lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuoden vaihtuessa

Tuntuiko, että vuosi vilahti taas ohi yhtä nopeasti kuin suklaalevy katoaa parempiin suihin?

Muistat, miten lapsena yksi kesälomapäivä tuntui kestävän ikuisuuden. Miksi sitten aikuisena päivät ja vuodet vilisevät silmiemme ohitse aina vain nopeammin? Tutkijat eivät voi antaa yhtä ainoaa oikeaa vastausta tähän maailmanlaajuiseen ilmiöön, vaikka he ovat käyttäneet lukemattomia tunteja ajan tutkimiseen. 

Monet tutkijat uskovat, että avain ajan salaisuuteen piilee siinä, että vanhetessamme toistamme jatkuvasti samoja rutiineja ja koemme samoja asioita aina vain uudestaan.



Tutkijat ovat myös soveltaneet matemaattista kaavaa tutkiessaan, miksi aika kuluu ihmisen ikääntyessä entistä nopeammin. Teorian mukaan viisivuotiaana vuosi tuntuu pitkältä ajalta, koska se muodostaa viidenneksen eli kaksikymmentä prosenttia ihmisen elämästä. Sen sijaan viisikymmentävuotiaalla yksi vuosi edustaa vain yhtä viideskymmenesosaa elämästä, ja sen seurauksena vuosi tuntuisi menevän nopeammin.



Käsitys ajasta on myös kulttuurisidonnaista. Länsimaalainen aikakäsityksemme poikkeaa monista eteläisemmistä tai itäisemmistä kulttuureista tulevien ihmisten aikakäsityksestä. Läntisissä maissa aika on lineaarista. Se on kuin jana, jolla on alku ja loppu ja sitä voidaan mitata. Sen sijaan etenkin Aasian kulttuureissa vallitsee syklinen aikakäsitys. Sen mukaan aika on virtaavaa, eikä sillä alkua tai loppua.

Meidän käyttämän kalenterin mukaan vuodella 2016 oli alku ja loppu, ja siihen sisältyi 366 kalenterivuorokautta karkauspäivä mukaan lukien. Nyt edessämme on 525 600 käyttämätöntä minuuttia, joista koostuu uusi vuosi 2017. Olkoon se sinulle ja minulle hyvä vuosi!

Vuosi vaihtuu

Mietin elettyä elämää,
nyt kun vaihtuu vuosi tää.
Hyviä hetkiä vuodessa tässä,
toisinaan kyynel kimmeltämässä.
Terveys, koti, ystävät hyvät,
siitä muodostuvat elämän jyvät.
Elämän raanua kutoessamme,
raitojen värejä valitessamme,
kirkkaat värit, ilon juovat,
tummat raidat osansa tuovat.

Tämänkertaiset lähteeni: Kauppakamari. Kansainväliset asiat. Anne Hatanpää; Yle tiede Prisma Studio; Bertta Bergroth, Vuosi vaihtuu

torstai 22. joulukuuta 2016

No onkos tullut kesä nyt talven keskelle

Toukokuun puolivälissä huomioni herättivät metsän reunan tuttuun kuuseen ilmaantuneet pienet punaiset pallukat. Lähemmin tarkasteltuna nuo pallukat olivatkin kuusen hedekukintoja, joita oli tänä vuonna erityisen runsaasti. Muutaman päivän välein kävin katsomassa tuota hauskannäköistä kuusta eli närettä. Pikkuhiljaa punaiset hedekukat haalistuivat ja kuusi muuttui tavallisen näköiseksi.





Hedekukinnot kehittyvät ennen emikukintoja. Ne ovat pieniä, pyöreähköjä ja yleensä väriltään hyvin punaisia. Kun siitepöly on levinnyt hedekukista emikukkiin, hedekukinnot vaalenevat, kuivuvat ja varisevat pois, tosin näin niitä kuivuneina vielä marraskuun alussakin tuossa tutussa kuusessa.

Metsäkuusen hede- ja emikukinnot sijaitsevat samassa yksilössä, ja tuuli hoitaa pölytyksen: silmumaisista hedekukista vapautuu siitepölyä, jota pystyt emikukat harovat ilmavirran pyörteissä. Kuusi kukkii noin kymmenen päivää aiemmin kuin mänty, Etelä-Suomessa touko-kesäkuun vaihteessa ja Pohjois-Suomessa kesäkuun puolen välin paikkeilla.


Emikukista suurin osa on kauniin punaisia, mutta väri voi vaihdella hailakanpunaisesta vihreään. Tuuli on pölyttäjänä värisokea, niinpä sekä emikukkien että käpyraakileiden värin vaihtelu on samanlaista yksilöllisyyttä kuin vaikkapa ihmisen silmien väri.

Emikukinta kestää keskimäärin kymmenen päivää, minkä jälkeen kukinnot kääntyvät alaspäin ja alkavat muodostua kävyiksi. Kukintavaiheessa emit ovat herkkiä hallalle tai hyönteistuhoille. Tuholaiset väijyvätkin kuusen käpyä koko sen elinkaaren ajan, ja yleensä hyönteiset kasvavat kehittyvän kävyn mukana.

Kuusen kävyt kasvavat nopeasti, niinpä Etelä- ja Keski-Suomessa ne ovat saavuttaneet lopullisen kokonsa heinäkuun alkuun mennessä, vaikka ovatkin edelleen vihreitä. Samoin siemenet ovat jo täysikokoisia, mutta vielä pehmeitä ja vaaleita, alkion kehityskin on vasta alussa.

Kuusi säätelee käpyjensä kehitystä pitkälle syksyyn. Kävyn ja puun yhteys katkeaa, kun kävyn kypsyminen on päättynyt, ja samaan aikaan kävyn väri vaihtuu vihreästä ruskeaan tai tummanviolettiin. Tämän ”napanuoran” katkettua käpy on omillaan, oletettavasti tämä tapahtuu lokakuun puolivälissä eli viikolla neljäkymmentäyksi. Siementen kypsyminen ja valmistautuminen talvea varten jatkuu tämänkin jälkeen, sillä kuusen kävyn kehitys kestää kaikkiaan vuoden.

Kuusella on erittäin hyviä siemenvuosia 10 – 12 vuoden välein. Kuiva kevät ja lämmin kesä-heinäkuu ovat otollisia kukintojen muodostumiseen, mikä taas vaikuttaa käpysadon määrään. Tänä keväänä kuusen siemensato oli heikko, mikä johtui kylmästä alkukesästä 2015, myös ensi kevääksi ennustetaan heikohkoa siemensatoa koko maassa, silloin muun muassa yllä kuvatun kävyn siemenet varisevat maahan.

Metsäkuusen kukinta ja käpysato on runsas Etelä-Suomessa neljän viiden vuoden välein. Yhdessä kuusen kävyssä on toista sataa siementä, ja hyvänä siemenvuonna kuusikossa karisee noin kolme tuhatta siementä neliömetrille. Kun käpyjä on paljon, käpylinnut pesivät ja oravan talvehtiminen sekä pesintä onnistuvat. Myös kuusitiainen ja käpytikka käyttävät kuusen siemeniä talviravintonaan. 

Kuusenkävyt sopivat mainiosti kesäleikkeihin. Nämä käpylehmät asustivat viime kesänä mökkimme pihamaalla.









Myöhäsyksyisin olen kerännyt kuusenkäpyjä joulukoristeita varten, tällä kertaa askartelin jouluenkeleitä pihakuuseen liihottelemaan. Näiden enkeleiden myötä haluankin toivottaa oikein hyvää joulua sinulle blogini lukija!


No, onkos tullut kesä nyt talven keskelle,
ja laitetaankos pesä myös pikkulinnuille?
 

Jo kuusi kynttilöitä on käynyt kukkimaan,
pimeitä talven öitä näin ehkä valaistaan.
 

Ja vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään,
ja koukkuselkä suortuu niin kaikk´ on mielissään.

Ja hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen,
oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.


Helsingin yliopisto/Metsätieteiden laitos; Luonnonvarakeskus/Metsäntutkimuslaitos Metla; Suomen luonto/Kasvit/Havupuut; Suomen forelia; J. H. Erkko, No onkos tullut kesä.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Ruskeita koristepitsejä metsän siimeksessä


Oli kesäisen kaunista ja lämmintä, kun kuljeskelin elokuun ensimmäisenä päivänä Hanhijärvellä sijaitsevalla Hyväristönmäellä. Mustikoita olisin voinut poimia, jos niitä olisi osunut tielleni, mutta vieraassa ympäristössä käveleminen oli sellaisenaankin kiintoisaa.

Kun kuljeskelin mäen laella, huomioni kiinnittyi kummallisen näköisiin haavan lehtiin, joita oli pitkin polun vartta, ja rupesin katselemaan niitä tarkemmin. Lehdet olivat kuin ruskeaa pitsiä. Ne olivat niin kauniita, että otin niitä mukaanikin. Kohta selvisivät pitsien tekijätkin, sillä punaiset kuoriaisparvet olivat ahmimassa haavan lehtiä rei´ille.
 

Lehtikuoriaiset ovat kauniita kasvinsyöjäkuoriaisia, ja ne ovat yksi Suomen runsaslajisimmista kovakuoriaisheimoista. Lähdekirjallisuuteen tutustumalla sain selville, että mäellä olivat olleet asialla haavanlehtikuoriaiset, jotka ovat yleisiä etelästä Pohjois-Pohjanmaalle asti. Kuoriainen on punainen ja puolipallon muotoinen, runsaan sentin pituinen ja siten yksi suurimmista lehtikuoriaisistamme.

Haavanlehtikuoriainen elää nimensä mukaisesti haavan ja pajun lehdillä, joita sekä toukat että aikuiset käyttävät ravinnokseen. Kuoriaiset syövät haavan lehdet niin täydellisesti, että vain lehtisuonisto jää rankana jäljelle. Lehti lehden perään ne voivat syödä jopa koko haapataimikon. Kuoriaisen aiheuttamat tuhot ovat kuitenkin meillä metsätaloudellisesti vähäisiä eikä torjuntaan ole aihetta.

Haavanlehtikuoriaisia kehittyy vuodessa yksi sukupolvi. Naaras munii kesäkuun alusta alkaen lehtien alapinnalle pieniä ryhmiä, joissa voi olla yhteensä jopa tuhat munaa. Kesäkuun jälkimmäisellä puoliskolla munista tulee ensin mustan-keltaisenkirjavia toukkia ja sitten koteloita, joista punaiset kuoriaiset kuoriutuvat keskikesällä eli minä näin vastakuoriutuneita aikuisia. Näin talvella kuoriaiset ovat jo talvehtimassa maassa karikkeen seassa, esimerkiksi lehtien ja  lumikerroksen alla.

Koppakuoriaisen lailla 
jospa voisin huolta vailla 
iloisesti vaeltaa 
pitkin maailmaa! 

Silloin lennellä mä voisin, 

kastetta ja mettä joisin,
saisin syödä hunajaa
 -Kuinka hupaisaa!

Tämänkertaiset lähteeni: Luke. Luonnonvarakeskus; Suomen luonto. Selkärangattomat eläimet; Laura Latvala, Pikku-Marjan eläinlaulut

perjantai 9. joulukuuta 2016

Ensilumi

Lunta! Jippii! Näin lapset reagoivat ensilumeen. Mrrr, murisevat aikuiset, varsinkin jos autossa on vielä alla kesärenkaat. Lunta voi sataa, vaikka sitä ei vielä virallisesti kutsuta ensilumeksi. Ilmatieteenlaitoksen käyttämän määritelmän mukaan ensilumi on nimittäin satanut silloin, kun mittauspaikalla on vähintään sentin paksuinen lumikerros kello kahdeksan aamulla tai kesäaikaan kello yhdeksän.

Ensilunta voidaan Pohjois-Suomessa odotella jo syyskuun loppupuolella, mutta etelässä ensilumi tulee tavallisesti  marraskuussa. Tänä vuonna ensilumi laskeutui 17.10. useille pohjoisen paikkakunnille.

Toisinaan Lapin tuntureilla ensimmäisiä lumihiutaleita nähdään jopa elokuun puolella, ja aikaisimmillaan lumikuuro on valkaissut maata Käsivarressa Enontekiöllä jo 30. elokuuta 2007.Ylen sivuilta näet keskimääräiset ensilumitilastot vuosilta 1981 – 2010. Usein ensilumi sulaa pois muutaman päivän päästä.


Ilmaston lämpenemisen myötä lumi tulee aiempia vuosia myöhemmin, samoin se muuttaa yhä suuremman osan talven sateista vedeksi, jolloin lumipeite hupenee. Näin on käynyt jo Etelä-Suomessa, ja tulevina vuosikymmeninä muutos tulee todennäköisesti näkymään myös pohjoisessa.


Tämän vuoden ensilumi saatiin Lappeenrantaan tiistaina 25. lokakuuta, jolloin juuri olin käymässä polkupyörällä kaupungin keskustassa. Menomatka sujui hyvin kuivia teitä pitkin, mutta tulomatkan poljin lumessa.

Lumi vie mennessään sulasta maasta huokuvan lämmön, ja ympäristö muuttuu nopeasti kylmäksi. Toisaalta lumi myös valkaisee tienoot, niinpä syksyn ruskeus ja pimeys ovat tipotiessään. Silloinhan me sanomme, että maisema on kuin joulukortissa. 

Ihana talvi

Lunt satta! Lumi o sit kaunist!
Luanto tule kaunim valkkoseks ja miäli piristy,
ku ei ol enä nimpal pimmiä.
Mää tei itellen kuuma rommitoti
ja mää istusin ikkuna äären kattoma hiutaleitte leijumist maaha.
Tosi kaunist.

Ilmatieteen laitos/Ville Juutilainen, Kerttu Kotakorpi, Seija Paasonen; Heli Laaksonen, Ihana talvi

torstai 1. joulukuuta 2016

Kuuraisia lehtiä

Eräänä myöhäissyksyn aamuna meidän pihamaa näytti ihan erilaiselta kuin edellispäivänä,  kun koivun,  kyläkellukan, mansikan, tammen ja monen muun kasvin lehdet olivat  muuttuneet yön aikaa kuuraharsoisiksi satulehdiksi. Luonto ilahdutti minua taas kerran!





Kuura on kirkkaiden syysöiden ilmiö. Kun maan lämpötila laskee nopeasti, voi maanpinnalle ja kasveihin syntyä kuuraa, joka on pienten jääkiteiden muodostama valkea peite. Auringon noustua kiteet sulavat ja lehdet muuttuvat taas ihan tavallisiksi syksyn lehdiksi - mutta ehdin ennen sitä poimia sinulle muutaman kuuraisen kaunottaren.


  Kun viimeinenkin vapiseva
            viluinen lehti
pudonnut lokakuun kämmeneltä
            kahisemasta
  maisemaa peittämästä
                          

            miten hiljaista
              valostunutta
                 avaraa.

Pilvissä kudotaan jo kuuraharsoja
ja ennen pitkää marraskuu-kaaso
levittää hohtavan hunnun kaiken yli.

              Jäätyvät aallot
           hääkelloina heläjää.

Lähteitäni ovat Foreca/Aleksi Jokela; Wikipedia; Maaria Leinonen, Runo marraskuulle

perjantai 25. marraskuuta 2016

Lehtikuusi ei olekaan kuusi!

Minun kaupunginosassani Sammonlahdessa on lehtikuusipuistikko, jonka on keväällä 1919 istuttanut metsätalousneuvoja August Suninen - näin lukee metsikön reunassa olevassa muistokivessä. Siellä kävin kuvaamassa lehtikuusia huhti- ja toukokuussa sekä marraskuun alussa. 

Pehmeät neulasmaiset lehdet muuttuvat syksyllä vihreistä kellertäviksi ja varisevat talveksi maahan.

Lehtikuuset ovat pohjoisen pallonpuoliskon lauhkeiden ja viileiden alueiden kesävihantia havupuita, jotka nimestään huolimatta  eivät nykytieteellisen käsityksen mukaan ole kovin läheistä sukua kuuselle vaan kuuluvat mäntykasvien heimoon.

Siperianlehtikuusi ei kuulu Suomen alkuperäisiin puulajeihin, vaan se on tuotu meille maailmalta,  tosin sitä on kasvanut jääkausien välisenä aikana Suomessakin Siperianlehtikuusta on tuotu Suomeen useista ulkomaisista lisäyslähteistä 1700-luvulta alkaen, mutta useimmat maassamme esiintyvät siperianlehtikuusikot ovat peräisin lähellä Terijokea sijaitsevasta Kivennavan kunnan Raivolan kylästä, jossa oli Suomen aikaan Metsäntutkimuslaitoksen koealue.

Käpymäiset emikukat odottavat lähiaikoina siitepölyterveisiä naapuripuusta.

Karjalan kannaksen merkittävimpiä luonnonnähtävyyksiä on Raivolan lehtikuusimetsä, joka tunnetaan myös Lintulan lehtikuusimetsänä.  Se on luonnonsuojelualuetta ja otettiin Unescon maailmanperintölistalle vuonna 1991.

Venäjän laivaston puumateriaalin saannin turvaamiseksi Pietari Suuri halusi perustaa lehtikuusimetsikön lähelle laivastotukikohtaa. Hanke toteutui sittemmin keisarinna Annan aikana 1738, kun Lintulanjoen varteen  istutettiin siperianlehtikuusia.

Kävimme tutustumassa tähän kuuluisaan  Raivolan lehtikuusimetsään juhannuksen edellä. Siellä pisimmät lehtikuuset kurottavat yli neljänkymmenen metrin korkeuteen ja vanhimmat ovat niin paksuja, etteivät mieheni ja minun sormet tahtoneet ylettää vastakkain, kun kokeilimme puun ympärysmittaa.


Varsinaista lehtikuusien levinneisyysalue Suomessa on mahdoton rajata, sillä maassamme esiintyvät metsiköt ovat pienialaisia ja hyvin hajallaan. Siperianlehtikuusta on kylvetty ja istutettu Suomessa aivan Lappia myöten, sillä puulaji menestyy hyvin myös korkeassa ilmanalassa.


Kun Helena-myrsky kaatoi lapsuudenkotini pihalta  Pielavedellä yhden kolmesta kolmekymmenmetrisestä lehtikuusesta, siitä teetettiin sahalla lankkuja. Lankut ovat kauniita; sydänpuu erottuu punaisenruskeana jyrkästi vaaleasta, ruskeaan vivahtavasta uloimmasta puuaineksesta. Koska lehtikuusi on lahonkestävää ja sitkeää, lankuista tehtiin proosallisesti ulkotilan lattia.

Aleksanterin kirkon puiston lehtikuusille
--
Minä tulen kesällä uudelleen
tämän tapulin korkuisen lehtimajan suojaan,
kuuntelen tuulen ääntä ja kuvittelen
kaikkien kauan sitten puiden alta
poiskulkeneiden, jo tähtiin nousseiden elämän.
--
Minä olen pieni tässä kaikessa
käteni eivät yllä puun ympäri
eivät meidän kummankaan kädet.

Lähteet: Helsingin yliopisto. Metsätieteiden laitos; Luonnonvarakeskus Luke; Suomen Luonto. Kasvit. Havupuita; Suomen Sotahistoriallinen Seura ry/sotahistorialliset kohteet; Sirkkaliisa Virtanen, Aamuyöllä Aleksanterin puistossa

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Marraskuinen Saimaa

Näin marraskuun puolen välin hujakoilla päivän pituus Etelä-Karjalassa on enää seitsemisen tuntia, valoisa aika tuntuu sitäkin lyhyemmältä pilvisenä päivänä. Seison meidän mökkilaiturilla Ruokolahdella ja katselen edessäni avautuvaa Saimaan selkää. Saarten ääriviivat alkavat kadota; se tekee minulle, katsojalle pehmeän, levollisen ja rauhoittavan olon. Taivaanranta vaalenee vielä hetkeksi ennen kuin hämärä laskeutuu ja käärii saarten kuuset vaippaansa. Minun on aika mennä tupaan ja sytyttää kynttilät.
  


Marraskuun väri on harmaa

Marraskuun väri on harmaa.
Hiljaa laskeudumme talveen.
Ensimmäiset lumihiutaleet leijuvat harmaalle taivaalle ja mustaan maahan.
Kynttilän liekki lepattaa iltapäivän sinessä.

Sielu laajenee,
kiittää rauhallista tummuutta.
Repaleiset ajatukset, kuin pilvet siniharmaan järven yllä,
kuluvat loppuun, hiljenevät.

Valon pilkahdus taivaanrannalla,
punainen siveltimen veto paljaiden puiden takana.

Etsin sitä sielustani,
harmaiden ja sinisten laineiden lomasta:
ikuisen tulen välähdystä,
avaruuden kutsua,
rakkauden huoahdusta.

Kiitos sinulle, marraskuu!

Wespa 10.11.2010


lauantai 12. marraskuuta 2016

Laulujoutsen, Ultima Thulen lintu

Joutsenessa on jotain perin suomalaista. Se on inspiroinut taitelijoitamme Sibeliuksesta Gallen-Kallelaan. Joutsenta on pidetty pyhimpänä linnuista, ja sitä kuvataan jo vanhoissa Aunuksen ja Suomen esihistoriallisissa kalliopiirroksissa ja -maalauksissa. Joutsen esiintyy monissa kertomuksissa ja tarustoissa yhteytenä tuonpuoleisen Tuonelan ja elävien maailman välillä, esimerkiksi Kalevalassa Tuonen joutsenena. Joutsen on saamelaisten valon tuoja, pyhä lintu, jota he nimittävät jouk(a)haiseksi.

Joutsen on tuhansien vuosien takaa juontuva suomalais-ugrilainen sana. Sen sijaan nykyinen nimitys laulujoutsen on käännöslaina ruotsin kielestä, sen nimen otti käyttöön Pessin ja Illusian kirjoittajana tunnettu Yrjö Kokko.


Joutsenet ovat varhaisimpia kevätmuuttajiamme, olenkin tavannut niitä tepastelemassa Saimaan jäällä jo maalis-huhtikuussa. Maaliskuun nimi on muuten saamen kielessä joutsenkuu. Kivikautta eläneet esivanhempamme, joita asui 7000 vuotta sitten Äänisen rannoilta Suomen metsäalueelle, pitivät joutsenta juuri kevään tuojana.


Joutsen ja kurki ovat kovaäänisimpiä lintujamme pitkän kaulansa ansiosta. Joutsenen ääni on voimakas, koska sillä - kuten sammakollakin - on ilmapusseja, joissa ääni voimistuu ilman resonoidessa. Kuullessamme trumpettimaisen törähdyksen arvaamme, että kohta näkyville ilmestyy vähintään kaksi joutsenta.


Joutsenet, kurjet sekä monet muut pitkäikäiset ja pesäpaikkauskolliset linnut elävät ja pesivät saman puolison kanssa vuodesta, jopa vuosikymmenestä toiseen. Kesällä seurasin kahta joutsenperhettä, joihin kuului emot sekä kaksi pienokaista. Toinen perhe asui meidän mökkilahdessa Ruokolahdella ja toinen kesämaisemissani Laukkalan Pörsänlammella, josta yllä olevat kuvat ovat. Sillä seudulla on muuten Joutsenniemi-niminen kylä.


Muuttomatkalla olevat joutsenet pysähtyvät yleensä lepäämään ja ruokailemaan aina samoille paikoille. Joutsenet ja hanhet ovat poikkeuksellisia siinä, että perhekunnat pysyvät yhdessä vielä kevään paluumatkankin ajan, niinpä emojensa kanssa lentävät nuoret linnut oppivat vanhemmilta sopivat taukopaikat.

Tämä kuudenkymmenen laulujoutsenen parvi keräsi vielä lokakuun lopulla energiaa muuttomatkaa varten Pohjois-Savossa. Joutsenet muuttavat läntistä reittiä pitkin loka–marraskuussa talvehtimaan Etelä-Ruotsiin, Tanskan salmiin ja Pohjanmeren ympäristöön, tosin jonkin verran joutsenia jää talvehtimaan Suomeenkin.




Kansallislintumme laulujoutsen oli jo katoamassa 1900-luvun alussa runsaan metsästyksen takia. Voi sanoa, että kirjailija, luonnonsuojelija ja eläinlääkäri Yrjö Kokko pelasti laulujoutsenen vuonna 1952 ilmestyneellä kirjallaan Laulujoutsen - Ultima Thulen lintu. Tuolloin joutsenia oli jäljellä enintään viisitoista. Nykyisin joutsenet pesivät lähes koko maassa, ja niiden määrä kasvaa lajin 1950-luvulla aikaansaadun rauhoittamisen ja sen yhteydessä tehdyn valistustyön ansiosta; vuonna 2014 laulujoutsenien syyskannan lukumääräksi arvioitiin 70 000 yksilöä.

Leinon Lapin kesä -runossa joutsenet ovat toivon ja uusien vaikutteiden vertauskuvana. Runon joutsenilla olikin pääasiassa symbolinen merkitys, sillä Leinolle ne merkitsivät toivoa siitä, että ylevät kulttuurielämän aatteet saisivat joskus jalansijaa myös takapajuisessa Suomessa.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän, te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä, jos muutattekin maihin etelän!
Oi, oppi ottakaatte joutsenista! Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin.

Tämänkertaiset lähteeni: Opas Suomen luontoon. Miten eläimet käyttäytyvät. Pertti Koskimies; Suomen luonto. Linnut; Suomen Luonto -lehti 5/2012; Eino Leino, Lapin kesä

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Karhunputken kapakka on avoinna elokuussa ripsiäisille

Oletko tehnyt joskus karhunputkesta tai koiranputkesta pyssyn pihlajanmarjojen ampumiseen? Minä olen, ja putkella puhalleltiin kilpaa serkkujen kanssa. Sekä karhunputki että koiranputki kasvavat kaikkialla Suomessa kilpaillen aika tasavertaisesti siitä, kumpi näistä parimetrisistä sarjakukkaiskasveista on yleisempi. Karhunputkea ei pidä sekoittaa vaaralliseen jättiputkeen, joka on tanakka, pitkä ja isolehtinen.

Karhunputki kuuluu maamme alkuperäiseen kasvilajistoon, se viihtyy kosteilla ja ravinteisilla paikoilla, kuten hylätyillä pelloilla. Ihminen on edesauttanut kasvin leviämistä hakkaamalla metsiä ja muokkaamalla maata. Nämä minun havaitsemani karhunputket kasvoivat järvenrantamaisemissa.



Karhunputki kasvaa yksitellen tai pieninä ryhminä, koska sen kehitys taimesta kukkivaksi kasviksi voi viedä kymmenkunta vuotta. Karhunputki ei siis levittäydy aggressiivisesti kuten myrkyllinen jättiputki.

Karhunputkea voidaan käyttää rohtona, sillä on hoidettu muun muassa ruuansulatus-, virtsatie- ja ilmavaivoja sekä yskää. Karhunputki ja väinönputki ovat sellaisia luonnonyrttejä, jotka on luokiteltu niin vahvoja lääkkeellisiä vaikutuksia omaaviksi, että ne on sisällytetty lääkeluetteloon. Rohto- ja ravintokäytön vuoksi karhunputkea on aikoinaan kutsuttu nimellä ihmisputki. Karhunputkea on käytetty myös värjäykseen, jolloin tuloksena saadaan kullankeltaista väriä.

Karhunputken lehdillä ja siemenillä voidaan maustaa paitsi leipätaikinoita myös kylmiä ja lämpimiä ruokia, kuten raasteita, kastikkeita ja keittoja, alkoholinkin maustamiseen siemeniä käytetään. Ravintokäytössä on kuitenkin oltava varovainen, sillä karhunputkea muistuttavista kasveista moni on myrkyllinen, kuten muun muassa myrkkykeiso ja myrkkykatko.



Karhunputki kukkii loppukesästä heinä-elokuussa, silloin avautuu karhunputken kapakka. Kukinnossa voi olla jopa pari tuhatta kukkaa, ja niiden imelä tuoksu houkuttelee kapakkaan medenhakuun satamäärin kukkajääriä, ripsiäisiä ja muita hyönteisiä.



Karhunputki on väriltään joko vaalea tai vaaleanpunertava. Kasvien solunesteessä olevat, ultraviolettivalolta suojaavat väriaineet eli antosyaanit ovat värjänneet tämän karhunputken kukan sinipunaiseksi. Minä havaitsin lilaan vivahtavan kasvin nyt ensi kertaa, vaaleita olen toki nähnyt useinkin. Joskus myös varressa on sinipunerva sävy, kuten tällä kasvilla.



Kukittuaan karhunputki kuolee, mutta sen elämä jatkuu siemenissä, ja kymmenen vuoden kuluttua jossakin lähitienoolla maasta nousee uusia karhunputkia. Olen ottanut nämä kuvat vuosi sitten kesällä. Kun tänä kesänä kävin tuolla samalla paikalla, siellä ei ollut yhtään uutta kasvia, pelkästään edellisvuotisten karhunputkien kuihtuneet mustat varret.

Avoimilla niittymailla karhunputki on näyttävimpiä talventörröttäjiä, ja sen paikalleen kuivunut verso levittää siemeniään pitkälle talveen. Joskus olen löytänyt syksyllä niin kauniiksi värjäytyneitä karhunputkia, että olen ottanut niitä kotiin lattiamaljakkoon kuivakukiksi. Mielestäni kuivuneet kukinnot ovat hyvin koristeellisia, niin kuin ruusunkukkia.

Ateneumin taidekokoelmissa on Akseli Gallen-Kallelan maalaus Karhunputki vuodelta 1899. Gallen-Kallela kertoo Kallela-kirjassaan (1924) ihailleensa pienestä lapsesta lähtien karhunputkea sen sorean itsetietoisuuden ja yksinkertaisen koreuden takia. "Ensin oli kankaalla figuurikuva: vaalea Ekolan Iita, joka siinä etualalla seisoi käsivarsillaan suojaten silmiään, punaruutuinen huivi hartioillaan. Nämä luonnokset hävitin, ja lopputulos oli tämä yksinkertainen kasvitutkielma. Ulappa mikä näkyy kuvan takaosassa, on jäljestäpäin siihen maalattu ja horsmat ovat aina olleet mielikukkiani."

Karhunputki

Siihen viisauden siemen tahtoo antaa
kaiken tukensa ja voimansa
että voisit olla se viisaus
siinä viisaudessa
joka sinulla on ollut aikojen alusta.
Se on sinussa
jokaisessa solussa on ikiaikainen viisaus.

Tietoja olen löytänyt seuraavista lähteistä: Arktiset aromit; LuontoPortti; Luonto ja Ympäristö Wiki; Suomen Luonto 3/2014; Suomen Luonto/kasvit osa 2; Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu Ymparisto; Yrttitarha; Runotalo; Kansallisgalleria/Taidekokoelmat

perjantai 28. lokakuuta 2016

Hattivatit ovat vallanneet mökkisaaren!

Lokakuun alkupäivinä oltiin porukalla keräämässä suppilovahveroita mökkisaaressa Ruokolahdella. En ollut uskoa silmiäni, kun kesken suppisten etsinnän eteeni ilmestyi hattivattien lauma!





Lähemmin tarkasteltuna kuusien alta havaitsemani hattivateilta näyttävä porukka olikin isohko nuijakasesiintymä. Luultavasti nämä ovat pieniänuijasieniä, nehän esiintyvät varsinkin kuusenneulaskarikkeessa tavallisesti tiheinä muutamien neliömetrien laajuisina läiskinä elokuusta alkaen. Sienet voivat jäädä näkyviin kuivuneina ja kuolleina talven tuloon asti.



Nuijakkaat eli nuijasienet ovat haarattomia, nuijan muotoisia kalpeankellertäviä tai vaalean nahanvärisiä hoikkia sieniä, joissakin sienistä nuijan latva on kuin katkaistu, tasainen tai kovera. Nuijakkaissa ei ole erityistä hajua, ja maku on jokseenkin karvas, malto pehmeää ja valkoista. Joidenkin lähteiden mukaan nuijakkaat kelpaavat sekasienien kanssa säilöttäväksi - esimerkiksi pikkelsiin - tai kuivattavaksi, sen sijaan joidenkin toisten lähteiden mukaan nuijakkaita ei pidetä ruokasieninä.




Nuijakkaiden sieniryhmään kuuluu ainakin iso-, pieni- ja taiganuijakas. Voi olla, että näin mökkisaaressa toisessa kohdassa myös isojanuijasieniä, sieniasiantuntijan mukaan tunnistus vaatisi kuitenkin mikroskooppia. Nuijasienet olivat minulle uusi, mutta mielenkiintoinen tuttavuus.


No voi hattivatti! sanoisi Muumipappa

Hattivatit ovat pieniä valkoisia olentoja, jotka elävät Muumilaaksossa suurissa laumoissa. Niiden tuntomerkkejä on sienen jalkaa muistuttava ruumis, jossa on pienet kädet. Hattivatit muuttuvat ukonilmalla sähköisiksi. Ne liikkuvat laumoissa, maalla kävellen ja merellä lehdistä tehdyillä veneillä. Hattivatit suojelevat ilmapuntaria, joka on niille erittäin tärkeä väline. Hattivatit kasvavat siemenistä.

Suomen Luonto 5/2016; Risto Tuomikoski, Sienet värikuvina; Tove Jansson, Muumilaakson tarinoita

perjantai 21. lokakuuta 2016

Valkoposkihanhet lentävät syksyisin Siperiasta Länsi-Eurooppaan

Kova kaakatus kuuluu kaikkialta, kun tuhannet ja taas tuhannet arktiset valkoposkihanhet ovat asettumassa Joutsenon Konnunsuon pelloille ruokailemaan.

Muuttomatkalla olevat hanhet, samoin kuin kurjet ja joutsenet, pysähtyvät yleensä lepäämään ja ruokailemaan samoille paikoille kuin aiemminkin, koska poikaset lentävät emojensa kanssa ja nuoret linnut oppivat vanhemmilta sopivat taukopaikat. Nämä linnut ovat poikkeuksellisia siinä, että perhekunnat pysyvät yhdessä syys- ja talvikauden jälkeen vielä kevätmuuttomatkankin. Jos olot muuttuvat, etsitään uusia reittejä, jotka saman tien siirtyvät seuraavan sukupolven omaksuttaviksi.

Tästä syystä 2000-luvun alussa valkoposki- ja tundrahanhet ryhtyivät yhtäkkiä muuttamaan kasvavassa määrin Kaakkois-Suomen kautta Karjalan kannaksen ja Aunuksen sijaan. Nykyisin ne pysähtyvät viikkokausiksi jopa kymmenien tuhansien yksilöiden parvina pelloillemme, mikä oli vielä 1990-luvulla äärimmäisen poikkeuksellista.



Toinen iso muutos oli se, että osa arktisista valkoposkihanhista jäi 1970-luvulla pesimään Itämerelle, johon ne olivat aikaisemmin pysähtyneet vain levähtämään. Nykyisin Suomen rannikkoseudulla – pääosin Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla – pesii jo viisituhatta paria. Suurimmat parvet keskittyvät puistojen ja golfkenttien tapaisille avoimille turvallisille aukeille. Vaikka hanhet monia ilahduttavatkin, nurmikentillä laiduntavat parvet ovat paitsi pelottomia, myös kovia sotkemaan.

Suomessa pesivä valkoposkien kanta on kuitenkin mitättömän pieni verrattuna siihen jättimäiseen joukkoon, joka muuttaa keväin syksyin pääasiassa Suomenlahtea pitkin sekä Laatokan ja Äänisen yli. Tässä arktisessa näytelmässä on näyttävintä juuri valkoposkihanhien päämuutto: neljännesmiljoona hanhea matkaa auran ja jonon muotoisissa parvissa keväällä kohti koillista ja syksyllä koillisesta lounaaseen. Monesti parven kuulee ennen kuin näkee, sillä niiden kaklatus kuuluu alas asti melkein pilvistä. Hanhet ääntelevät varoittaakseen muita sekä ylläpitääkseen sosiaalista järjestystä ja vahvistaakseen parvikäyttäytymistä. 

Valkoposkihanhet saapuvat kaukaa Siperian pohjoisosista tundralta Barentsinmeren yli ja jäävät laiduntamaan Etelä-Karjalan pelloille. Niiden pitkä vaellus vie Suomen kaakkoisosien kautta Länsi-Eurooppaan. Linnut ovat aluksi matkalla kohti Viroa, Gotlantia, Etelä-Ruotsia ja Tanskaa, mutta niiden päätalvehtimisalue on Pohjanmeren ympäristö, erityisesti Hollanti.

Tarkkailijoiden mukaan valkoposket olivat hyödyntäneet koillisesta puhaltavaa tuulta ja muuttaneet vilkkaasti jo syyskuun puolesta välistä lähtien. Kun kävin Joutsenon Konnunsuon tornissa syyskuun viimeisellä viikolla, oli kirkas tarkkailusää ja lämpöä peräti 18 astetta. Arvioiden mukaan tuona päivänä Konnunsuon pelloilla oli yli 70 000 valkoposkihanhea. Linnut olivat pääosin valkoposkia, ja niiden parvissa oli nähty vain yksittäisiä sepel-, metsä- ja tundrahanhia. Linnut lepäsivät sekä ruokailivat sänkipelloilla joidenkin viikkojen ajan ennen kuin jatkoivat matkaansa.

Valkoposkihanhet yöpyivät Höytiönlammella sekä jossakin määrin turvetuotantoalueen lätäköissä tiiviinä lintumassoina, siellä ne olivat turvassa sekä ketuilta että kotkilta ja haukoilta. Kun hanhet tulivat aamulla lammelta sankoin joukoin, ne näyttivät kaukana metsän yllä valtavalta hyttysparvelta.


Konnunsuolla oli nähty hanhien lisäksi ainakin maakotka, ruskosuohaukka, kanahaukka ja piekana. Lisäksi siellä havaittiin merikotkia, jotka seurasivat muuttavia hanhia ruokailutarkoituksessa. Ruskosuohaukkoja onnistuinkin näkemään, samoin piekanan lentelemässä korkealla taivaalla.

Tuona aurinkoisena syksypäivänä odottelin tornissa muiden kiikaroijien ja valokuvaajien kanssa merikotkien ilmestymistä näkyville. Paikallisten asukkaiden mukaan kotkat tulivat saalistamaan yhdeltätoista aamupäivällä ja kolmelta iltapäivällä. Kello eteni puoleen päivään eikä kotkia näkynyt, sen sijaan tornille tuli mieshenkilö, joka kertoi, että ainakin yksi merikotka oli jo syönyt aamiaisensa poikkeuksellisesti ennen yhdeksää heidän pihansa lähettyvillä. Kun kävin viikon päästä vielä toisen kerran lintutornissa, siellä mainittiin merikotkia olevan jo viisi. Kiikarien avulla näinkin niistä kaksi kaukana pellolla syömässä, minkä jälkeen ne kaarsivat puun latvaan sulattelemaan saalistaan.





Kun taivas oli täynnä siipien havinaa ja pellolle pyrkiviä valkoposkihanhia, niin tuli tunne, että nuo eivät mahdu mitenkään alla siintävälle pellolle. Kuitenkin linnut laskeutuivat sopuisasti toinen toisensa viereen, enkä nähnyt yhtään riitaa. Hanhet pitivät melkoista ääntä lentäessään ja laskeutuessaan, mutta pellolla ne olivat ihan hiljaa. 
Yhtäkkiä koko parvi säpsähti lentoon, kun kanahaukka ilmestyi näkyville. Hanhet nimittäin tunnistivat saalistajansa, mutta ne eivät olleet tietääkseenkään, kun olivat vähän aiemmin nähneet hiirihaukan. Linnuille parvesta on paljon hyötyä; kun osa yksilöistä tarkkailee ympäristöä, muut saavat ruokailla rauhassa. Myös petojen on vaikea valita saalista isosta joukosta, joka muodostaa ikään kuin superyksilön. Lisäksi koko porukka hyötyy, jos yksi löytää tai tietää hyvän ruokailupaikan.

Hanhi-rukka

Voi pieni hanhi-rukka
sekaisin on sillä tukka.
Suuntavaisto kateissa
kun lentelee nyt sateissa.
Vaan sitten pilvet poutaa maistaa
sade tieltä vaihtaa kaistaa.
Ja hanhi pääsee perille
kotimaansa merille.


Lähteeni: Arja Kivipelto/Helsingin Sanomat 13.10.2016; Pentti Koskimies, Miten eläimet käyttäytyvät; Ilpo Leskinen/Etelä-Saimaa 27.9.2016; Tuomas Väätäinen, Naurulokin lorusulka: lastenloruja.