Harakka on kauneimpia ja persoonallisimpia lintujamme. Pyrstön tyviosa on vihreän metallinkiiltoisen musta ja kärkiosa violetin ja sinikiiltoisen musta. Samoin käsisiiven sulat ovat kärjistä vihertävän metallinkiiltoisen mustat ja kyynärsulat sinimustat. Yksinään olevasta harakasta sukupuolen määrittäminen on mahdotonta, sillä molempien sukupuolten höyhenpuku on samanlainen. Tulee mieleen, kuinkahan harakat itse tunnistavat lajikumppanin sukupuolen.
Harakka on kulttuuriympäristön pesimälintu koko Suomen alueella, mutta eniten niitä on maan eteläisissä osissa. Meillä pesii noin 140 000–200 000 paria, kanta on tosin viime vuosina pienentynyt jonkin verran. Se on paikkalintu, mutta nuoret yksilöt saattavat vaellella ympäriinsä.
Aikaisemmin harakka oli erityisesti maanviljelysmaiseman ja pikkutaajamien tunnuslaji, mutta on viime vuosina yleistynyt monin paikoin ja asuttanut erittäin nopeasti myös suurimpien kaupunkien keskustat, joita se aikaisemmin karttoi. Biologi Timo Vuorisalon mukaan kaupunkiasumisen suosio on lisääntynyt niin sanotun hallitun hoitamattomuuden ansiosta, sillä sitä kautta harakalle on syntynyt sopivia pesäpaikkoja.
Harakoiden älykkyys on tehnyt niistä erinomaisia sopeutujia kaupunkiympäristöön. Vaikka harakat ovat menestyneet kaupungeissa, se ei ole niillekään ongelmaton ympäristö, muun muassa saasteet ja kaupunkien kasvaminen voivat vaikuttaa haitallisesti lintujen elämään.
Muiden varislintujen tapaan harakka on viisas, nokkela ja sosiaalinen. Se on tiettävästi ainoa lintu, joka tunnistaa oman peilikuvansa. Uteliaan ja kekseliään käytöksen sekä ulkonäkönsä vuoksi harakat esiintyvät monissa saduissa ja tarinoissa.
Harakka elää pysyvässä parisuhteessa ja pysyvällä reviirillä. Se on hyvin ihmismäinen ja erittäin sosiaalinen lintu. Harakat liikkuvat usein äänekkäinä 5–25 yksilön parvina. Parvessa vallitsee niin sanottu nokkimisjärjestys: vanhat ja vahvat yksilöt ovat ylempiarvoisia kuin muut. Ne saavat valita parhaat pesäpaikat ja yöpymisoksat ja ovat etuoikeutettuja muissakin asioissa.
Harakat tähystävät ympäristöään tarkkaavaisesti korkealta puun latvasta tai tolpan nokasta. Maassa harakka on arka ja varovainen; juuri kun olen saamaisillani linnun valokuvattavaksi, se huomaa minut ja lennähtää matkoihinsa.
Harakka on ollut suomalaisten suosituimpia ennelintuja, jonka räkätys on ennustanut kaikenlaista pahaa epäsovusta heikkoon satoon ja surkeaan kalaonneen, sitä on pidetty jopa ruton levittäjänä ja pirun luomana lintuna.
Kansanperinteessämme harakka on siis huonon onnen tuoja. Tämän uskomuksen Juhani Ahokin on siirtänyt Rautatie-romaaniinsa 1884: Matti ja Liisa kuulevat harakan pahaenteisen naurun lähtiessään katsomaan uutta rautatietä Lapinlahden kirkonkylään, samoin matkan varrella ja varsinkin surkean kotiinpaluun aikana.
Kiinassa harakka on sen sijaan hyvän onnen lintu. Tiibetissä harakkaa pidetään sateenkaarilintuna, joka on suorastaan pyhä. Siellä harakka on niin harvinainen, että sen kauneutta osataan arvostaa.
Harakka kuuluu meillä rauhoittamattomien lintulajien melko pieneen joukkoon, mutta myös nämä linnut ovat rauhoitettuja pesimäaikaan (joka vaihtelee lajin ja paikan mukaan).
Harakka jakaa ihmiset kahteen ryhmään: toiset pitävät siitä ja toiset inhoavat. Myös harakan suhde ihmiseen on ristiriitainen. Toisaalta sitä on voimakkaasti vainottu lähes koko maassa, mutta toisaalta harakka on täysin riippuvainen ihmisistä ja asutuksesta. Harakasta on runsaasti sananlaskuja.
Harakkaa syytetään sotkijaksi, sillä raolleen jäänyt roskalaatikko on harakoiden mielestä oikea herkkukori. Kaikkiruokaisena harakka käyttää kyllä tilaisuutta hyväkseen, jos jotain syötävää jätetään nokan ulottuville. Sille maistuu kaikki kasvikunnan tuotteista hyönteisiin. Se on myös tehokas linnunpesien ryövääjä ja käy epäröimättä heikkokuntoisten aikuislintujenkin kimppuun.
Yksi syy harakan huonoon maineeseen on ehkä sen ääni. Harakat räkättävät äänekkäästi ja vieläpä usein ihmisille sopimattomaan aikaan. Lapsuudessani heräsin kesäisin usein harakkaperheen naurunremakkaan, kun linnut hyppivät nukkuma-aittamme katolla auringon nousun aikaan. Myös kiiltäviä esineitä pihistelevän varkaan maine seuraa harakkaa sitkeästi, mutta tutkimusten perusteella tämä uskomus ei ole totta. Harakat ovat kiinnostuneet vain sellaisesta, mitä ne voivat syödä.
Harakka on yksi yleisimmistä pihalinnuistamme. Silti harakat hätistetään esimerkiksi lintulaudoilta, sillä niiden pelätään karkottavan pienemmät linnut pois. Itsekin tunnustan syyllistyneeni tuollaiseen. Harakkaa ei kuitenkaan kannata häätää pois pihapiiristä, sillä se on mainettaan parempi lintu.
Harakat saavat aikaan myös paljon hyvää. Varsinkin pesimäaikaan harakkapariskunta hakee ruoan omalta reviiriltä ja syöttää poikasilleen päivän mittaan monta sataa grammaa hyönteisiä ja nilviäisiä sekä kotiloita, etanoita, erilaisia toukkia ja kovakuoriaisia. Harakka on siis aika hyvä puutarhan suojelija, jos sen saa pihan laidalle asettumaan. Etenkin talviaikaan harakat syövät mielellään myös myyriä, jotka saattavat aiheuttaa hankien alla suurtakin tuhoa kasvien juurille.
Hatara kuin harakanpesä sanotaan. Todellisuudessa harakka on pesänrakennuksen ammattilainen, jonka pesä on taidokas katollinen risulinna. Sen sivuilla on yksi tai kaksi sisäänmenoaukkoa. Savesta muotoiltu pesämalja on vuorattu juurikuiduilla ja ruohoilla.
Pesä on usein kuuden metrin korkeudella puussa, mutta se voi olla myös pensaassa. Omassa kaupunginosassani olen nähnyt useastikin harakan pesän korkeassa ikivihreässä tuijassa. Pesän sijainti paljastui, kun seurasin pitkiä risuja nokassaan kantavaa harakkaa. Vanhan sanonnan mukaan harakalla on pääsiäisenä ensimmäiset munat pesässä, siis maalis-huhtikuun vaihteessa. Pekingin matkalla näin sikäläisten harakoiden rakentavan pesää jo tammikuussa.
Harakan nauru ei luppaa hyvvää. Ruijan Kaiussa Liisa Koivulehto kuvaa 26.3.2020 harakkaa näin:
”Harakka oon musta ja valkkee vareslintu millä oon pitkä pyrstö.
Harakan nimi oon sama kvääniksi ja suomeksi. Nimi oon melkkein sama itämerensuomalaisissa kielissä (esimerkiksi harak, harakku, harag, harakas). Se oon luultavasti balttilainen lainasana. Liettuvaksi harakka oon šárka. Latinaksi se oon Pica pica. Lintukirjassa vuona 1637 nimen kirjoitetthiin harack, vuona 1766 haraka mutta sen jälkhiin ainua nimi oon ollu harakka.
Koiras ja naaras oon samanfäriset. Koirhaala oon pitempi pyrstö ko naarhaala.
Harakka syöpi melkkein kaikkee: hyöniäissii, mattoi, siemenii ja toisten linttuin peniköitä. Se laittaa pesän ushein ihmissiin likele ja triivastuu sielä missä se löyttää ruokkaa, niinko haakissa ja roskapaikoila. Se oon hyvin viisas lintu ja se oppii noppeesti.
Harakasta oon hirmuisen paljon kansanuskomuksii Suomessa. Ennen sielä ajatelthiin ette harakka ennustaa epäsoppuu, vastuksii, tautii ja vaivoi ja siksi sitä vainothiin. Ruottissa ja Norjassa tämmöistä oon ollu vähemän, ja Kiinassa harakka oon onnenlintu.”
Kalttiit: Kaisa Häkkinen: Linnun nimi (2003), Antero Järvinen: Linnut liitävi sanoja (1991), Suomen sanojen alkuperä-Etymologinen sanakirja (1995) ja Wikipedia
Ei niin yksinäistä harakkaa,
joka ei koivun latvassa
helmikuun pakkasaamuna
tuntisi:
koko kauneus on minun,
koko elämä.
Niilo Rauhala
Lähteet: Animalia.bio; Hannu Jännes, Harakka. Suomen Luonto. Linnut; Johanna Mehtola, Suomen Luonto 10/2021; Juhani Aho, Rautatie; Juho Rahkonen, Apu 3.12.2023; Liisa Koivulehto, suomalainen toimittaja ja Tromssassa ilmestyvän Ruijan Kaiku -lehden perustaja ja entinen päätoimittaja, 26.3.2020; LuontoPortti; Seppo Vuolanto, Suomen Luonto 11.2.2020; Tuhoeläinhallinta Delecon Oy; Yle 8.2.2011; Niilo Rauhala.
