perjantai 21. heinäkuuta 2017

Valkoista, pehmoista suovillaa

Tupasvilla kukkii varhain keväällä ja jopa lumien aikaan, silloin varren päässä näkyy yksittäinen tumma tähkäkukinto. Sellaisia näin suon reunassa huhtikuussa, kun olin katselemassa hankiaisten aikaan majavanpesiä. En ollut uskoa, että nuo kukinnot olisivat muutaman kuukauden päästä valkeatupsuisia tupasvilloja. Tupasvillaa on Pohjois-Suomessa sanottu mustapääksi juuri tummien kukintojen takia, kuten myös Ruotsissa Taalainmaalla, jossa kasvi on vanhastaan tunnettu nimellä svarthuvud.


Myöhemmin siementen kypsyessä kukkien kehäsukaset pitenevät jopa kolmikymmenkertaisiksi valkeiksi karvoiksi, jotka kuljettavat siemeniä. Karvahahtuvat muodostavat yhdessä isoja valkeita hahtuvapalloja, yhden kunkin varren päähän. Niiden mukaan tupasvillaa on sanottu myös valkeapääksi.



Tupas tarkoittaa etenkin Pohjois-Suomen murteissa muun muassa mätästä. Tämä kasvamistavan mukainen nimitys tupasvilla vakiintui 1900-luvun kuluessa kirjakieleen.

Vuonna 1860 Lönnrot käytti kasviossaan tupasvillasta nimeä tupikas niittuvilla, A. J. Melan ja Kivirikon kasvioissa se puolestaan oli vuoteen 1912 asti nimellä tupellinen niittyvilla. Vanhin suovillan tai oikeastaan luhtavillan nimitys on Tillandzin vuoden 1683 kasviluettelossa oleva willapää, jonka rinnalle tuli 1700-luvulla nimi vaivaisenvilla - ehkä sen käyttäjien mukaan.


Myös niittyvillaksi kutsuttu tupasvilla kuuluu suovilloihin, joita on seitsemän eri lajia. Suovillojen valkea, pehmeän näköinen tupsu lienee synnyttänyt nimet karvapää, villapää, nukkaheinä, tupsuheinä ja jäniksenhäntäheinä. Samoin ovat syntyneet vanhat kansannimet kurenuntuva, töppypää, nukkaheinä ja pumpuliheinä.


Aikoinaan suovillojen "pumpulia" on kokeiltu käyttää tyynyjen ja jopa patjojen täytteenä. Viime vuosikymmeninä suovilloista yleisintä eli tupasvillaa on alettu hyödyntää tekstiilikuituna. Satoja tai jopa tuhansia vuosia suossa olleen tupasvillan lehtitupen on nimittäin havaittu soveltuvan hyvin tähän tarkoitukseen, jos se sekoitetaan johonkin toiseen luonnonkuituun, esimerkiksi suomenlampaan villaan, minkä jälkeen siitä valmistetaan hattuja ja päällysvaatteita. Tällainen kuitu sitoo hyvin hajuja ja suoloja, joten siitä tehtyjä tuotteita voidaan käyttää vaikkapa vuode- ja työvaatteina. Tupasvilloja voidaan hyödyntää myös sisustustekstiileissä; minulla itselläni on lahjaksi saatu kuultokudos, jossa on tupasvilloja.


Suovillat ovat lähes yhtä olennaisia soille kuin suot Suomelle. Pääsen ihastelemaan jokakesäisten ajoreittieni varsilla upeita tupasvilla-alueita Pieksämäeltä länteen ja   toisaalta Pohjois-Savossa Sinisen tien maisemissa. 

Valkoinen pilvi
oli laskeutunut niitylle.  
Niittyvillaa se oli.
Melkein kuin oikeaa:
niin valkoista.
Niin pehmoista.

Niittyvilla kukkii,
ajattelin, vaikka sanoivat
ettei se kuki niin
ettei se valkoinen pensselitupsu
ole kukka vaan hedelmä. 

Mutta minulle se kukki
juuri niin.
Juuri sillä tavalla.
Halusin nukkua
niittyvillavuoteella.
Mutta kun juoksin niitylle,
jalkani upposivat jalkojani myöten
märkään maahan.

Piti kääntyä pois.
Katsoa kauempaa pilviniittyä.
                           Niittypilveä.

Lähteet: Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Reija-Tuulia Heinonen – Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; Suomen Luonto. Kasvit; Valokki-nettikasvio; Maria Lehtonen ja Osmo Nissinen, Lapsuuden pilviniityt 

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Humala, Remusen poika

Maaseudun Tulevaisuudessa olleen artikkelin mukaan Suomen lain rakennuskaaren mukaan talonpojan tulee istuttaa joka vuosi hyviä humalan juuria 40 salon varalle, kunnes humalasalkoja on kaikkiaan 200. Sakkoja joutuu maksamaan se, joka tätä lakia ei noudata. Sakon määrä on talari vuotta ja neljääkymmentä salkoa kohti.

Kuten valuutasta voi päätellä, kyse ei ole EU:n niuhotuksesta eikä edes markka-ajasta. Laki on ruotsin vallan ajalta 1734. Mutta vaikka laki vanha onkin, se on yhtä voimassa rakennuskaaressa.

Ruotsin vallan aikaan talonpojilla oli siis lakisääteinen humalanviljelypakko. Tällöin veroja maksettiin kruunulle luontaistuotteina, kuten humalan kukintoina.





Humalaa on viljelty Suomessa laajalti panimoteollisuuden käyttöön vuosisatojen ajan. Vanhoista viljelyalueista on jäänyt jälkipolville muistoksi nimiä, kuten Humalistonlahti Helsingissä. Nykyään suomalainen olutteollisuus käyttää tuontihumalaa. Sen sijaan viljelijät, oluenharrastajat ja pienpanimot haluaisivat elvyttää suomalaisen humalan viljelyä käsityöläisoluiden nykyisen kovan kysynnän vuoksi.

Täällä pohjoisessa kasvavat humalat ovat sopeutuneet Suomen leveysasteiden valo-olosuhteisiin, siksi etelä- ja keskieurooppalaisten lajikkeiden sijaan kannattaisi suosia kotimaisia humalia. Tänä vuonna Luonnonvarakeskus Luke pyrkiikin löytämään vanhoja suomalaisia humalalajikkeita, joissa olisi eniten aromeja oluen tekoa varten. Jos sinä tiedät vanhoja humalia, ilmoita niistä osoitteessa www.luke.fi/ilmoitakasvi.



Naantalin nimikkokasvi humala kuuluu Etelä- ja Keski-Suomen ranta- ja puronvarsilehtojen alkuperäiskasvistoon, mitä ei edes tule ajatelleeksi, koska humala on villiintynyt pihamaitten koristekasviksi ja sitä kasvaa etelästä pohjoiseen. Toisaalta pihoista on karannut aikojen kuluessa humalia lähimetsiin, joten luonnonesiintymien erottaminen puutarhakarkulaisista on vaikeaa. Päiväperhostoukistamme nokkosperhonen kelpuuttaa humalan ravintokasvikseen ja myös koteloituu sen versoille, vaikka nokkonen onkin sen varsinainen isäntäkasvi.

Humala-alkuiset paikannimet antavat vihjeitä vanhoista kasvupaikoista.   Esimerkiksi Jyväskylän seudulla on useita Humalamäkiä, samalla seudulla on myös Pieni humalajärvi ja Iso humalajärvi. Monien sisämaan humalaesiintymien alku on 7000 – 8000 vuoden takaa. Humala oli tuhansia vuosia vanha jo silloin, kun Väinämöinen nimesi sen Remusen pojaksi.



Luulin, että humalasalkoja ei ole enää pariin sataan vuoteen ollut kenenkään pihapiirissä, mutta yllätyksekseni näin muutama päivä sitten neljä humalasalkoa erään lappeenrantalaiskodin pihamaalla. Humalista perhe ei kuulemma kerää humalankäpyjä, vaan kasvit koristavat talon edessä olevia katu- ja lyhtypylväitä, joiden ympärille ne ovat kauniisti kietoutuneet.

Menneinä vuosikymmeninä asuinrakennusta kiertävä humalaköynnös oli lähes joka pihan koristekasvi. Minun Kemin-mummulassanikin talon kuisti oli kesäisin runsastähkäisen humalakasvin peitossa. Sieltä äitini toi humalan juuria uuteen asuinpaikkaansa Pohjois-Savoon, missä humala kasvaa edelleen lapsuuteni leikkimökin seinustalla.



Olueen antavat sille luonteenomaisen maun karvaat humalankävyt eli emikukat. Humala on käpyjensä vuoksi luokiteltu aiemmin kauppayrtiksi, mutta nykyään se on Eviran elintarvikekäyttölistalla statuksella ei-uuselintarvike. Yllä olevassa humalassa on vasta nuppuja, mutta sen kukista muodostuu loppukesällä vihreitä humalankäpyjä, jotka muuttuvat myöhemmin vaaleanruskeiksi.

Rohdoskasvina humalaa on käytetty valeriaanan x) kanssa rauhoittavaksi lääkkeeksi ja unettomuuden hoitoon. Samoin sitä on käytetty ihoa hoitavina kuumina kääreinä sekä vatsalääkkeenä vielä noin sata vuotta sitten. Humala on myös kuitukasvi. Sen varsista saaduista kuiduista on valmistettu aikoinaan köysiä, kankaita ja mattoja.


Lausui ukko uunin päältä:
Ohrasta oluen synty, humalasta julkijuoman,
vaikk' ei tuo ve'että synny eikä tuimatta tuletta.

Humala, Remusen poika, piennä maahan pistettihin,
kyynä maahan kynnettihin, viholaisna viskottihin
vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen.
Siitä nousi nuori taimi, yleni vihanta virpi;
nousi puuhun pienoisehen, kohen latvoa kohosi.


x) Rohtovirmajuuresta valmistettua valeriaanaa on käytetty yrttinä erilaisten oireiden hoitoon.

Lähteet: Etelä-Saimaa. Riina Lehtoranta 31.5.2017; Evira; Jari J. Tuomisto, Mennyt ei ollutkaan mustavalkoinen. Kruunun verotus ja sen mitta 1500 – 1600 -luvun vaihteessa; Luontainen terveys; LuontoPortti; Suomen luonto. Kasvit. Kukkakasveja; Maaseudun Tulevaisuus 27.6.2016; Suomen luontoyrittäjyysverkosto ry; Sami Tallberg. Villiyrttikeittokirja; Wikipedia; Kalevala. Kahdeskymmenes runo

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Souda souda sorsanpoika

Juhannuksen jälkeisellä viikolla poikkesin katsomaan vesilintuja kotini lähellä oleville kosteikoille. Asutuksen ja Saimaan välissä sijaitsee kolme kosteikkoa, joiden kautta sade- ja sulamisvesi johdetaan Pien-Saimaaseen. Maisemoiduissa kosteikoissa on lampia, kanavia, pieniä saaria, paljon vesikasveja ja yleisilmeeltään ne ovat vihreitä puistoalueita. Lokit ja muutkin vesilinnut ovat löytäneet tiensä kosteikon lammille, näin siellä ilokseni monta emosorsaa ja niillä paljon poikasia. Yksi lampi näyttää olevan erityisesti lasten suosiossa, koska siellä voi syöttää pullasorsia. 

Hulevesikosteikon rantatöyräällä sorsaemo paistatteli päivää poikastensa kanssa.  Poikaset olivat tyytyväisiä oloonsa, sillä veteen säntäämisen sijaan ne vain kurkkivat sivusilmällä minua.

Sinisorsa on parhaiten tunnettu ja yleisin sorsalintumme. Siitä on käytetty muun muassa nimityksiä kirsi- tai ukkosuorsa ja sinikko. Sinisorsa voi pesiä niin syrjäisillä, rauhallisilla järvillä kuin kaupunkien keskustoissa. 



Seuraavaksi suuntasin kulkuni toiselle kosteikolle. Siellä oli rauhallista. Haapanaemo uiskenteli neljän poikasensa kanssa levollisesti. Ilmeisesti se ei ollut mikään pullahaapana, koska se ei lähestynyt meitä ihmisiä.

Haapanaaras muistuttaa hyvin paljon tavia. Se on viidenneksi yleisin sisävesien sorsalintu. Haapana käyttää lähes pelkästään vihreitä kasvinosia ravinnokseen, niinpä se nousi poikasineen laiduntamaan nurmikolle, mutta söi myös vesikasveja.

Haapanasta on käytetty monia kansanomaisia nimityksiä, kuten kanasorsa eli kirnulintu sekä viu- ja fliusorsa. Kansanperinteessä haapanaa eli haakanaa on pidetty joillakin paikkakunnilla vedenhaltioiden suosikkihahmona. Vaikka haapana on riistalintu, ennen vanhaan sen vahingoittaminen on tuonut huonoa onnea. Erittäin pahana on pidetty, jos haapana on juuttunut katiskaan, se on nimittäin tiennyt kalaonnen menoa, jopa surullista loppua katiskan laittajalle. 



Pönttöpesijä telkkää voidaan sanoa Suomen kummilinnuksi, sillä yli puolet Euroopan telkistä pesii meillä. Jos luonnon koloja ei ole tarpeeksi, telkät voivat nykyisin pesiä vaikkapa savupiipuissa. 

Vuorokauden kuluttua kuoriutumisesta nälkä ajaa telkän pojat lähtemään pesäkolosta, jolloin ne heittäytyvät emon kutsumina alas varvikkoon. Maahan pudottuaan poikaset marssivat lähimmälle lammelle tai tässä tapauksessa kosteikkojen vesiuomiin etsimään pohjasta hyönteisiä ja siemeniä.  Lammella oli eri-ikäisiä telkänpoikia.



Näin sekä kolme pikkuista telkänpoikaa että vähän vanhemman kolmikon emonsa seurassa. Varsinkin untuvikot olivat kuin pikkupoikia, jotka sukeltelivat sukeltamasta päästyään ja iloitsivat vesileikeistä. Sitä oli hauska seurata. Telkät olivat lammella kaikkein eloisimpia, sorsat puolestaan rauhallisimpia vesilintuja



Kalevalan mukaan maailma sai alkunsa, kun sotka teki pesän meressä makaavan veden emosen Ilmattaren polvelle ja muni siihen kultaiset munansa: "kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen". Munat vierivät veteen ja rikkoutuivat, jolloin niistä syntyi taivas, maa, aurinko, kuu ja tähdet. Kalevalan syntymisen aikaan – ja myöhemminkin – sotka tarkoitti telkkää. Telkästä on käytetty myös nimityksiä nupopää ja pö(l)kkösuorsa.

Sorsan, haapanan ja telkän kansanomaisia nimiä on kerätty luetteloksi Etelä-Karjalan lintutieteellisen yhdistyksen sivuille.

Souda, souda sorsan poikaa,
lieku, lieku, linnun lasta.
Sorsa soitti kanteleella,
vesilintu vempeleellä.
Sorsall´ on pojat soreat,
linnull´lihavat lapset,
kajavalla kaunihimmat. x)

x) Kajava on lokkien heimoon kuuluva lintusuku.


PS Nyt pääsemme taas katselemaan livenä sääksien perhe-elämää!


Lähteet: Erä ja luonto 1.1.2015; Kalevala. Ensimmäinen luku; Juha Laaksonen, Pönttöpesintä: Telkkä, erityisen suomalainen lintu 13.4.2016; Noidankoto. Linnut kansanperinteessä; Lintulajitietoa. Wikikko; Suomen riistakeskus; Suomen Metsästäjäliitto; Suomalainen kansanruno

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Rusoposkinen Andromeda, suokukka

Soilla vaaleanpunaisina hehkuvat suokukat innoittivat nuoren luonnontieteilijän, Carl Linnaeuksen miltei eroottisiin fantasioihin tutkimusmatkoillaan 1700-luvun puolivälissä. Tämä myöhemmin Carl von Linnénä tunnettu, kasvitieteen isäksi mainittu tutkija vertasi suokukkaa antiikin Kreikan mytologian prinsessa Andromedaan kehitellessään kasville tieteellisen nimen Andromeda polifolia.
 
Suomalaisissa suokukka ei ole herättänyt samanlaisia tunteita kuin Linnéssä, meillä siitä käytettiin paljon arkisempia nimityksiä, kuten jänkä- ja nevakanerva. Nimitys suokukka lienee Elias Lönnrotin keksimä, hän tosin käytti vuoden 1860 Suomen Kasvistossa vielä nimeä punertava suokukka.




Suokukkaa on sanottu myös suokanervaksi. Suokukan ruotsinkielinen nimi on rosling. Siinä on pohjalla vanha hevosen nimitys ross ja kanervaa tarkoittava ljung, sananmukaisesti käännettynä siis hevoskanerva.

Saksaksi kasvi on puolestaan Rosmarinheide eli rosmariinikanerva. Viittaus rosmariiniin johtuu siitä, että suokukan ja rosmariinin kapeat ja päältä nahkeat lehdet muistuttavat toisiaan. Sama merkitys tulee esiin englantilaisessa suokukan nimessä bogrosemary eli suorosmariini.
 


Suokukka on kanervakasvi, jonka lehdet talvehtivat reunoiltaan käpristyneinä. Lehdistä ja varresta saatavaa väriä on käytetty silkkipainannassa. Suokukan ruukkumaiset, nuokkuvat kukat ovat myrkyllisiä. Suokukka on yleinen koko maassa. Se vaatii luonnontilaisen rämeen tai nevan kasvupaikakseen ja häviää nopeasti ojituksen jälkeen.





Opin pienenä koulutyttönä tuntemaan vaaleanpunaisen, tuoksuvan suokukan. Sitä kasvoi kotipihamme lähellä olevalla pienellä suolämpäreellä, jossa myös lakat viihtyivät. Usein suokukat olivat kotiseudullani kauneimmillaan juhannuksen aikaan, jolloin keräsin niitä leikkikotini maljakkoon.

Kaukana
hälyistä suo.

Suolla
lakankukkien lumi
tupasvillan aavistus
suokukan hempeä puna.

Sinessä runoratsu
jänkäkurppa
kaviot kipinää iskee
– Kopoti, kopoti, kop.

Kurpan
ääntä säestää
taivaanvuohen
hupaisa mäkätys.


Lähteet: Lasse J. Laine, Suomen luonto. Tunnistusopas; LuontoPortti; Reija-Tuulia Heinonen ja Sirkka Suomi-Vihonen, Kasvikirja; Suomen Luonto. Kasvit. Kukkakasveja; Kirsti Aapala & Marja Aapala, Pääskynhattu, päivänkämmen; Valde Aho, Runoratsu

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Saimaa kutsuu kesäaamuna

Eräänä kesäkuisena lauantaina nautimme aurinkoisen kauniista säästä Ruokolahden mökkimaisemissa. Kun päivä rupesi kallistumaan iltaan, kävimme laskemassa Saimaaseen kaksi harvasilmäistä kalaverkkoa. Tässä niistä toinen uppoaa aaltoihin kymmenen metrin syvyyteen.
 






Seuraavana aamuna Saimaa kutsui houkuttelevasti verkkojen kokijaa. Niinpä läksimme huristelemaan moottoriveneellä kukonlaulun aikaan mökin edessä avautuvalle Haapaselälle.



Usva rupesi juuri pikkuhiljaa häviämään selältä ja värit kirkastuivat. Lokit lentelivät kirkuen sinisellä taivaalla, tuulta oli vain nimeksi. Sain vapautuksen verkon soutajan tehtävistä, joten asettauduin kokkaan tähystyspaikalle kuvaamaan kalamiehen puuhia.




Tosin meillä taisi olla liian harvat verkot, koska Antti ei antanut tällä kertaa suuria ahvenia eikä muitakaan isoja kaloja, mutta viis siitä. Saimme nimittäin upeista maisemista runsain mitoin iloa ja hyvää mieltä alkavaan päivään. Alkukesän heleä vihreys, järven ja taivaan kirkas sininen väri huikaisivat katsojan silmiä; kyllä meillä on kaunis maa!

Laineet lyö...aallot liplattaa....lokkiparvi jossain huutaa, etsii kait kalastajaa.
Saimaalla nyt soudellen...vietän päivän kesäisen, kauniit ovat puitteet sen...rannat, niityt, metsien.
Eväät löytyy koristain... kalaa...juomaa.. tottakai.
Kesänaika kaunoinen... elän kait hieman runoillen.
Tule kanssain... ystäväin... käännä katse rantaan päin.
Tule kanssain veneeseen... Suomen suveen suloiseen... soudellen nyt Saimaalle

Lähteet: Terttu-Maija Filppu. Kesäpäivä Saimaalla. Runoja järvistä 2/vintti.yle/ohjelmat.yle