torstai 31. joulukuuta 2015

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan.. malja uudelle vuodelle!

Jäkäliä näemme kaikkialla; niitä on maassa ja puissa, kivillä ja kallioilla, jopa pihapiirissä katoilla ja aidoilla, ne viihtyvät yhtä hyvin varjoisissa metsissä kuin paahtavassa auringossakin. Jäkälistä olen tähän asti tunnistanut vain poronpallerojäkälän ja naavan. Puhumme tavallisesti naavasta, vaikka tämä partamainen jäkälä on oikeastaan luppoa.

Innostuin tutustumaan tarkemmin jäkäliin tänä syksynä, kun pääsin auttamaan kummityttöni isosiskoa hänen kouluprojektissaan. Kiertelimme yhdessä metsäpolkuja sekä kolusimme kallioita ja kivikoita etsimässä tavoitteena olevaa 30:tä kasvia. Koska oli jo syyskuun puoliväli, kasvikorimme täyttyi enimmäkseen sammalista ja jäkälistä. Keruuretken jälkeen meillä oli vuorossa jäkälien tunnistus ja nimeäminen internetin avulla, löytämämme kasvit tunsinkin entuudestaan.

Jäkäliä on osattu hyödyntää iät ja ajat niin ihmisten kuin kotieläintenkin ravintona sekä lääkkeenä. Myös kankaiden värjäämiseen jäkäliä on käytetty jo vuosisatoja, ja nykyäänkin niillä voi värjätä villaa ja silkkiä. Jäkälistä saa yleensä keltaisia, ruskeita, punaisia ja violetteja sävyjä, mutta suurin osa jäkäläväreistä on kuitenkin puna- ja purppurasävyisiä.



Luppoa

Jäkälät ovat hyvin herkkiä ilmansaasteille, ja ne toimivat siksi hyvin ilmanpuhtauden mittareina niin kaupunkien keskustoissa kuin metsissäkin. Kaikkein herkimpiä ovat isot jäkälät, kuten naava ja luppo. Ne näyttävät samalta lajilta, mutta ovat eri jäkäliä. Käytännössä on helppo selvittää, kumpaan jäkälälajiin oksalla roikkuva tuppo kuuluu: Jos tuppo katkeaa helposti, se on luppo, jos se puolestaan venyy ja siitä paljastuu keskijänne, se on naavaa.



Rupijäkälää

Jäkälät ovat vaatimattomien elintapojensa vuoksi usein ensimmäisinä paikalla uusilla kasvualustoilla. Aluksi puun tai kiven pinnalle ilmaantuu rupijäkälää, ja sen päälle kasvaa aikaa myöten karvejäkälää. Kun kiven pinnalle kerääntyy vuosien mittaan kuivia lehtiä, neulasia ja muuta kariketta, pinnalle ilmestyy torvi- ja tinajäkälää. Kun karike on muuttunut mullaksi, sammalet valtaavat kiven kasvualustakseen ja jäkälät joutuvat väistymään. Jäkälät kasvavat erittäin hitaasti, jopa satoja vuosia, joten niitä ei kannata irrotella paikoiltaan vain huvin vuoksi.



Pilkkunahkajäkälää

Jäkälät ovat juurettomia, varrettomia ja lehdettömiä. Ne ovat kahden eri kasvin eli levän ja sienen yhdistelmiä. Eri jäkälälajit eroavat toisistaan niin rakenteeltaan kuin väritykseltään. Muun muassa nahkajäkälä on saanut nimensä nahkaa muistuttavasta pinnasta, väriltään se on kosteana vihreää ja kuivana harmaata. Nahkajäkälä kuuluu lehtijäkälien sukuun, johon kuuluu kolmisenkymmentä lajia.

Yleensä jäkälät suosivat kuivia, jopa aurinkoisia paikkoja, niinpä poronjäkälä kasvaa kuivissa kangasmetsissä ja torvijäkälä kuivilla tienpenkereillä. Sen sijaan nahkajäkälä viihtyy kosteammissa metsissä, usein se kasvaa jopa sammalten kanssa varjossa puiden alla.



Nahkajäkälän itiömaljoja

Suomessa on noin 1500 jäkälälajia. Jäkälistä vajaa kymmenesosa kasvaa maassa, vajaa puolet puissa ja pensaissa sekä vajaa puolet kivien pinnalla.

Maassa kasvavia jäkäliä ovat hirven-, poron- ja nahkajäkälä. Poronjäkälä muistuttaa poron haaraisia ja kapeita sarvia, ja se voi olla joko valko-, harmaa- tai palleroporonjäkälää. Hirvenjäkälä on ruskehtavaa ja lehtevämpää kuin poronjäkälä.



Karvejäkälää pihlajan rungolla

Puiden ja pensaiden rungolla kasvavat esimerkiksi karvejäkälät sekä naava ja luppo. Nämä jäkälät soveltuvat hyvin ilmansaasteiden tutkimiseen, ovathan ne ympäri vuoden alttiina ilman epäpuhtauksille ja toisaalta runko on tasalaatuinen kasvualusta.



Karvejäkälää kuivassa kuusen oksassa

Kivien pinnalla kasvaa lähes puolet jäkälistämme, muun muassa torvijäkälät. Niitä on Suomessa kuusikymmentä lajia, jotka eroavat hyvinkin paljon toisistaan, vaikka useimmat ovat rakenteeltaan torvimaisia. Torvijäkäliä on ennen sanottu pikarijäkäliksi.



Torvijäkälää

Varhaiset kasvitieteilijät pitivät jäkäliä sammalina, nehän kasvavat usein sammalien joukossa. Vuonna 1867 (!) ilmestyi kohuartikkeli, joka järkytti jäkälien tutkijat; artikkelissa nimittäin julkistettiin mullistava havainto, että jäkälä ei ollutkaan sammal.

Vasta 1950-luvulla jäkälät luokiteltiin yleisesti omaksi eliöryhmäkseen, joka sijoitettiin tavallisesti kasvikuntaan. Vähitellen jäkälä hyväksyttiin sieneksi, ja sen kanssa voi elää symbioosissa paitsi viherleviä, myös muita leviä, sieniä ja syanobakteereja.

Tieteelle kuvattuja jäkälälajeja on nyt noin 20 000 ja uusia löytyy jatkuvasti eli jäkälien sukupuu tarkentuu koko ajan. Jäkälien elämä on edelleen arvoitus, vaikka uutta tietoa tulvii jatkuvasti, ja mysteeriä ratkotaan kiivaasti eri puolilla maailmaa.

Pikarijäkälä

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.
Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

Lisään runoon oman säkeen: Nostetaan vielä malja uudelle vuodelle!

Luopioisten kasvisto, ymparisto.fi/luonto, Jaana Ohtonen: Jäkälät luokitellaan sieniin, Tiede 5/2000: Sieniretki meni päin jäkälää, Helsingin Sanomat 12.10.2013/Tiede/Arja Kivipelto: Jäkälän elämä on tutkijoille yhä arvoitus www.hs.fi/tiede/a1381481786107 (vaatii tunnuksen), Coloria.net, Peda.net/oppimateriaalit, Helvi Juvosen Pikarijäkälä 1952.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Hyvää joulua!

 

Hyvä lukijani, toivotan sinulle sydämellistä joulua!

Metsänväen joulujuhla alkaa pian, osa porukasta on jo paikalla.. Juhlaan osallistuneista linnuista ja muista eläimistä kirjoitan ensi vuoden postauksissani.

Metsän joulu

Jouluilta hämärtyy,
tuuli pois jo etääntyy.
Joka kuusen latvahan
tarttuu tähti taivahan.

Hiljaisina seisoo maat.
Metsän vakaat asukkaat,
saapuu illan juhlihin,
yksin, kaksin, kolmisin.

Oravat ja jänikset,
karhut, ketun poikaset,
punatulkut, linnut muut
laulaa, että kaikuu puut.

Sitten käy he piirihin,
metso, pyy ja teerikin.
Sekös kuuta naurattaa.
Ei lie nähty hassumpaa.

Runo on Oiva Paloheimon.
Tässä kuusessa on latvatähtenä hämähäkin verkko
(latojan huomautus).

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Saimaan muikkuja ja muikunmätiä

Muikku on luultavasti tullut Suomeen jo 10 000 vuotta sitten. Se on parvikala, joka viihtyy suurilla ja avonaisilla selkävesillä kaikkialla Suomessa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Muikusta käytetään myös nimityksiä muje ja riäpys sekä Pohjois-Suomessa maiva, kun taas Posion ja Kuusamon muikun kaikki tuntevat neulamuikkuna.

 


Lokakuun lopulle asti kävimme viikonloppuisin mökillä muikkuja kalastamassa. Illalla laskettiin verkot ja aamulla ne koettiin. Tällä kalareissulla oli jonkin verran aallokkoa, ja minun olisi pitänyt keskittyä enemmän airojen kuin kameran käyttöön. Yritin kuitenkin parhaani mukaan myös soutaa ja huovata venettä kalamiehen ohjeiden mukaan.



Kalaverkon silmäkoko valitaan järven muikkujen tai ylipäätään pyydettävien kalojen koon mukaisesti, kuvissa näkyvät verkot ovat solmuväliltään viisitoistamillisiä. Muikkupaikkoja pitää etsiä, ellei naapurilta saa hyviä vihjeitä. Kalat voivat uida pohjassa tai välivedessä tai pinnassa ja missä tahansa suunnassa laajaa järveä.



Muikkua pyydetään etupäässä myöhään syksyllä. Valtaosan tämän syksyn saaliista muodostavat keväällä 2014 kuoriutuneet, toisella vuodellaan olevat muikut. Muikkuja on nyt runsaasti muun muassa Suur-Saimaassa, jossa meidänkin verkot olivat.


 


Verkot nostetaan järvestä aamuvarhaisella paristakin eri syystä: Ensinnäkin muikku pilaantuu herkästi ja toisekseen rantaan tulon jälkeen vierähtää helposti kahdesta kolmeen tuntiin ennen kuin kalat on irrotettu ja perattu. Myöhäissyksyn muikkujen pyynti vaatii myös karaistuneita käsiä! Onneksi kalamiehen kaveri oli tällä kertaa auttamassa. Muutama viikko sitten Ahti antoi antejaan niin runsaasti meidän kalastajalle, että tämä siivosi saalistaan yksin kuusi tuntia.



Muikut kutevat loka-marraskuussa, silloin kaloista otetaan talteen myös mäti. Mätiä tulikin tänä syksynä runsaasti, ja se pakastettiin käytettäväksi jouluna ja uutenavuotena.

  


Voiko kala enää tämän tuoreemmaksi tulla ruoan laittajalle! Jos muikkuja on paljon, niitä riittää pannulla paistamisen ohella myös halstrattavaksi ja savustettavaksi. Tunnetko jo näiden hiillosmuikkujen tuoksun nenässäsi?

Vedetään nuottaa, saadaan kaloja.
Kissalle kiisket, koiralle kuoreet, muorille mujeet (muikut).
Itse syödään isot kalat, pienet kalat myödään.
Kups kalat konttiin!

Tiina Knaappila oli kirjoittanut muikuista Itä-Savo-lehdessä 9.7.2015 ja lisää tietoa sain Luke Luonnonvarakeskuksen sivuilta RKTL; Runo on yleinen lastenloru.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Väriläikkä kaamoksessa

Lehtipuiden värikkyys on jo aikoja sitten valahtanut puiden juurelle, mutta joulukuiseen pimeyteen voi luoda aurinkoa ja iloa vaikkapa katselemalla kuvia, joita otin talteen silloin, kun vaahterat oikein hehkuivat.



Kun syksyllä valo vähenee ja lämpötila laskee, puiden lehtivihreä alkaa hajota, ja puut varastoivat sen seuraavaa kevättä varten. Tällöin lehden sisältämät muut väriaineet – kuten punaiset, oranssinpunaiset ja keltaiset - pääsevät näkyviin. 






Ruskan huippu etenee pohjoisesta etelään vain muutamassa viikossa. Joensuu –Jyväskylä – Seinäjoki -linjalla nautitaan parhaasta ruska-ajasta syys-lokakuun vaihteessa. Etelä-Suomen sisämaassa, kuten Tampereella ja Kouvolassa, ruskan huippu saavutetaan vasta lokakuun 1. ja 5. päivän välillä. Lounais- ja etelärannikolle ruska saapuu muutaman päivän Etelä-Suomea jäljessä. 



Olin kuvaamassa eräänä kauniina sunnuntaina ruskan värittämiä vaahteroita Skinnarilan kampuksella. Puut ja niiden lehdet sananmukaisesti säteilivät aurinkoa ja iloa ympärilleen - toivon, että niiden hehkua tarttuu sinuunkin ja päivän harmaus häipyy ainakin hetkeksi.

Auringon säteissä on iloa
tuhansina pieninä hiukkasina.
Avaan käteni vastaanottamaan,
annan ilon imeytyä itseeni,
lopulta olen täynnä.

Aion hehkua, hehkua,
säteillä, säteillä
auringon voimaa ympärilleni.

Ruskan ajoitukseen liittyviä asioita tarkensin Wikipediasta. Säkeet ovat RunoTalon osoitteesta runotalo.blogspot.com

lauantai 5. joulukuuta 2015

Onko sinulla suppissilmät?

Myöhään syksyllä sienestäjän katse tähyilee usein suppilovahveroita, joita voi löytää aina lumen tuloon asti. Niitä kannattaa vielä poiketa etsimään, minäkin hain kastikesienet joulukuun alkupäivinä.



Suppilovahveroiden poimijalla pitää olla tarkat silmät, sillä sientä on vaikea havaita sammalikosta maahan varisseiden lehtien seasta. Kun löydät yhden suppiksen, löydät niitä pian lisääkin. 

Blogitekstin alla oleva runo kuvaa hyvin suppilovahveroiden etsintää: Aluksi et näe sammalikossa yhtään mitään, mutta kun kävelet juuri niiden kohdalle, sienet "alkavat nostella lakkejaan".




Suppilovahvero kasvaa tiheinä ja laajoina ryppäinä kuusivaltaisissa tuoreissa kangasmetsissä. Se on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta ei kasva lainkaan Lapissa.

 


Suppilovahvero ei tarvitse esikäsittelyä, vaan sen voi laittaa suoraan paistinpannulle. Suppilovahverosta tulee myös maukas keitto, samoin sitä käytetään muhennoksiin ja piirakoiden täytteeksi. Suppilovahvero kannattaa mieluummin kuivata kuin pakastaa, silloin sen herkullinen maku säilyy paremmin.




Minä tutustuin suppilovahveroon Minttu-kirjojen kautta, joita luin ahkerasti lapsilleni heidän ollessaan pieniä. Eräs tarina nimittäin kertoi Mintun, Villen ja heidän isänsä suppisretkestä. Etelä-Karjalassa asuessani olen sittemmin opetellut tunnistamaan nämä sienet ja kerään niitä jo ihan sujuvasti eli minulla on nyt suppissilmät.

Rinteessä
kasvaa sieniä.
Kun siitä kulkee ohi,
ne nostelevat
risaisia lakkejaan.

Suppilovahveroista kurkkasin lisätietoa Oppiminen.yle.fi:stä. Runo on Risto Rasan Laulu ennen muuttomatkaa -runokokoelmasta.