torstai 31. joulukuuta 2015

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan.. malja uudelle vuodelle!

Jäkäliä näemme kaikkialla; niitä on maassa ja puissa, kivillä ja kallioilla, jopa pihapiirissä katoilla ja aidoilla, ne viihtyvät yhtä hyvin varjoisissa metsissä kuin paahtavassa auringossakin. Jäkälistä olen tähän asti tunnistanut vain poronpallerojäkälän ja naavan. Puhumme tavallisesti naavasta, vaikka tämä partamainen jäkälä on oikeastaan luppoa.

Innostuin tutustumaan tarkemmin jäkäliin tänä syksynä, kun pääsin auttamaan kummityttöni isosiskoa hänen kouluprojektissaan. Kiertelimme yhdessä metsäpolkuja sekä kolusimme kallioita ja kivikoita etsimässä tavoitteena olevaa 30:tä kasvia. Koska oli jo syyskuun puoliväli, kasvikorimme täyttyi enimmäkseen sammalista ja jäkälistä. Keruuretken jälkeen meillä oli vuorossa jäkälien tunnistus ja nimeäminen internetin avulla, löytämämme kasvit tunsinkin entuudestaan.

Jäkäliä on osattu hyödyntää iät ja ajat niin ihmisten kuin kotieläintenkin ravintona sekä lääkkeenä. Myös kankaiden värjäämiseen jäkäliä on käytetty jo vuosisatoja, ja nykyäänkin niillä voi värjätä villaa ja silkkiä. Jäkälistä saa yleensä keltaisia, ruskeita, punaisia ja violetteja sävyjä, mutta suurin osa jäkäläväreistä on kuitenkin puna- ja purppurasävyisiä.



Luppoa

Jäkälät ovat hyvin herkkiä ilmansaasteille, ja ne toimivat siksi hyvin ilmanpuhtauden mittareina niin kaupunkien keskustoissa kuin metsissäkin. Kaikkein herkimpiä ovat isot jäkälät, kuten naava ja luppo. Ne näyttävät samalta lajilta, mutta ovat eri jäkäliä. Käytännössä on helppo selvittää, kumpaan jäkälälajiin oksalla roikkuva tuppo kuuluu: Jos tuppo katkeaa helposti, se on luppo, jos se puolestaan venyy ja siitä paljastuu keskijänne, se on naavaa.



Rupijäkälää

Jäkälät ovat vaatimattomien elintapojensa vuoksi usein ensimmäisinä paikalla uusilla kasvualustoilla. Aluksi puun tai kiven pinnalle ilmaantuu rupijäkälää, ja sen päälle kasvaa aikaa myöten karvejäkälää. Kun kiven pinnalle kerääntyy vuosien mittaan kuivia lehtiä, neulasia ja muuta kariketta, pinnalle ilmestyy torvi- ja tinajäkälää. Kun karike on muuttunut mullaksi, sammalet valtaavat kiven kasvualustakseen ja jäkälät joutuvat väistymään. Jäkälät kasvavat erittäin hitaasti, jopa satoja vuosia, joten niitä ei kannata irrotella paikoiltaan vain huvin vuoksi.



Pilkkunahkajäkälää

Jäkälät ovat juurettomia, varrettomia ja lehdettömiä. Ne ovat kahden eri kasvin eli levän ja sienen yhdistelmiä. Eri jäkälälajit eroavat toisistaan niin rakenteeltaan kuin väritykseltään. Muun muassa nahkajäkälä on saanut nimensä nahkaa muistuttavasta pinnasta, väriltään se on kosteana vihreää ja kuivana harmaata. Nahkajäkälä kuuluu lehtijäkälien sukuun, johon kuuluu kolmisenkymmentä lajia.

Yleensä jäkälät suosivat kuivia, jopa aurinkoisia paikkoja, niinpä poronjäkälä kasvaa kuivissa kangasmetsissä ja torvijäkälä kuivilla tienpenkereillä. Sen sijaan nahkajäkälä viihtyy kosteammissa metsissä, usein se kasvaa jopa sammalten kanssa varjossa puiden alla.



Nahkajäkälän itiömaljoja

Suomessa on noin 1500 jäkälälajia. Jäkälistä vajaa kymmenesosa kasvaa maassa, vajaa puolet puissa ja pensaissa sekä vajaa puolet kivien pinnalla.

Maassa kasvavia jäkäliä ovat hirven-, poron- ja nahkajäkälä. Poronjäkälä muistuttaa poron haaraisia ja kapeita sarvia, ja se voi olla joko valko-, harmaa- tai palleroporonjäkälää. Hirvenjäkälä on ruskehtavaa ja lehtevämpää kuin poronjäkälä.



Karvejäkälää pihlajan rungolla

Puiden ja pensaiden rungolla kasvavat esimerkiksi karvejäkälät sekä naava ja luppo. Nämä jäkälät soveltuvat hyvin ilmansaasteiden tutkimiseen, ovathan ne ympäri vuoden alttiina ilman epäpuhtauksille ja toisaalta runko on tasalaatuinen kasvualusta.



Karvejäkälää kuivassa kuusen oksassa

Kivien pinnalla kasvaa lähes puolet jäkälistämme, muun muassa torvijäkälät. Niitä on Suomessa kuusikymmentä lajia, jotka eroavat hyvinkin paljon toisistaan, vaikka useimmat ovat rakenteeltaan torvimaisia. Torvijäkäliä on ennen sanottu pikarijäkäliksi.



Torvijäkälää

Varhaiset kasvitieteilijät pitivät jäkäliä sammalina, nehän kasvavat usein sammalien joukossa. Vuonna 1867 (!) ilmestyi kohuartikkeli, joka järkytti jäkälien tutkijat; artikkelissa nimittäin julkistettiin mullistava havainto, että jäkälä ei ollutkaan sammal.

Vasta 1950-luvulla jäkälät luokiteltiin yleisesti omaksi eliöryhmäkseen, joka sijoitettiin tavallisesti kasvikuntaan. Vähitellen jäkälä hyväksyttiin sieneksi, ja sen kanssa voi elää symbioosissa paitsi viherleviä, myös muita leviä, sieniä ja syanobakteereja.

Tieteelle kuvattuja jäkälälajeja on nyt noin 20 000 ja uusia löytyy jatkuvasti eli jäkälien sukupuu tarkentuu koko ajan. Jäkälien elämä on edelleen arvoitus, vaikka uutta tietoa tulvii jatkuvasti, ja mysteeriä ratkotaan kiivaasti eri puolilla maailmaa.

Pikarijäkälä

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.
Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

Lisään runoon oman säkeen: Nostetaan vielä malja uudelle vuodelle!

Luopioisten kasvisto, ymparisto.fi/luonto, Jaana Ohtonen: Jäkälät luokitellaan sieniin, Tiede 5/2000: Sieniretki meni päin jäkälää, Helsingin Sanomat 12.10.2013/Tiede/Arja Kivipelto: Jäkälän elämä on tutkijoille yhä arvoitus www.hs.fi/tiede/a1381481786107 (vaatii tunnuksen), Coloria.net, Peda.net/oppimateriaalit, Helvi Juvosen Pikarijäkälä 1952.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Hyvää joulua!

 

Hyvä lukijani, toivotan sinulle sydämellistä joulua!

Metsänväen joulujuhla alkaa pian, osa porukasta on jo paikalla.. Juhlaan osallistuneista linnuista ja muista eläimistä kirjoitan ensi vuoden postauksissani.

Metsän joulu

Jouluilta hämärtyy,
tuuli pois jo etääntyy.
Joka kuusen latvahan
tarttuu tähti taivahan.

Hiljaisina seisoo maat.
Metsän vakaat asukkaat,
saapuu illan juhlihin,
yksin, kaksin, kolmisin.

Oravat ja jänikset,
karhut, ketun poikaset,
punatulkut, linnut muut
laulaa, että kaikuu puut.

Sitten käy he piirihin,
metso, pyy ja teerikin.
Sekös kuuta naurattaa.
Ei lie nähty hassumpaa.

Runo on Oiva Paloheimon.
Tässä kuusessa on latvatähtenä hämähäkin verkko
(latojan huomautus).

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Saimaan muikkuja ja muikunmätiä

Muikku on luultavasti tullut Suomeen jo 10 000 vuotta sitten. Se on parvikala, joka viihtyy suurilla ja avonaisilla selkävesillä kaikkialla Suomessa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Muikusta käytetään myös nimityksiä muje ja riäpys sekä Pohjois-Suomessa maiva, kun taas Posion ja Kuusamon muikun kaikki tuntevat neulamuikkuna.

 


Lokakuun lopulle asti kävimme viikonloppuisin mökillä muikkuja kalastamassa. Illalla laskettiin verkot ja aamulla ne koettiin. Tällä kalareissulla oli jonkin verran aallokkoa, ja minun olisi pitänyt keskittyä enemmän airojen kuin kameran käyttöön. Yritin kuitenkin parhaani mukaan myös soutaa ja huovata venettä kalamiehen ohjeiden mukaan.



Kalaverkon silmäkoko valitaan järven muikkujen tai ylipäätään pyydettävien kalojen koon mukaisesti, kuvissa näkyvät verkot ovat solmuväliltään viisitoistamillisiä. Muikkupaikkoja pitää etsiä, ellei naapurilta saa hyviä vihjeitä. Kalat voivat uida pohjassa tai välivedessä tai pinnassa ja missä tahansa suunnassa laajaa järveä.



Muikkua pyydetään etupäässä myöhään syksyllä. Valtaosan tämän syksyn saaliista muodostavat keväällä 2014 kuoriutuneet, toisella vuodellaan olevat muikut. Muikkuja on nyt runsaasti muun muassa Suur-Saimaassa, jossa meidänkin verkot olivat.


 


Verkot nostetaan järvestä aamuvarhaisella paristakin eri syystä: Ensinnäkin muikku pilaantuu herkästi ja toisekseen rantaan tulon jälkeen vierähtää helposti kahdesta kolmeen tuntiin ennen kuin kalat on irrotettu ja perattu. Myöhäissyksyn muikkujen pyynti vaatii myös karaistuneita käsiä! Onneksi kalamiehen kaveri oli tällä kertaa auttamassa. Muutama viikko sitten Ahti antoi antejaan niin runsaasti meidän kalastajalle, että tämä siivosi saalistaan yksin kuusi tuntia.



Muikut kutevat loka-marraskuussa, silloin kaloista otetaan talteen myös mäti. Mätiä tulikin tänä syksynä runsaasti, ja se pakastettiin käytettäväksi jouluna ja uutenavuotena.

  


Voiko kala enää tämän tuoreemmaksi tulla ruoan laittajalle! Jos muikkuja on paljon, niitä riittää pannulla paistamisen ohella myös halstrattavaksi ja savustettavaksi. Tunnetko jo näiden hiillosmuikkujen tuoksun nenässäsi?

Vedetään nuottaa, saadaan kaloja.
Kissalle kiisket, koiralle kuoreet, muorille mujeet (muikut).
Itse syödään isot kalat, pienet kalat myödään.
Kups kalat konttiin!

Tiina Knaappila oli kirjoittanut muikuista Itä-Savo-lehdessä 9.7.2015 ja lisää tietoa sain Luke Luonnonvarakeskuksen sivuilta RKTL; Runo on yleinen lastenloru.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Väriläikkä kaamoksessa

Lehtipuiden värikkyys on jo aikoja sitten valahtanut puiden juurelle, mutta joulukuiseen pimeyteen voi luoda aurinkoa ja iloa vaikkapa katselemalla kuvia, joita otin talteen silloin, kun vaahterat oikein hehkuivat.



Kun syksyllä valo vähenee ja lämpötila laskee, puiden lehtivihreä alkaa hajota, ja puut varastoivat sen seuraavaa kevättä varten. Tällöin lehden sisältämät muut väriaineet – kuten punaiset, oranssinpunaiset ja keltaiset - pääsevät näkyviin. 






Ruskan huippu etenee pohjoisesta etelään vain muutamassa viikossa. Joensuu –Jyväskylä – Seinäjoki -linjalla nautitaan parhaasta ruska-ajasta syys-lokakuun vaihteessa. Etelä-Suomen sisämaassa, kuten Tampereella ja Kouvolassa, ruskan huippu saavutetaan vasta lokakuun 1. ja 5. päivän välillä. Lounais- ja etelärannikolle ruska saapuu muutaman päivän Etelä-Suomea jäljessä. 



Olin kuvaamassa eräänä kauniina sunnuntaina ruskan värittämiä vaahteroita Skinnarilan kampuksella. Puut ja niiden lehdet sananmukaisesti säteilivät aurinkoa ja iloa ympärilleen - toivon, että niiden hehkua tarttuu sinuunkin ja päivän harmaus häipyy ainakin hetkeksi.

Auringon säteissä on iloa
tuhansina pieninä hiukkasina.
Avaan käteni vastaanottamaan,
annan ilon imeytyä itseeni,
lopulta olen täynnä.

Aion hehkua, hehkua,
säteillä, säteillä
auringon voimaa ympärilleni.

Ruskan ajoitukseen liittyviä asioita tarkensin Wikipediasta. Säkeet ovat RunoTalon osoitteesta runotalo.blogspot.com

lauantai 5. joulukuuta 2015

Onko sinulla suppissilmät?

Myöhään syksyllä sienestäjän katse tähyilee usein suppilovahveroita, joita voi löytää aina lumen tuloon asti. Niitä kannattaa vielä poiketa etsimään, minäkin hain kastikesienet joulukuun alkupäivinä.



Suppilovahveroiden poimijalla pitää olla tarkat silmät, sillä sientä on vaikea havaita sammalikosta maahan varisseiden lehtien seasta. Kun löydät yhden suppiksen, löydät niitä pian lisääkin. 

Blogitekstin alla oleva runo kuvaa hyvin suppilovahveroiden etsintää: Aluksi et näe sammalikossa yhtään mitään, mutta kun kävelet juuri niiden kohdalle, sienet "alkavat nostella lakkejaan".




Suppilovahvero kasvaa tiheinä ja laajoina ryppäinä kuusivaltaisissa tuoreissa kangasmetsissä. Se on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta ei kasva lainkaan Lapissa.

 


Suppilovahvero ei tarvitse esikäsittelyä, vaan sen voi laittaa suoraan paistinpannulle. Suppilovahverosta tulee myös maukas keitto, samoin sitä käytetään muhennoksiin ja piirakoiden täytteeksi. Suppilovahvero kannattaa mieluummin kuivata kuin pakastaa, silloin sen herkullinen maku säilyy paremmin.




Minä tutustuin suppilovahveroon Minttu-kirjojen kautta, joita luin ahkerasti lapsilleni heidän ollessaan pieniä. Eräs tarina nimittäin kertoi Mintun, Villen ja heidän isänsä suppisretkestä. Etelä-Karjalassa asuessani olen sittemmin opetellut tunnistamaan nämä sienet ja kerään niitä jo ihan sujuvasti eli minulla on nyt suppissilmät.

Rinteessä
kasvaa sieniä.
Kun siitä kulkee ohi,
ne nostelevat
risaisia lakkejaan.

Suppilovahveroista kurkkasin lisätietoa Oppiminen.yle.fi:stä. Runo on Risto Rasan Laulu ennen muuttomatkaa -runokokoelmasta.
 

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Miksi pihlajaa sanotaan pyhäksi?

Kalevalassa on kuvaus pihlajan pyhyydestä: Noita sie kovin varaja pihlajaisia pihalla! Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät lehvät oksasilla, marjat sitäi pyhemmät.

 


Entisaikaan varmistettiin uhraamalla menestys ja onni. Lähes jokaisella talolla oli oma uhri- eli tietämyspuu, joka oli usein talon lähellä kasvava pihlaja. Tämä pyhä puu määräsi ihmisen kohtalon: Mitä tapahtui puulle, tapahtui myös ihmiselle, ja siksi se sai kasvaa rauhassa. Uhripuu vertautuu maailmanpuuhun, koska sekin toimi välittäjänä ihmisen ja selittämättömän välillä. Myös kaikilla metsän puilla oli henki, jota kunnioitettiin.


Valokuva on Jouko Varosen ottama.

Pihlajan kukat yhdistetään usein juhannukseen. Kukissa on voimakkaan makea tuoksu, jonka tunnistaa jo kauas. Sanotaan, että pihlaja on vuodenkierron aikana kahdesti kaunis: kukkiessaan ja marjoessaan. Minä lisäisin siihen, että kolmannen kerran pihlaja on kaunis ruskan värissään.

Tänä vuonna pihlajat eivät kukkineet eivätkä siis tuottaneet marjojakaan. Sanotaan, että vuodet eivät ole veljeksiä: viime syksynä pihlajissa nimittäin oli niin paljon marjoja, että räkättirastat, tilhet ja kottaraiset eivät ehtineet syötä niitä kaikkia, vaan osa marjoista jäi talveksi puihin. Huomasin äskettäin, että pihlajissa on edelleen noita edellisvuoden mustuneita marjaterttuja. Kansanperinteen mukaan pihlajanmarjojen määrästä on ennustettu tulevan talven lumimäärää eli pihlaja ei kanna kahta taakkaa.

Punaiset tai kellanpunaiset marjat ovat kuin pieniä omenia, joita on puuta kohden muutamasta kymmenestä kilosta pariin sataan kiloon. Pihlajanmarja sisältää C-vitamiinia yhtä paljon kuin lakka ja on oikea terveyspommi. Oletko muuten maistanut, miten toisissa pihlajissa on kirpeitä ja toisissa makeampia marjoja - mutta kelpaavatkohan tilhelle kaikkien pihlajien marjat?


 

Valokuva on Jouko Varosen ottama.

Biologien mukaan on urbaani tarina, että linnut päihtyisivät pihlajanmarjoista, vaikka lehtien otsikoissa kirjoitetaan joka syksy näyttävästi, miten humalaiset rastaat ja tilhet ovat käyttäytyneet oudosti syötyään käyneitä marjoja. Uskomus lienee saanut alkunsa ikkunoihin törmäilleistä linnuista. Todellisuudessa tilhen maksa polttaa alkoholia erittäin nopeasti eikä pihlajanmarjojen alkoholipitoisuus luonnossa edes nouse korkeaksi. 


Pihlajan alla (osa pitkästä runosta)

Niin, talvi saapuvi kerran kai
ja kukkaset kuolla voi,
mut pihlajassapa talvellai
taas tilhien laulu soi.

On sorja kukkiva pihlajapuu,
mut sorjempi marjassaan,
kun kylmä, kuollut on luonto muu
ja poissa on marjat maan!


Tietoa olen kerännyt näistä lähteistä: Arktiset aromit/Pihlaja; Kaleva/Luonto 7.11.2014; Ympäristökasvatus kuvataiteessa www10.edu.fi,Liminganlahden luontokeskus ja Kustaa Vilkuna Vuotuinen ajantieto. Ylinnä on Kalevalan 33. runo ja Pihlajan alla -runo on puolestaan Eino Leinon Yökehrääjästä.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Sienistä valuu mustetta

Vuosia sitten ihmettelin Kauhajoella työpaikkani vieressä olevaan puistoon nousseita valkeita, korkeita ja kapealakkisia sieniä. Sienikirjaa selaamalla selvisi, että kyseessä on suomuinen mustesieni, joka tunnetaan kolmen tähden ruokasienenä.

Suomumustesienet eivät mielestäni olleet sekoitettavissa vaaralliseen valkeaan kärpässieneen lakin muodon ja suomuisuuden sekä jalassa olevan renkaan takia. Niinpä keräsin nurmikolta nuoria mustesieniä ja pistin ne suoraan paistinpannulle kypsymään. Se oli erinomainen kokeilu, sillä sienten maku oli mieto ja jotenkin lihaisa.


 


Mustesienen lakki on viidestä kymmeneen senttiä korkea ja nuorena munan muotoinen, mutta vanhetessaan lakki muuttuu lieriömäiseksi ja lopulta ikään kuin kellohameeksi.




Mustesieni on saanut nimensä siitä, että sen itiöiden kypsyessä heltat ja lakin pintakelmu muuttuvat mustaksi nesteeksi eli musteeksi lakin alareunasta alkaen. Neste valuu maahan ja lopulta lakista on enää jäljellä pieni tappi jalan päässä.



Kun olin valokuvaamassa syyskuun lopulla näitä suomumustesieniä, huomasin lähistöllä harmaita sienituppaita. Kotona sienikirjan ja internetin avulla selvisi, että olin löytänyt harmaamustesieniä, joita voi käyttää ruuanlaitossa suomumustesienten tapaan. Harmaamustesieni on kahden tähden ruokasieni, mutta sen kanssa ei pidä nauttia alkoholia, eikä mielellään lähipäivinäkään.

 


Molempia mustesieniä tavataan keskikesästä marraskuuhun Etelä-Suomessa, mutta pohjoisempana ne ovat harvinaisia. Mustesienet kasvavat usein tiheinä ryhminä puistonurmikoilla, mutta niitä voi nousta runsaasti myös vastaperustetulle, hyvin lannoitetulle pihanurmelle. Kaupunkiympäristöstä ei kuitenkaan ole hyvä noukkia sieniä, koska ne keräväät itseensä herkästi raskasmetalleja.

Sip sap sip sap sipsapsaa, tänään sataa ripsahtaa.
Sip sap sip sap sipsapsaa, sadehan sieniä kasvattaa!
Sip sap......etanat sieniä maiskuttaa
Sip...tänään vettä ripsahtaa...sateella minua naurattaa!

Mustesienistä löysin tietoa internetistä osoitteesta Sienet/luontonetti.com sekä Risto Tuomikosken teoksesta Sienet värikuvina. Runon lähteenä on Muskarilauluja ja -loruja dlc.fi

perjantai 6. marraskuuta 2015

Lepakot näkevät korvillaan

Tämä pohjanlepakko tuli yllätetyksi päiväuniltaan halkopinosta, kun haimme polttopuita tuttavien kesämökiltä. Kun melkein kaikki puut oli siirretty peräkärryyn, pinon pohjalta tuli näkyviin tummanruskea karvainen otus. Se levitteli nahkaisia siipiään, mutta taittoi ne jo osittain kasaan, ennen kuin ehdin hakea kameran autosta. Rukkaskäsin lepakko siirrettiin laudan päälle, jossa sitä valokuvattiin ja jolla tämä unelias yksilö sitten vietiin autokatokseen jatkamaan nukkumistaan. Lepakoihin ei pidäkään koskea paljain käsin, sillä ne voivat kantaa rabies- eli raivotautivirusta.



Pohjanlepakko on maamme yleisin ja laajimmalle levinnyt lepakkolaji, Lapista siitä tosin on tehty havaintoja muuta maata harvemmin. Kaikki Suomen lepakot ovat hyönteissyöjiä. Koska hyönteisravintoa on parhaiten tarjolla vesistöjen lähellä, siellä tavataan myös eniten lepakkoja. Uutisvuoksi-lehdessä oli vastikään artikkeli, miten Vuoksen lepakkokannan runsaus yllätti tutkijat: rannalta havaittiin Suomen kolmestatoista lepakkolajista ainakin kymmenen.

Lepakko on ainoa nisäkäs, joka osaa lentää. Toinen lepakon erityispiirre on, että se näkee korvillaan eli hahmottaa ympäristöään vastaan tulevista esineistä kimpoavilla ultraäänillä.




Kerran kesäaikaan istuskelimme tuvassa Pohjois-Savossa Kiuruvedellä sukulaisten luona, kun kammarista alkoi kuulua kummallista, kimeää ääntä. Rohkein meistä meni ja avasi oven. Kissa oli herännyt päiväuniltaan ja jahtasi huoneessa lepakkoa, joka lensi ympäriinsä hädissään kirkuen. Lepakko oli kai tullut sisälle pihalla tuulettumassa olleiden vaatteiden taitoksissa. Ensin saatiin katti pihalle, sitten otettiin lepakko kiinni lakanan avulla ja vietiin sekin ulos.



Pohjanlepakot lentelevät mielellään myös pihoissa ja teiden varsilla, jopa katulampun valossa kaupunkimaisemassa. Jostain syystä yksi niistä oli eksynyt meille kylään muutama kesä sitten. Lapseni olivat havainneet autotallin katon lämpöputkissa oudon pienen eläimen, jonka he tunnistivat lepakoksi. Tallin ovi oli varmaankin unohtunut auki ja lepakko lennähtänyt nukkumaan sisätiloihin. Jotenkin nuoret saivat siirrettyä lepakon katuharjan varteen, jolla veivät sen metsikköön odottamaan iltahämärän tuloa. Tämä lepakko oli ollut ihan rauhallinen ja hiljainen kaveri.



Suurin osa lepakoistamme painaa alle 50 grammaa. Jos siis laittaisin lepakon tulemaan sinulle kirjekuoressa, se menisi ykkösluokassa 1,10 euron postimaksulla. Mutta koska lepakko on rauhoitettu eläin, jätän sen postittamatta. Sitä paitsi syksy on jo niin pitkällä, että lepakko on jo asettunut talvilepoon johonkin viileään paikkaan yksin tai lajitoveriensa kanssa, pesäähän lepakko ei tee.

Suussa piikkihampaat,
siipipari nahkaa.

Se lentää tutkan avulla,
eikä päätä pahkaa.

Lepakkotietoa löysin sekä Luomuksen eli Luonnontieteellinen keskusmuseon ja Suomen Lepakkotieteellinen yhdistyksen ry sivuilta. Lepakko-runo on Jukka Itkosen runokokoelmasta Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja 2010.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Korea kärpässieni

Montako punaista kärpässientä olet nähnyt tänä syksynä? Minun eteeni niitä on osunut aika monta, mutta useimmiten niiden kauniissa lakeissa on madon tai etanan tekemiä reikiä. Myös oravat ja myyrät voivat syödä vaaratta punakärpässieniä, koska jyrsijöiden ruuansulatus eroaa ihmisen ruuansulatuksesta. Tätä asiaa olikin käsitelty pari viikkoa sitten paikallislehden artikkelissa.

Punainen kärpässieni nousee maasta valkoisen, rosoisen suojuksen peittämänä. Lakin kasvaessa ja laajetessa suojus repeilee ja jää lakin pintaan noina tunnusomaisina valkoisina täplinä.




Arkikielessä puhumme punaisesta kärpässienestä tai vain kärpässienestä, mutta virallisesti sen nimeksi on vakiintunut punakärpässieni. Vaikka myrkyllisyyden perikuvanakin tunnetusta kärpässienestä on tarinoita muita sieniä enemmän, ei se kuitenkaan ole sienistämme vaarallisin. Vaarallisimman sienen titteliä nimittäin kantaa valkokärpässieni.



Kärpässientä on käytetty ja käytetään vieläkin kärpäsmyrkkynä. Vuosisatoja sitten sitä on nautittu muun muassa Venäjällä sekä shamanistisessa tarkoituksessa että yhdessäolon juhlistamisessa. Punakärpässieni on ollut itänaapurissamme myös reumatismin lääke spriihin survottuna ja nivelrikon vaivaamien nivelien haude smetanaan sekoitettuna. Kiinalaisen lääkesienisanakirjan mukaan punakärpässientä on otettu myös unilääkkeeksi hyvin pieninä annoksina. Niin paha ruokapula Suomessa ei ole koskaan ollut, että ihmiset olisivat laittaneet ruokaa kärpässienistä. Vahingossa niitä on kylläkin syöty.

Valokuva on Jouko Varosen ottama.

Pieni poika oli nähnyt metsässä punaisen kärpässienen ja kysynyt äidiltään, onko kärpässieni myrkyllinen. Äiti ei osannut vastata, mutta ehdotti, että kysytään tulevana keskiviikkona luontoillan asiantuntijoilta. Tuli keskiviikko ja äiti sanoi soittavansa radiolähetykseen. Heidän odotellessaan läpipääsyä nelivuotias haki leikkipuhelimensa ja soitti kärpässienimiehelle. Kärpässienimies oli vastannut hänelle, että kärpässieni ei ole myrkyllinen, kun siitä noukkii ensin pois ne kärpäset. Tämän jutun kertoi lapsen äiti, kun hän pääsi suoraan luontoillan lähetykseen kysymyksineen pari viikkoa sitten.

Kärpässieni

Oli viereen kirkkotieni
soma, korea kärpässieni
tänä aamuna työntynyt.
Sen punainen lakki loisti
ja sen pienet pilkut toisti
koko metsän hymyilyt.

Kärpässienitietoutta löysin LuontoPortista löysin tietoa kärpässienistä sekä 13.10.2015 ilmestyneestä
Etelä-Saimaasta. Runo on Jaakko Haaviolta 1947 runokokoelmasta Ikikevät.

torstai 22. lokakuuta 2015

Harakan uintiretki

Meillä on takapihalla korkea vesitynnyri, josta linnut käyvät juomassa mielellään kesäisin. Tikan, tiaisen ja punatulkun olen nähnyt kurkottelevan tynnyrin reunalla, vaikka siitä on vaikea saada pitävä ote pienillä varpailla. Yritänkin pitää tynnyrin mahdollisimman täynnä, että linnut pääsevät juomaan paremmin.



Eräänä päivänä satuin näkemään, kun tynnyrin reunalle liihotteli harakka. Aluksi juominen näytti onnistuvan hyvin..



...mutta sitten meni tasapainoiluksi ja lopulta ote lipesi - niinpä lintu humpsahti tynnyriin!






Vedestä noustuaan harakka oli hölmistyneen näköinen, mutta pian se räpisteli höyhenpeitteensä kuivaksi ja lähti lentämään, tottapahan vedet siitä karisevat.



On olemassa sellainen sanonta kuin kyllä kesä sen kuivaa, minkä kastelee. Niin lienee käynyt nytkin.

Harakka

Minun on hauska olla
kotisi kartanolla.

Mulla on juhlatakki,
musta samettilakki,
valkoiset liivit ja paita,
siivessä silkkinen laita.

Mulla on vikkelä kieli,
reipas ja iloinen mieli.

Yllä oleva runo on osa Martti Haavion kirjoittamasta pitkästä Harakka-runosta.

torstai 15. lokakuuta 2015

Sieni kuin taideteos

"Mikäs se sinä olet?" kysyin näköpiiriini ilmestyneeltä valkoiselta epämuotoiselta yksilöltä, kun olin luonnonsuojelualueella etsiskelemässä mäntykukkia. Oletko sinä sieni vai kasvi? Itse asiassa niitä oli edessäni kolme: kaksi nuorempaa ja yksi jo kypsään ikään ehtinyt.

Hetken asiaa pohdittuani päätin ottaa muutaman valokuvan, jotta asiaa olisi helpompi selvitellä myöhemmin kotona. Sieniasiantuntijakälyni tunnistikin kuvista valkomörskyn, joka on siis sieni.




Harvinaisen valkomörskyn voi löytää kalkkipitoisista Etelä- ja Keski-Suomen lehtimetsistä syyskuusta marraskuuhun. Valkomörsky on kahden tähden ruokasieni, jota ei tarvitse ryöpätä. Sieni on mieto ja raikas sekä tuoksultaan että maultaan. Minulla ei ole tosin asiasta kokemusta, tämä on ihan kirjaviisautta.



Minusta valkomörsky on kuin taideteos, joka on helposti tunnistettavissa muista sienistä poikkeavan ulkonäkönsä vuoksi. Väritykseltään se on aluksi valkoinen tai kermanvalkoinen, mutta saa myöhemmin harmaan- tai ruskeankeltaisia sävyjä. Lisäksi sen jalka on hauskasti kuin narusäikeistä tehty!

Palasin mörskypaikalle myöhemmin uudelleen, mutta sienistä ei näkynyt enää jälkeäkään. Ensi syksynä lähden taas etsimään noita kauniita valkomörskyjä. Olen jo nyt innoissani tuosta ajatuksesta..

Metsässä ei lue: Osta! Myy! Hymyile! Vastaa! Pysy oikealla! Metsässä voi pysähdellä, metsässä voi näyttää synkeältä tai iloiselta ilman tilivelvollisuutta, metsästä saa ottaa, kun kysyy metsältä luvan. Metsän lohdullinen viesti ihmiselle on: Anna sää mun olla mää. Mää annan sun olla sää.

Valkomörskyistä on toistaiseksi saatavana vain vähän tietoa, mutta jonkin verran sitä on osoitteessa Sienet/luontonetti.com. Runo on Heli Laaksosen. Luonnonsuojelija/lehtiarkisto/4.2013/Heli Laaksonen.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Kaunokkiserkukset

Pyöräilin heinä-elokuun vaihteessa hiekkatietä pitkin ihastellen samalla pientaretta, joka oli täynnä kauniin lilan-vaaleanpunaisia kukkia. Tarkemmin katsellessani aloin erottaa eri lajeja - ja siitäpä luonnontutkijaminäni innostui! Ensin havaitsin pikkutakiaisen, minkä jälkeen silmäni osuivat minulle tuntemattomiin kasveihin..


Pikkutakiainen

Uteliaisuuteni herättäneet kukat muistuttivat ruiskaunokkia ja epäilin niiden kuuluvan mykerökukkaisten sukuun. Kotiin pyöräiltyäni sain tunnistamisapua kälyltäni, joka on luonnonkukkien asiantuntija.

Lehtiä, kukkia ja kehtosuomuja tutkimalla selvisi, että tienvierustalla olikin ollut kaksi eri kasvia: nurmikaunokki ja ahdekaunokki. Vaikka näiden kahden kaunokin kasvupaikkavaatimukset ovat hyvin samansuuntaiset, niitä ei usein tapaa yhdessä, sillä nurmikaunokin levinneisyys painottuu itään, ahdekaunokin puolestaan länteen ja lounaaseen. Tällä kertaa kuitenkin löysin ne saman tien varresta, Lappeenrannan Rutolasta.



Nurmikaunokki

Nurmikaunokki on luonnossamme itäinen tulokas, jonka kasvupaikat ovat vanhan maatalouden perua. Nurmikaunokkia nimittäin tavataan Kaakkois-Suomessa jokseenkin yleisesti teiden pientareilla, kuivahkoilla niityillä ja ahoilla eli sellaisilla alueilla, joita on aikanaan kaskettu pitkään. Nykyisin nurmikaunokkeja käytetään myös aurinkoisilla pihoilla koristekasveina. Kasvi on kuitenkin kova leviämään, joten kotipuutarhurin pitää asettaa sille kasvun rajat.



Ahdekaunokki

Ahdekaunokki on puolestaan muinaistulokaskasvi, joka on nykyisin yleinen Etelä- ja Lounais-Suomessa. Nurmikaunokin tapaan se on suosittu puutarhakasvi aurinkoisissa, kuivahkoissa pihoissa. Olen lukenut, että ahdekaunokin kukilla voi värjätä lankoja ja suunnitellaanpa sen käyttöä myös bioenergian tuottamiseen!

Jos haluat oppia erottamaan nurmi- ja ahdekaunokin toisistaan, näistä parista tuntomerkistäkin voisi olla apua:



Nurmikaunokki

Nurmikaunokin tynnyrimäinen kehto (ns. mykerö) on musta ja kampamaisesti ripsiliuskainen, minun mielestäni vähän kaktusmainen. Nurmikaunokin lehdet ovat leveämmät kuin ahdekaunokilla.



Ahdekaunokki

Myös ahdekaunokin kehto on tynnyrimäinen, mutta kehtosuomut ovat ruskeanpunertavat, minusta jotenkin suomumaiset kuten kävyllä. Ahdekaunokilla on kapeat lehdet, vähän niin kuin maitohorsmalla.

Toisaalta, onko lajin tarkka määrittely niin tärkeää, sillä molemmat kaunokit ovat kauniita katsella; nurmikaunokista päästään nauttimaan idässä ja ahdekaunokista puolestaan lännessä.

En pyydä mitään, en odota mitään,
mutta olen onnellinen, että olen tähän syntynyt,
en sattumalta tuulen kuljettamana
vaan tarkoituksellisesti,
että tässä olisin ja säteilisin ympärilleni.

Kaunokkien tunnistamisen opettelussa käytin apuna LuontoPorttia ja Kasviatlasta. Runon puolestaan löysin osoitteesta runotalo.blogspot.fi.

torstai 1. lokakuuta 2015

Vieraskynä: Oodi Lapille [Ylläs edition]

Luonnossa vaeltaminen on tuntunut aina hyvin vieraalta ajatukselta – Lapissa käymättömänä minun oli helppo kummeksua metsässä harhailemista painava rinkka selässä..

Vasta viime kesänä Lappi ja sen kaunis luonto alkoi kiehtoa minua, kun taas poikaystäväni oli haaveillut pohjoiseen matkustamisesta jo pitkään. Näemmä kannattaa toivoa ja haaveilla, sillä kuin sattumalta saimme kutsun Lappiin vieläpä parhaaseen ruska-aikaan! Näin jälkikäteen on pakko myöntää, että vielä lentoja buukatessa mielessäni pyörivät kauhukuvat puhkikävellyistä jaloista sekä hirvikärpäsistä ja muista öttiäisistä.. nyt voin vain naurahtaa paniikkipirkkoudelleni!


Laskeutuessamme Kittilään sivusimme uljaita tuntureita, ruskan värittämiä metsiä sekä kauniita järviä ja jokia. Jo ennen kuin lentokoneen pyörät tömähtivät kiitorataan, olin myyty. Kentältä suuntasimme puolen tunnin ajomatkan päähän Ylläkselle, jonka alueella on majoittumismahdollisuuksia moneen makuun hotelleista mökkeihin ja kerrostaloasuntoihin.

Vajaan viikon mittaisen reissun aikana ehdimme patikoida luontopoluilla sekä tutustua alueen nähtävyyksiin. Metsässä sai kävellä kaikessa rauhassa ilman iniseviä itikoita, mutta tilanne on kuulemma aivan toinen kesäaikaan. Ja kun pakkaa oikeanlaiset vaellus- tai lenkkikengät matkaan, säästyy myös kurjilta rakoilta. :)


Yllästunturin ympärillä on erimittaisia selkeästi viitoitettuja patikointireittejä. Reppuun on hyvä pakata mukaan ainakin makkaraa ja kahvia, joita on mahdollisuus nauttia polkujen varsilla olevilla nuotiopaikoilla. Tauolla kannattaa pitää huoli eväistään, sillä kuukkelit, nuo söpöt ruokarosvot, voivat viedä makkaran kädestä!



Huikea, jopa 100 km suuntaansa avautuva maisema odottaa Yllästunturin laella. Tuulensuojaa voi hakea pienestä kahvilasta, josta saa keittolounaan lisäksi myös sangen herkullisia munkkeja. Kahvipaussin jälkeen kävelimme tunturin rinnettä alas takaisin kylään. Kyytivaihtoehtona toimii myös gondolihissi, mutta paluumatkalla halusimme ihastella kaunista tunturimaisemaa maasta käsin.



Kuukkeleiden ohella teimme tuttavuutta vapaana laiduntavien porojen kanssa. Ihmisiä ne tuntuivat karttavan, mutta autoista eivät olleet moksiskaan! Porovaroitukset kannattaa siis ottaa vakavasti ja keventää kaasujalkaa näiden nelijalkaisten ilmestyessä näköpiiriin.



Patikointireittien lisäksi Ylläksellä ja sen läheisyydessä on paljon muutakin nähtävää, kuten noin 20 kilometrin päässä sijaitseva Pakasaivo, joka on yksi Lapin jylhimmistä paikoista. Saamelaislegendan mukaan tämä 60 metriä syvä järvi on kaksipohjainen, josta kalatkin saattavat välillä kadota ensimmäisessä pohjassa olevan aukon kautta alempaan kerrokseen. Tätä kerrosta kutsutaan saivoksi, jossa saivokansa elää ylösalaisessa maailmassa. Pakasaivon näkymät olivat kyllä reissun upeimmat! Järvelle johtavalla tiellä kannattaa pysähtyä myös kirkkopahtalle, suurelle uhrikivelle, jota lappalaiset käyttivät aikanaan palvontapaikkana.



Ylläsjärven ja Äkäslompolon kylien välille avattiin kymmenisen vuotta sitten 15 kilometrin mittainen maisematie. Henkeäsalpaavia maisemia kannattaa ihastella reitin puolivälissä olevalla näköalatasanteella, joka ei suotta ole Ylläksen suosituin hääkuvien ottopaikka.

Saimme Lapin luonnolta sekä energiaa että täydellisen katkon arjen puurtamiseen. Paljon ehdimme nähdä ja kokea, mutta monta juttua jäi myös odottamaan seuraavaa kertaa.. Niin ja niistä hirvikärpäsistä – eihän niitä edes ole noin pohjoisessa! :D




Ylläs, tapaamme vielä! <3