pitkäkorvaisia yövieraita, sillä aamuisin lumessa näkyi selviä pupun jälkiä, jotka johtivat määrätietoisesti lintulaudan läheisyyteen. Pupulla on siis tapana käydä napsimassa lintujen ruokailupaikalta tähteeksi jääneet jyvät parempiin suihin.
 

Aiemmin meidän pihalta bongaamani yksilöt ovat olleet rusakoita, joiden ruokavalioon kuuluvat heinä, apila ja ruohovartiset kasvit, mutta kun ne jäävät paksun lumipeitteen alle, se siirtyy etsimään syötävää pihoilta ja puutarhoista. Rusakko on aika nirso kasvien ravintopitoisuuden suhteen. Puutarhassa sille kelpaavat jalopuut ja omenapuiden kuori, mutta onneksi se on jättänyt rauhaan meidän valkeat kuulaat ja punakanelit. Siemenet taisivat maistua tälle pupulle, sillä vielä lumipeitteen sulamisen jälkeenkin yllätin sen itse teossa!
 
 
  
Näiden kuvien ottamisen jälkeen aloin ihmetellä tämän pupun erikoista väritystä, jonka syy selvisikin biologituttavani avustuksella. Ennen kuin kerron asiasta enemmän, kirjoitan vielä muutaman sanasen rusakoista, jotka ovat yleisiä vieraita suomalaisilla pihoillamme.
 
Rusakko eli peltojänis on Suomen suurin jäniseläin. Se alkoi levitä maahamme kaakosta noin sata vuotta sitten, ja tällä hetkellä lajia esiintyy Oulu - Joensuu-linjan eteläpuolella. Rusakkoa on aiemmin kutsuttu peltojänikseksi, koska se viihtyy viljelysalueilla eikä mene syvälle metsään. Rusakko on osoittautunut meillä sopeutumiskykyiseksi kulttuuriseuralaiseksi eli nykyisellään se asustaa niin maaseudulla kuin kaupungissakin. Minäkin näen rusakoita loikkimassa pitkin katuja harva se kerta, kun lähden aamulenkille. Rusakko on huomattavan paikkauskollinen ja elelee koko elämänsä samalla muutaman neliökilometrin alueella eli kuvissani on meidän kaupunginosan omia pitkäkorvia.
 
Rusakko näyttää kulkevan samoja reittejä pitkin, niinpä meidänkin pihan poikki on syntynyt selvästi erottuvia polkuja. Koska takaraajat ovat pidemmät, rusakko loikkii niillä tasajalkaa, minkä vuoksi jälkirivissä etukäpälien pienemmät jäljet ovat peräkkäin ja takakäpälien vierekkäin.
 
 
 
Kun näen pupun varsinkin kesäaikaan, en ole varma, onko se rusakko eli peltojänis vai metsäjänis. Rusakot tosin viihtyvät kaupungeissa paremmin, mutta maaseudulla voi tavata molempia. Kun lintulautamme läheisyyteen ilmestyy iltahämärissä pupu, se voi olla kumpi tahansa. Tässä on muutamia vihjeitä, joita itse käytän, kun yritän tunnistaa lajin.
 
Erotatko sinä metsäjäniksen ja peltojäniksen (eli rusakon) toisistaan?
  • Rusakon turkki on talvella vaalean harmaanruskea, mutta jäniksellä se on valkoinen.
  • Rusakon mustakärkiset korvat yltävät eteen ojennettuina kuonon kärjen yli, mutta jäniksellä eivät yllä.
  • Rusakon leveähkö häntä on päältä musta ja alapuolelta valkea, mutta jäniksellä on pienempi kokonaan valkoinen häntätupsu.
  • Rusakon silmäterä on kellertävä tai vaaleanruskea, ja sen katse saattaa olla vähän toljottava. Jäniksellä on tummanruskea tai punaruskea silmäterä.
  • Rusakko on kooltaan paljon isompi kuin metsäjänis.
    
 Rusakkouros voi ulottaa kosioretkensä metsäjänistenkin elinpiirille ja pariutua metsäjänisnaaraan kanssa, jolloin syntyy risteymä eli hybridi. Syytä tähän yksipuolisuuteen ei tiedetä. Nämä lajit risteävät keskenään yllättävän usein: Itä-Suomessa viidennes ja Etelä-Suomessa suurin osa rusakoista on jollain tasolla risteymiä. Risteymät voivat puolestaan pariutuvat vain rusakoiden kanssa. Tämä kuvissa oleva rusakko lienee siis hybridi.
  
 
 
Myös tämä pupu on todennäköisesti risteymä. Sillä on naamassa rusakon piirteitä, mutta laikukkuus, korvien pyöreys sekä silmän tummuus viittaisivat jänikseen; kaikki talvikaudella laikukkaat yksilöt ovat yleensä hybridejä.
 
Olkoon kyseessä rusakko tai jänis tai rusakko-jänis, urosten hormonit alkavat hyrrätä helmikuun lopulta lähtien niin vilkkaasti, että ravinnon etsinnästä revitään aikaa myös kiimaliikehdintään. Tämä näkyy helposti jäljistä: niitä on enemmän ja ne risteilevät osin päämäärättömän tuntuisesti. Jos on oikein onnekas, voi onnistua kevättalvella näkemään uroksien kiimataisteluja tai rusakoiden häämenoja.
 
Pupun pilvilinna
 
Korvat kääntyy, kuuntelee,
nenä nuuhkii yötä.
Käpälällään selittää, silittää..
Edessä on tuttu tie,
minne pupun vie?
 
Kaleva/Teema 1311.2014; LuontoPortti; Metsastus-kalastus.com; Jaakko Pohjoismäki Itä-Suomen yliopisto; Jussi Petrelius/tä-Suomen yliopisto; Suomen Luonto; Suomen riistakeskus; tiedetoimittaja Maija Karala; biologi Annukka Partanen. Runo on Outi Markkasen.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Katajanmarjat olivat köyhän miehen pippureita

Kataja eli metsäkataja (tai kotikataja) viihtyy kuivilla ja valoisilla paikoilla, kuten kallioilla ja viljelysalueiden reunamilla, metsien hakkuuaukoissa, teiden ja viljelyalueiden laitamilla, eikä se vaadi paljon kasvualustaltaan. Meillä Suomessa tavattavaa katajaa pidetään maailman laajimmalle levinneimpänä puulajina. Ahoilla ja laidunmailla kasvoi aiemmin runsaasti katajaa, sillä se oli ainoa kasvi, joka kesti karjan laiduntamisen. Kun karja siirtyi niityille ja pelloille, ahot alkoivat metsittyä, jolloin kataja väistyi niiltä valon vähenemisen myötä.




Ihmisen toiminta hyödyttää usein katajaa, sillä metsänhakkuut saavat aikaan sille sopivia valoisia kasvupaikkoja. Laji viihtyy myös voimalinja-aukeilla, joille se sopiikin hyvin matalakasvuisuutensa vuoksi. Komeita katajaketoja on syntynyt aurinkoisille teiden varsille, kuten esimerkiksi kuutostien varteen Joutsenon ja Lappeenrannan välille.



Kataja kukkii touko-kesäkuussa samaan aikaan kuin tuomikin. Pienet vaatimattomat emi- ja hedekukat ovat eri yksilöissä, ja kukinnot ovat katajan lehtihangoissa.

Katajan marjakäpy on aluksi vihreä ja myöhemmin sininen tai mustansininen, samalla oksalla voi siis nähdä sekä vihreitä että sinisiä marjoja. Katajanmarja on kypsä kolmantena kukinnan jälkeisenä vuotena ja parhaimmillaan syys-lokakuussa. Aukeilla paikoilla katajassa voi olla yli kolmesataa marjaa. Marjojen kerääminen kuuluu jokamiehen oikeuksiin, sen sijaan oksien taitteluun pitää olla maanomistajan lupa.





Kuivattuja katajanmarjoja käytetään mausteeksi riistaruokiin ja joihinkin juomiin, kuten antamaan ginille sen olennaisen maun. Rooman valtakunnassa katajanmarja tunnettiin köyhän miehen pippurina, sillä sen ulkonäkö muistutti Aasiasta kalliilla hinnalla tuotua pippuria. Katajanmarjojen lääketieteellisestä käytöstä on tietoja Kiinasta viidentuhannen vuoden takaa, ja nykyäänkin sillä on sijansa luontaislääketieteessä. Marjoista saadaan myös ruskeaa, beigeä, harmaanvihreää ja murrettua purppuraa väriainetta.

Kataja on tärkeä luonnon ja maiseman monipuolistaja, lisäksi se on erinomainen suoja- ja ravintokasvi. Muun muassa hirvet käyttävät katajia ravintonaan, ja sen marjoja syövät niin kanalinnut kuin rastaat, tilhet ja punatulkutkin. Myös ihmiset hyödyntävät katajaa: se on maukas villiyrttikasvi, joka antaa erinomaisen maun savustettavaan lihaan ja kalaan, ja sen nuoria versoja voi lisätä salaattiin.





Vaikka katajan metsätaloudellinen osuus on pieni, sillä on erityinen merkitys meille suomalaisille kulttuurillisesti. Katajan sitkeys ja peräänantamattomuus ovat kansamme tunnusmerkkejä, muun muassa kirjailija Juhani Aho vertaa meitä suomalaisia katajaan novellissaan (lastussaan) Katajainen kansani; samoin kataja mainitaan Kalevalassa useaan otteeseen.

Oletko koskaan tehnyt katajan varresta jousipyssyä? Kataja soveltuu hyvin jousipyssyn kaaren tekoon, koska se on sitkeää ja kestää taivuttamista. Katajaa on aikaisemmin käytetty juoma-astioiden ja erilaisten tarve-esineiden valmistamiseen; sitä on helppo työstää, puuaines on vahvaa, säänkestävää, säilyvää ja hyväntuoksuista, se ei myöskään halkeile tai kieroudu.





Kataja kasvaa hitaasti, mutta sen kataja korvaa pitkäikäisyydellään. Katajan kasvutapa vaihtelee matalasta muodosta tiheään pensaaseen ja jopa yksirunkoiseen puuhun, jota sanotaan pylväs- tai pilarikatajaksi; sellainen kuusimetrinen meillä kasvaa kotipihassa.

Katajia rinteen
heinikossa,
ja jäinen haapa talven kirkkaassa
takana kallio,
puro ja kesä-äänet,
mutta nyt routii lehti,
ja vesi maistuu kielekkeillä.

Katajasta hain tietoa näistä lähteistä: Helsingin yliopisto/Metsätieteiden laitos; Luontoilta/Mielenkiintoisimmat luontohavainnot selityksineen; Kalevala; LuontoPortti; Puustoiset perinnebiotoopit; Valomerkki. Runo on Risto Rasan.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Vieraskynä: Onko kuuralla ja huurteella eroa?

Huurre ja luontokuvaaja

Läksin huurrekuvausreissulle pakkasen ollessa melkoisissa lukemissa. Huurretta ei tarvinnutkaan kauan etsiskellä: kun menin järven jäälle, löytyi melkoisia huurremuodostelmia korsista ja jään pinnasta. Myös rantalaituri oli peittynyt kauniiseen huurremattoon. Ikävä kyllä kuvaus piti keskeyttää, koska kamera alkoi osoittaa pakkasessa hyytymisen merkkejä. Vielä sentään sain kuvaan tammikuun auringon leikkiä järviruokojen päissä.



Huurre

Huurre muodostuu jääkiteistä. Sitä muodostuu rakenteiden pintoihin ja vaikkapa ruohoihin. Etelä-Suomessa kuura on yleisempi käsite kuin huurre. Pohjois-Suomessa tykkylumi puissa on alkujaan huurteen synnyttämää, tosin huurteen päälle on kasautunut melkoisesti lunta.




Huurteen synty

Huurretta muodostuu, kun ilman suhteellinen kosteus on sata prosenttia, eli ilman lämpötila on sama kuin kastepiste. Suhteellinen kosteus tarkoittaa vallitsevan vesihöyryn osapaineen ja samojen olosuhteiden kylläisen vesihöyryn paineen suhdetta. Suhteellinen kosteus ilmoitetaan tavallisesti prosentteina.

Kastepisteellä tarkoitetaan lämpötilaa, jossa vesihöyryä sisältävän kaasun suhteellinen kosteus on sata prosenttia. Tällöin ilma on vesihöyryn kyllästämää, eikä haihtuminen ole enää mahdollista. Luonnossa kastepisteeseen laskeminen näkyy muun muassa pilvien ja pintasumujen muodostumisena, jolloin ilmassa oleva vesihöyry tiivistyy jäähtymisen seurauksena pilvipisaroiksi.




Vaaramaisemien huurre

Pohjois- ja Itä-Suomen tunturi- ja vaaramaisemissa huurretta syntyy huomattavia määriä, kun matalalla viistävät pilvet koskettavat vaaranlakia. Puiden oksille kertyvästä huurteesta syntyy tykkyä, kun jääkiteet kasvavat kiinni toisiinsa.

Terassi”huurre”

Olutpullon pintaan terasseilla syntyy kastetta - ei huurretta - sillä pullon pinta ei yleensä ole pakkasen puolella. Pakastimesta otetun jäätelöpakkauksen tai pullon pintaan syntyy kuuraa - ei huurretta - sillä kuura härmistyy suoraan näkymättömästä vesihöyrystä kiinteään olomuotoon. Sen sijaan pakastimen sisään sen jäähdytysritilään saattaa syntyä huurretta.




Kuura

Kuuran muodostavat pienet jääkiteet rakenteiden pintaan. Kuuraa syntyy syysöinä nurmikoille ja autojen tuulilaseihin. Kesällä pakastimesta otetun rasian pintaan syntyy myös kuuraa. Kuura sotketaan usein huurteen kanssa ja yleiskielessä molempia kutsutaan huurteeksi. Meteorologisesti ero on siinä, että kuura syntyy härmistymällä suoraan vesihöyrystä kiinteään muotoon.



Kuura ja lauluntekijät

Kaikki tuntevat Joel Hallikaisen hittibiisin Kuurankukkia. Siinä kuura-käsite on yhdistetty ihmismielen arvaamattomiin liikehdintöihin ja mielialan vaihteluihin. Joskus kuurankukat saattavat kukkia ihmissielussa, ja siitä ovat lämpö ja rakkaus kaukana. Hector puhui laulussaan lumienkeleistä eteisen lattialla. Kysymyksessä eivät tainneet olla kuurankukat vaan oven rakosesta tuiskunnut lumi.


Tämänkertaiseen vieraskynään tarttui luontokuvaaja-kirjailija Jouko Varonen. Hän on peruskoulun opettaja, joka on harrastanut luontokuvausta nuoresta lähtien. Jouko tuumii, että luonto on voimavara, jota ei ole varaa hukata. Luonnosta saa myös elämyksiä, ei vähiten kuvausreissuilla. Luonnon kanssa voi keskustella ja sitä voi hyödyntää, kun pitää etiikan mielessä.

Kuura

Maan mullista se kohoaa
roudasta voimansa saa,
alta kivien ja kantojen
tuottaa syksyn kalseuden.

Varjossa, hiljaa se odottaa
hetkeä saapumiselleen sopivaa,
taas huurtuu lasi ikkunan
jäätyy pinta ulapan,
vaipuu vaippaan valkeaan
maa tää kylmän pohjolan.

Lentoon päälle pohjan maan
nousee sini viitassaan
kuuraan vaipuu puut ja maa
saapuu talven kylmyys taas,
kunnes kevät pois sen karkottaa.

Valokuvat ovat Jouko Varosen. Runon kirjoittaja on tuntematon.

Linnut piilosilla

BirdLife Suomi järjesti viime viikonloppuna Pihabongaus-tapahtuman, jonka tarkoituksena oli innostaa tarkkailemaan lähiluontoa ja samalla BirdLife kerää tietoa maamme talvilinnuston muutoksista.

Istuin viime sunnuntaina tunnin ajan ikkunan ääressä, ja tukkimiehen kirjanpitoa apuna käyttäen selvitin oman pihan lintutilannetta. Edellispäivistä poiketen ruokintapaikalla oli ihmeen hiljaista, onneksi bongasin kuitenkin 30 talitiaista, 18 sinitiaisia, 10 keltasirkkua sekä 2 mustarastasta ja 2 harakkaa – nämä määrät kirjasin sitten BirdLifen sivuille.

Lintuvuodet eivät ole veljeksiä; lintuja oli nyt selvästi vähemmän kuin edellisinä vuosina. Niukkuutta on selitetty viikonlopun leudolla säällä, pihlajanmarjojen vähyydellä ja edelliskesän heikolla pesimätuloksella. Alustavien BirdLifen tietojen mukaan Pihabongauksen runsaimmat lajit olivat talitiainen, keltasirkku ja sinitiainen, kun taas yleisimmät lajit olivat talitiainen, sinitiainen ja harakka.


Tämänvuotisten tulosten mukaan varpunen, viherpeippo, hömötiainen ja töyhtötiainen sekä punatulkku ovat vähentyneet huomattavan paljon – ne luokitellaan jo vaarantuneiksi lajeiksi. Positiivisin yllättäjä oli valkoselkätikka, jota havaittiin ennätyksellisesti 60 bongauspaikalla.

Alustavat
tulokset perustuvat 8000 havaintoon, jotka käsittävät 91 lintulajia ja 300 000 yksilöä. Lopulliset yhteenvedot julkaistaan helmikuun lopulla.

Osallistuitko sinä pihabongaukseen?